Melkein täydellinen lenkkeilypaikka

Hetken aikaa harkitsin, lisätäkö sana ”melkein” otsikkoon vai ei. Päädyin kuitenkin verottamaan täydellisyys-pisteitä pitkähköstä välimatkasta, sillä kohteeseen kestää ajella kotipihasta n. 45 minuuttia (ellei juutu ruuhkaan tai aja matkalla harhaan…grrh). Näin ollen Huntington Beachista tuli melkein täydellinen lenkkeilypaikka.

Olen toki käynyt Huntington Beachilla ennenkin, mutta vasta eilen oikein kunnolla ja ajan kanssa, kun sovimme Madden kanssa tapaavamme rannalla koirien ulkoiluttamisen merkeissä (koirien hoitaminen paikalle jäi Madden vastuulle). Nautimme aurinkoisesta maanantai-päivästä kävelemällä rannan tuntumassa kulkevaa pyöräily-/kävelytietä pitkin ja koirat kävivät temmeltämässä rannalla niille varatulla alueella.

Vaikka olenkin vielä toipilas kiukuttelevine nilkkoineni ja sairastelusta toipuvine keuhkoineni, tajusin välittömästi tuon rannassa kulkevan reitin olevan täydellinen paikka pitkille juoksulenkeille. Reitti on n. 21 km pitkä per suunta ilman häiritseviä liikennevaloja ja maasto on pääosin tasaista. Tasamaasto onkin jotain sellaista, jota ei ihan kotikonnuiltamme vuoren kupeesta löydy. Vaikka vuoren rinteillä mäkisessä maastossa juokseminen onkin mukavaa puuhaa, on temmon vaihtelu pitkillä juoksuilla huomattavasti helpompaa tasaisessa maastossa. Tämän lisäksi, kun meillä sisämaassa ei lämpötila kohta enää putoa päivisin alle kolmenkymmenen, puhaltaa rannalla viilentävä merituuli.

Periaatteessa vastustan sitä, että joutuisin ensin autoilemaan päästäkseni juoksemaan, mutta noiden maisemien vuoksi (lasketaanko muuten maisemiksi ilman paitaa lenkkeilevät miehet?) minä voisin ehkä taipua niinä päivinä, kun vuorossa on tuntia pidempi juoksulenkki. Mutta siihen nyt on vielä aikaa. Äh, voi kun jalkojen kuntoutussuunnitelma purisi nopeasti ja pääsisin vihdoinkin tositoimiin.

 

Osasta kuvista kaunis kiitos Maddelle.

Kun juokseminen sattuu

Niin vierähti neljä viikkoa, joista kolme sairastaessa. Sillä välin, kun treenikamppeet ja lenkkarit ovat keuhkoputkentulehduksen vuoksi riippuneet naulassa, on ollut hyvää aikaa suunnitella paluuta juoksemisen pariin. Niin, seuraava paljastus kaltaiseni saliraahkan suusta voi tulla yllätyksenä, mutta minä todella rakastan juoksemista, vaikka kaikista harrastuksista se onkin aiheuttanut minulle eniten päänvaivaa. Säännöllisten juoksulenkkien aloittaminen vaatiikin omalla kohdallani vähintään yhtä säntillistä suunnittelua kuin salitreenitkin, vaikka monille muille juokseminen on yksinkertaisuudessaan sitä, että kiskaistaan lenkkarit jalkaan, juostaan tunti tai kaksi, venytellään pikaisesti ja toistetaan sama seuraavana päivänä.

Juoksuhistoriani on tältä vuodelta melko vaisu. Dieetin aikana, kun kaikkea piti kontrolloida vähän liiankin kanssa, rajoittui juoksemiseni kuntosalin juoksumatolle. Erityisesti dieetin viimeisillä viikoilla juoksumaton tasainen surina tuli tutuksi runsaiden intervalli-harjoitusten vuoksi, mutta haaveilin jo dieetin jälkeisestä elämästä ja vapaudesta juosta ulkona niin paljon kuin sielu sietää. Kun se vapaus sitten koitti, kävi nopeasti selväksi, että sielun sietämisen sijaan joutuisin tyytymään niihin kilometreihin mitä kroppani sietää.

