Liikunta

Paluu kuntosalille

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Itselleni kesä on tarkoittanut melkein aina salilta irtaantumista. Suomessa asuessa ilmiö selittyi pitkälti, milläs muullakaan, kuin sääoloilla. Kun kerrankin voi harrastaa ulkona, niin miksi ihmeessä menisi urheilemaan salin pimeyteen? Täällä tilanne on aivan päinvastainen. Kesäkelit sen kuin jatkuvat ja ulkona on vieläkin niin kuuma, ettei kukaan täysipäinen edes haaveilisi siellä juoksemisesta tai pyöräilemisestä. On vain kuuma, kuuma ja kuuma. Aurinko tuijottaa tuimana pilvettömältä taivaalta valmiina kärventämään kuoliaaksi jokaisen, joka uskaltautuu ulos talosta. Ja arvatkaa vain, kuka päätti hetki sitten käydä juoksulenkillä, kun varjolämpötila kohosi +34 asteeseen? Voin kertoa, etten edes saunassa hikoile niin paljon, kuin vaivaisella 45 minuutin hölkkälenkillä. Ei ole suomalaista varten tämä keli, ei.

Helteet ajoi takaisin puntille

 

Kun menneenä kesänä vietin kuukauden Suomessa, minä keskitin kaiken tarmoni riemusta kiljuen juoksemiseen. Ihanan viileisiin juoksulenkkeihin märissä lenkkareissa. Ja minä juoksin ja juoksin ja vielä vähän lisää, kymmenisen kilometriä lähes päivittäin. Salilla taisin käydä kuukauden aikana vain neljästi. Ja voi sitä ihanuutta, kun hiki tulee suorituksesta eikä kolmenkympin helteestä.

Mutta nyt on arki ja kuumuus täällä taas. Vaikka on syyskuu, ulkona on yli kolmekymmentä astetta lämmintä, paikalliset Pekka Poudat ennustavat viikonlopulle lähes neljänkymmenen asteen helteitä ja minä olen astellut nöyränä takaisin salille. Aamucardio ilmastoidulla kuntosalilla, vaikkakin juoksumatolla tai crossarilla, kuulostaa houkuttelevalta ja samalla voi vaikka katsoa telkkarista minkälaista hellettä säätyttö lupaa ensi viikolle. Ja ah, kun kuntosali on kauppojen ohella yksi niistä harvoista paikoista joissa ei ole kuuma, ei harmita yhtään viettää siellä aikaansa yhdessä rautaromun kanssa.

Mitään kovin suuria tuhoja ei kesä kropassa tehnyt, vaikka liikuntamäärä hetkellisesti lähes puoleen putosikin (normaalin kahden kerran sijaan treenasin vain kerran päivässä). On silti enemmän kuin paikallaan kaivaa esiin juoksemisesta riutuneet lihakset ja sitä myöten antaa painon nousta taas kilon tai pari. Kyllä se siitä taas lihaksi muuttuu.

Jotain muutoksiakin on treenaamiseen tulossa. Teimme nimittäin puolison kanssa päätöksen, että viikonloppuisin ei treenata. Ainakaan paljoa. Tai ainakaan kahdesti päivässä. Sen sijaan viikonloput ovat pyhitettyjä reissuille, moottoripyöräilylle ja ystävien tapaamiselle. Ja onpa minulla mielessäni yksi ihan uusikinei-missään-tapauksessa-liikunnallinen harrastus, jolle pitäisi löytää aikaa. Kaivoin nimittäin öljyvärit naftaliinista ja kävin ostamassa valtavan valikoiman erilaisia suteja muistamatta kuinka niitä käytetään. Mutta voi lääh. Kuumuus. On varmasti niin kuuma, ettei edes öljyväri kuivu. Tule syksy, tule, ennen kuin sulan.

Hetki, jolloin kaikki muu menetti merkityksensä

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Ylhäällä Lembert Domen reunalla istuessani minut valtasi syvä rauhallisuuden tunne. Sinne kiivetessäni olin huomaamattani jättänyt taakseni kaikki murheet, huolet ja velvollisuudet. Mieli oli tyhjä ja kaikki tuon hetken ulkopuolella oleva menetti merkityksensä. Tuuli suhisi korvissa ja ympärilleni avautui 360 asteen esteetön näkymä yli metsien aina horisonttia kehystäville vuorille saakka.