Heti ensimmäisestä lenkistä lähtien mystinen nilkkojani aina silloin tällöin vaivannut jäykkyys nosti päätään. Vaiva on yleensä kadonnut itsestään, joten odottelin muutaman päivän ja kokeilin sitten juoksemista uudelleen. Jäykkyys palasi samantien entistä pahempana ja juokseminen muuttui pian tökeröksi tömistelyksi, kun ei nilkkani jäykistymiseltään taipunut enää laisinkaan. Pysähdyin, venyttelin, kävelin ja yritin uudelleen. Pettymys oli suuri, kun ei juoksemisesta kaiken odotuksen jälkeen tullutkaan mitään. Ei auttanut kuin ryhtyä selvittelemään mitä jaloilleni voisi tehdä.

Syitä säären etuosan ja nilkan jäykkyyteen on useita. Liian kovat kengät, liian tukevat kengät/pohjalliset, liian kova juoksualusta, liian kova tahti tai ihan vain tottumattomalle liian pitkät lenkit liian usein. Koska lenkkaripuoli pitäisi kaikkien penikkaongelmien jälkeen olla vihdoinkin hallussa (vaikka tästäkin asiasta käyn varmaan ammattilaisen kanssa vielä juttelemassa), kallistun syyllistä etsiessäni kovan juoksualustan ja liian rehvakkaan aloituksen suuntaan. Ratkaisuna ongelmaan tarjotaan venyttelyä, hierontaa, kylmä-kuumahoitoa, tulehduskipulääkettä, lepoa ja sitä tärkeintä; malttia. Jos siis haluan juosta, on otettava askel taaksepäin, haudattava yli-innokkuus ja myönnettävä, että vaikka ennen olen juossut paljonkin, olen pitkän tauon jälkeen uudelleen lähtöruudussa.

Ja niin korostui venyttelyn tärkeys entisestään.

Ja niin syntyi suunnitelma. Seuraavan 1-2 viikon aikana kokeilen jalkojeni (ja keuhkojeni) kuntoa tekemällä kolme tunnin mittaista lenkkiä viikossa. Koska ensimmäistä kertaa elämässäni aion kokeilla maltillista lähestymistapaa liikuntaan, kävelen lenkistä ensimmäiset 15 minuuttia saadakseni lihakset lämpimiksi ja sen jälkeen hölkkään rauhallisesti aina viisi minuuttia kerrallaan, kunnes päätän lenkkini 10 minuutin kävelyyn. Jos jalkani kestävät tämän, ryhdyn toteuttamaan pidemmän tähtäimen suunnitelmaa jonka pohjana käytän aloittelijoille suunnattua maraton-harjoitusohjelmaa. Tässä suunnitelmassa lenkkejä on kolmesta viiteen viikossa ja ne ovat lyhimmillään vain 30 minuutin mittaisia, joskin pitenevät suunnitelman edetessä. Verrattuna entisiin lenkkeihini joiden minimi-pituus oli tunti, pitäisi jaloilleni olla tiedossa suoranainen lepoloma. Tämän lisäksi yritän löytää ainakin osaan lenkeistä alleni pehmeän alustan.

Foam roller on yleensä auttanut vaivaan kuin vaivaan, toivottavasti tälläkin kertaa.

On ihan hyvä, että lenkit ovat aluksi ajallisesti lyhyitä, sillä kaikkeen lihashuoltoon saa varata aikaa ainakin puoli tuntia lenkin jälkeen. Tiedossa on runsaasti venyttelyä, nilkkojen taivuttelua, kääntelyä ja vääntelyä, foam rollausta, kylmä-kuumaa ja mobilat-voiteluita. Toivoa sopii, ettei ihan tämän laajuista lihashuolto-rumbaa tarvitsisi jatkaa viikkotolkulla, vaan jossain vaiheessa riittäisi ihan vain tavallinen venyttely ja kevyt rullailu.

Siispä kaikki peukut ja isovarpaat pystyyn kotikatsomoissa, että kuntoutussuunnitelmani toimii ja saisin elokuussa nauttia pitkistä juoksulenkeistä suomalaisissa maisemissa. Mitenkäs teillä muilla, toimiiko jalat juostessa kengillä kuin kengillä, olosuhteissa kuin olosuhteissa ja miten, milloin ja kuinka pitkään tahansa?

Liikunnan aloittamisen kauheudesta

Kaikkihan sen ovat aloittaneet joskus. Toisia ovat vanhemmat kuljettaneet treeneistä toiseen heti taaperosta lähtien, toiset innostuivat jumppaamisesta teini-iässä, jotkut ostivat ensimmäisen salikorttinsa ensimmäisellä palkallaan, joku aloitti lenkkeilyn pudottaakseen raskauskiloja ja joku aloitti liikkumisen vasta keski-iän ylityksen jälkeen lääkärin suosituksesta. Kukaan meistä ei syntynyt liikkujaksi. Jopa ne kaukaiselta tuntuvat himoliikkujatkin ovat aikoinaan aloittaneet nollista.

Niin minäkin olen aloittanut joskus, useammankin kerran ja kyllä siitä on ollut liikunnan ilo kaukana, kun rauta painaa, askel tuntuu raskaalta ja happi loppuu. Muistan vieläkin ensimmäiset salitreenit ja sen, kuinka tuskaillessani painojen kanssa vieressä vipunostoja (joita en tietenkään tiennyt vipunostoiksi silloin, vaan vasta paljon myöhemmin) tehnyt mies sanoi ohimennen, ettei Roomaakaan rakennettu päivässä. Tuo lausahdus tarttui tiukasti selkärankaani ja on kulkenut mukanani siitä lähtien. Aina aloittaessani alusta, joko kokonaan uuden harrastuksen tai sitten vanhan pitkäksi venyneen tauon jälkeen, olen suosiolla kuopannut naistenlehtien vaaleanpunakehyksiset jutut hyvästä olosta, kevyestä askeleesta ja siitä kuuluisasta liikunnan ilosta. Sen sijaan olen keskittynyt ihan vain suoriutumaan ja no, ylipäätään selviämään hengissä. Jos nimittäin ollaan rehellisiä, niin kyllähän liikunnan aloittamisesta on riemu kaukana.

Mitä huonommassa kunnossa on, sitä pahemmalta liikunta aluksi tuntuu ja mitä enemmän on ylipainoa, sitä raskaampaa liikkuminen on. Vaikka olen itse jo ihan hyvässä kunnossa, katselen silti usein pieni ahdistus rinnassa liikuntalehtien jumppaohjeita, että jaaha, tuollaisestako ohjelmasta pitäisi amatöörin suoriutua, kun en välttämättä itsekään taivu puoliinkaan ohjelman aloitusasennoista. Niin, harvoin niissä ohjelmissa on mallina tavallista pullukkaa, vaan ohjeissa keikistelee hoikka nuorinainen vatsalihakset tiukkana. Ja tiedättekö miksi? Siksi, koska niitä ohjelmia ei tavalliset, liikunnan koulun liikuntatuntien jälkeen lopettaneet ihmiset jaksa tehdä. Sen sijaan, että ohjeiden lopussa kehoitetaan toistamaan koko kierros vielä viisi kertaa, voisi lopussa seisoa mieluummin pari lohdutuksen sanaa; tee toistoja sen verran kun pystyt ja kierroksia niin monta kuin jaksat, äläkä suotta masennu jos et suoriudu kuten kuvassa oleva supernainen. Seuraavalla kerralla ohjelma sujuu jo vähän paremmin eikä ehkä tunnu ihan yhtä inhottavalta.

Edellistä juttuani kommentoinut FFFifi on oikeassa. Media luo usein virheellisen mielikuvan liikkumisen ihanuudesta, sen mukanaan tuomasta hyvästä olosta ja onnistumisen tunteesta. Nämä edellä mainitut tunteet nimittäin syntyvät hitaasti ja vasta pitkän ajan päästä siitä, kun liikunnan harrastaminen on aloitettu. Aloittaminen on usein tuskaa, ikävää, raskasta ja täynnä luovuttamista ja epäonnistumisia. Sillä tuskin kukaan saa onnistumisen iloa luovuttaessaan BodyRockin mahdottomalta tuntuvan treeniohjelman heti ensimmäisen minuutin jälkeen tai juostuaan vartin ja tuntien, kuinka sydän on siirtynyt hakkaamaan kurkkuun, suuta kuivaa ja silmissä sumenee. Tilannetta voi parantaa hokemalla itselleen, että tämä on kivaa, tämä on kivaa, mutta itselleen valehtelu toimii sekin vain satunnaisesti. Siinä nyt vaan ei ole mitään hauskaa, kun ei jaksa.

Paras tapa välttää pettymykset ja epäonnistumisen tunteet on myöntää itselleen faktat ja suhtautua realistisesti omaan jaksamiseen. Anna itsellesi armoa ja unohda ne internetissä pyörivät ”kun olet vähällä pyörtyä, toista vielä kolmesti” -motivaatio-sloganit. Aloita rauhallisesti, aseta itsellesi realistiset tavoitteet ja valmistaudu siihen, ettei elämä teekään täyskäännöstä sen ensimmäisen urheilusuorituksen jälkeen. Mutta usko minua, pitkän ja varmasti tylsänkin taipaleen jälkeen se paljon toitotettu liikunnan ilo alkaa aina silloin tällöin pilkahdella. Se vain vaatii aikaa ja vaivaa, mutta eihän Roomaakaan rakennettu päivässä.

Eikä se aina ole edes kunnosta kiinni. Vielä tässäkin kunnossa on huonoja treenejä, kunto loppuu eikä vaan jaksa.

Liikunnan piristävä vaikutus on totta!

Nyt se on todistettu ja vielä ihan omalla kropalla; liikunta piristää ja lisää tehokkuutta elämän joka osa-alueella. Tähän kiistattomaan lopputulokseen pääsin laitettuani liikuntaharrastukset jäihin reilu viikko sitten. Ihan huvikseni en liikkumisesta ole kuitenkaan luopunut, vaan edellisestä flunssasta keuhkoihin kytemään jääneestä pöpöstä aiheutunut keuhkoputkentulehdus on pakottanut minut jäämään sohvalle.

Syy yleiselle saamattomuudelle saattaa löytyä naulaan lyödyistä lenkkareista.

Olen toki tiennyt jo aikaisemmin, että päiväni lähtee paremmin käyntiin jos hölkkään heti herättyäni lähijärven ympäri, mutta nyt vasta olen ymmärtänyt kuinka valtavan suuri vaikutus tuolla aamuisella liikuntahetkellä päiväni kulkuun oikein on. Nyt pakkolevossa ollessani minä vetelehdin koko aamun, vaikka herään samaan aikaan kuin normaalistikin. Vaeltelen aamutakissa pitkin taloa, pysähdyn ikkunan eteen toviksi, surffaan hajamielisenä internetin uutissivustoja enkä saa aikaiseksi edes harjata tukkaani. Vitkastelen jopa aamupalan tekemisen kanssa, joka on ennenkuulumatonta minulle, jolla on yleensä aamuisin ihan hirvittävän kova nälkä. Mutta kun ei ole liikuntaa, niin ei ole myöskään nälkää. Kun vihdoin saan työsähköpostini auki, on kello lähempänä puoltapäivää, vaikka normaalisti aamuliikunnan ja aamupalan jälkeen aloitan työt jo kymmenen maissa.

Lounaan kanssa käy kuten aamiaisenkin. Kun ei ole liikuntaa, ei ole nälkää ja huomaan kolmen maissa, etten ole syönyt mitään. Ja hupsis, lounasaika on siirtynyt noin kolmella tunnilla eteenpäin. Koska päivällisaika on perheen toisen osapuolen treenien vuoksi vakio, en enää viitsi syödä mitään kovin suurta, sillä kohtahan on taas ruoka-aika. Annoksen pienestä koosta huolimatta saan kulutettua ruokailuun aikaa helposti tunnin. Lueskelen samalla lehtiä, kirjoitan pari virkettä blogiin, tuijotan ulos ikkunasta ja pyyhin keittiötasot kahdennenkymmenennen kerran. Pitkäksi venyneen ruokatunnin jälkeen palaan vielä hetkeksi työsorvin ääreen. Kun sitten on päivällisaika ja sen jälkeen mies suuntaa treeneihin, jään itse sohvalle katsomaan telkkaria. Tajuan, että vaikka minulla olisi puuttuvien treenien vuoksi kahdesta kolmeen tuntiin enemmän aikaa päivässä, en ole saanut aikaiseksi käydä kaupassa, tehdä kotitöitä tai mitään muutakaan. Selitykseksi ei käy edes se, että olen kipeänä, sillä niin kipeä en ole ettenkö tavallisista askareista selviäisi. Ainoa selitys saamattomuudelleni on se, etten väliin jääneen aamulenkin vuoksi ole oikeastaan herännyt koko päivänä.

Olo on kuin olisin pysähtynyt, taantunut. Aamuliikunnasta on tullut viimeisen kolmen vuoden aikana tärkeä osa arkeani ja se on asia, jonka tarvitsen saadakseni päiväni käyntiin ja oikealle kurssille. On ollut helpottavaa huomata, etten tee aamulenkkejäni rasvanpolton takia, vaan puhtaaksi siksi, että siitä tulee hyvä olo. Liikunnan voima on ihmeellinen. Vaikka se kuluttaa ja ottaa aikaa, se myös antaa energiaa, joka taas lisää tehokkuutta. Eli sinä siellä, jos olosi on saamaton, veltto ja laiska ilman sairasteluakin, niin kokeilehan kahvikupillisen tai energiajuoman sijaan hoidoksi liikuntaa.

Elämää dieetin jälkeen

Dieetin päättymisestä on nyt kulunut melkein kaksi kuukautta ja yhtä sun toistakin ehkä kiinnostaa tietää, että minkälaisiin uomiin elämä on tuon urakan jälkeen oikein asettunut. Vaikka suunnittelin paluun lähemmäksi normaali ihmisen arkea ja ruokavaliota melko huolellisestikin etukäteen, ei vanhoihin kaavoihin sujahtaminen viiden kuukauden dieettaamisen jälkeen sujunutkaan ihan niin helposti kuin kuvittelin.

Ensimmäiset viikot dieetin päättymisen jälkeen kuluivat kuin sokkona. Parin herkuttelupäivän jälkeen jatkoin ruokavalion seuraamista ja kaloreiden sekä hiilihydraattien porrastettua lisäämistä. Lisääntyvästä energiamäärästä huolimatta ei treenistä tullut mitään. Takki oli totaalisen tyhjä ja muistan, ettei itku ollut kaukana, kun tempoessani kevyesti leukoja vain muutama viikko aikaisemmin, nousi leukoja enää viisi. Taistelin silti itseni salille samaan tahtiin kuin aikaisemminkin, mutta todellinen tekemisen meininki loisti poissaolollaan. Kiukuttelin, tuijotin peiliin ja kiukuttelin vähän lisää. Noiden parin ensimmäisen viikon aikana taisin kokea pienen mentaalisen romahduksen, kun tajusin treenimotivaationi kadonneen samalla hetkellä, kun päätin dieettini. Mitä minä nyt teen?


Salitreenaaminen ilman päämäärää tuntui toivottomalta. Pitäisikö tätä muka oikeasti tehdä ihan muuten vaan? Ärsytti, suututti ja seuraavaksi ahdisti. Poistin Instagramista kaikki seuraamani fitness-tytöt, lopetin ammattilaisten treeniblogien seuraamisen ja keskityin keräilemään itseäni. Motivaation piti löytyä omasta päästäni, ei pullistelevasta naisesta iPadin ruudulla. Muistelin kaiholla kaikkia niitä dieetin aikaisia hyviä treenejä, niitä kun hymyilytti ja irvistytti vuoronperään ja nauroin vielä silloinkin, kun pudotin treenikassini kotieteiseen. Vähitellen hyvien treenimuistojen ja liikunnanilon pyörittely päässä alkoi tuottamaan tulosta ja hymyilin ensimmäistä kertaa varovasti, kun vipunostoja tehdessä näin peilissä pumpin, jota en ollut nähnyt aikoihin. Täältä tullaan, perkele.

Heti dieetin päättymisen jälkeen ryhdyin kohtuullistamaan cardioharjoittelua sisätiloissa. Juoksumaton ja crosstrainerin sijaan suuntasin askeleeni pitkästä aikaa ulos. Juoksu olikin ainoa urheilumuoto, joka tosissaan tuntui kulkevan, mutta ilo loppui lyhyeen. Vain kaksi juoksulenkkiä myöhemmin ilmaantui nilkkoihini omituinen jäykkyys, joka lopetti juoksulenkit alkuunsa ja on vaivannut minua ihan viime viikkoihin saakka. Juuri kun kuvittelin, etten juuri syvemmälle voisi vajota ontuvan motivaation ja rikkinäisten jalkojeni kanssa, minä sairastuin flunssaan. Seurasi viikon treenitauko, joka tuntui täysin kohtuuttomalta heti Neitsytsaarten lomamatkan aiheuttaman treenitauon perään. Olin vihainen kuin parvi ampiaisia ja taatusti viikon verran maailman hirvein vaimo. Näin jälkiviisaana voisin kuitenkin sanoa, että olisi ehkä kannattanut pitää taukoa pari päivää pidempäänkin, sillä nyt, puolisentoista viikkoa myöhemmin, palasi tauti keuhkoputkentulehduksen muodossa ja olen jälleen treenitauolla.

Entäs sitten se ravintopuoli ja mikä kiinnostavinta, paino? Syömiseni pysyi nipin napin säädyllisenä kaiken päänsisäisen kaaoksen keskellä, mutta kaloreiden lisääminen portaittain jäi ikävästi kesken, kun suuntasimme viikoksi Neitsytsaarille. Loman jälkeen lopetin ravintokirjanpidon ja täytin ruokalautaseni puhtaasti perstuntumalta. Keho tuntui imevän supertehokkaasti kaiken saamansa energian itseensä ja paino kääntyi nopeasti nousuun. Painon kohoaminen otti aluksi koville, vaikka olinkin yrittänyt valmistautua siihen etukäteen. Oli masentavaa, kun nesteen kertyessä kehoon hävisivät vatsalihakset samaa tahtia tekorusketuksen kanssa. Kun olin ensin kytännyt viisi kuukautta painon putoamista ja rasvaprosentin pienenemistä, oli järkyttävää nähdä kehityksen kääntävän suuntaa. Sisäinen ääneni yritti kuiskia minulle monta viikkoa, että suunta on väärä, heität hukkaan viiden kuukauden urakan jos nyt annat itsesi lihoa. Järki kädessä minä taistelin viikon jos toisenkin saadakseni sisäisen ääneni vaikenemaan. Nyt, kun astun vaa’alle ja se näyttää kaksi kiloa enemmän kuin dieetin päätöspäivänä, on sisäinen ääneni vaakalukemiin ihan tyytyväinen ja päänsisäinen myllerrys tuntuu vihdoin laantuneen.


Mitä nyt sitten seuraavaksi? Ihan aluksi koitan parannella keuhkoni ja saada oirehtivan astmani takaisin aisoihin. Tässä sairastellessa onkin hyvää aikaa punoa sotasuunnitelmia tuleviin salitreeneihin, sillä vaikka motivaationi on palannut karkuteiltä takaisin, on treeniohjelmani vielä täysin sekaisin. Olen myös selvitellyt nilkkojani vaivaavaa jäykkyyttä ja lähden kokeilemaan josko muutamalla pienellä vippaskonstilla saisin juoksukykyni takaisin. Se suurin kysymys on kuitenkin vielä vailla vastausta. Asetanko treenaamiselle jonkin konkreettisen tavoitteen vai en? Tiedän jo, että kovalla tahdonvoimallani saattaisin saada tavoitteellisella treenaamisella hienojakin tuloksia aikaiseksi, mutta tavoitteet tuovat mukanaan myös suorituspaineita ja se taas ei tällä hetkellä erityisesti houkuttele. Mutta jos kuitenkin tavoitteita lähdetään asettamaan, niin mitkä ne ovat ja mikä vaikeampi kysymys – missä lajissa? Tällä hetkellä veri vetää nimittäin vahvasti salitreenin lisäksi myös juoksemisen ja maantiepyöräilyn pariin. Seuraavien kuukausien aikana joudun ottamaan huomioon myös pakolliset treenitauot ja olosuhdemuutokset. Kuukauden päästä on edessä taas uusi lomareissu ja elokuun alussa matkaan viideksi viikoksi Suomeen, jolloin ainakin salitreeni on astetta haastavampaa toteuttaa. Yksi asia nyt on kuitenkin selvä. Dieetille en ihan heti ryhdy uudelleen.