Hetket, jolloin kaikki menettää merkityksensä, ovat niitä merkityksellisimpiä

 

Lembert Domen päälle kiipesi polkua pitkin takakautta parissakymmenessä minuutissa. Kuvan keskivaiheilla oleva kiipeilijä oli kuitenkin valinnut hieman erilaisen reitin kuin meidän seurueemme.

Vaikkei aivan loiva ollut meidänkään reittimme loppumatkasta. Korkeanpaikankammoista jännitti alastulo melko paljon.

Ympärille avautuva maisema näytti huipulta käsin joka suuntaan jokseenkin tältä. Se hiljaisuus…!

Tämä orava elää vaarallista elämää.

Tuulesta ja kankeudesta huolimatta taivuin vielä lopuksi hienoon poseeraukseen.

 

Kiinnostuneille tiedoksi, että Lembert Dome löytyy Kaliforniasta, Yosemiten takamailta, Tioga Pass Roadin varrelta (suljettu talvisin). Tieltä Lembert Domen huipulle kävelee parissakymmenessä minuutissa, joten hyviä kenkiä (ja juotavaa) kummempaa varustusta ei tarvita. Ja nyt ihmiset, ihan oikeasti – jos tulette Kaliforniaan pidemmäksi ajaksi kuin viikoksi, kannattaa ehdottomasti ajaa niiden kaupunkien ulkopuolelle ihastelemaan sellaisia maisemia, joita ei Suomessa ole. Kalifornia on paljon muutakin kuin San Francisco, Los Angeles tai Hollywood.

Vähän lähempänä taivasta

/ A. K. Nikkinen / 1 kommentti

Eilen, aktiivilomamme ensimmäisenä päivänä, päädyimme puolivahingossa kiipeämään vajaan 3,4 kilometrin korkeuteen, Mammoth Mountainin huipulle. Katselimme aikamme talviaikaan laskettelukeskuksena toimivaa vuorta, ylös alas kulkevia gondolihissejä ja tuumasimme, että olisipas hienoa kiivetä tuonne laelle omin jaloin ja tulla hissillä alas. Eli ei muuta kuin tuumasta toimeen ja korkeuksia kohden.

Matkalla huipulle! Seison muuten keskellä laskettelurinnettä.

 

Laskettelukeskuksen alataso, jolta lähdimme liikkeelle, sijaitsi sekin n. 2,4 kilometrin korkeudessa. Jopa näissä korkeuksissa ilma tuntui yllättävän ohuelta ja sai ainakin oman pulssini kohoamaan naurettavan helposti ihan vain ylämäkeen kävellessä. Melko pian puuskutus kuitenkin unohtui käsittämättömän kauniiden maisemien avautuessa eteeni.

Kesäksi pysähtyneet hiihtohissit.

 

Tässä vaiheessa oltiin jo lähellä 3000 metrin korkeutta,

puusto alkoi harventua ja vastaantulija kertoi, että ylös olisi vielä reilun tunnin matka.

Vaikka oli raskasta, niin silti hymyilytti!

Jee, huippu näkyy jo! Mutta kukapa uskoisi, että ylös kiipesi vielä melkein tunnin verran?

Horisontissa häämöttävä hammasrivistö ja viimeiset lumipeitteet.

Melkein perillä. Loppumatka oli melko raskasta tallustaa irtosorassa.

Lähes kolmen tunnin kiipeämisen jälkeen oli huippu vihdoin valloitettu!

Ja se näkymä joka huipulta alas laaksoon aukeni…! Sanoinkuvaamatonta. Oli muuten melko kova tuuli siellä ylhäällä.

Liikkeellä oli kävelijöitä enemmän pyöräilijöitä, jotka nousivat hissillä ylös ja ajoivat vuorelta alas. Minulla olisi mahdollisuus tehdä sama huomenna, mutta tällä kaatumisprosentilla en ole aivan varma kannattaako?

Sitten lähdettiinkin gondolihissin kanssa takaisin alas. Oltiin muuten ainoat, jotka kiipesi mäkeä ylöspäin. Kaikki muut tulivat hissillä ylös ja kävelivät alas. Arvatkaapa kuka muisti vasta hississä potevansa korkeanpaikankammoa? 

Ei tuo nousu loppujen lopuksi niin raskas ollut, kunhan huolehti riittävästä nestetankkauksesta kiipeämisen aikana. Ja toki pysähdyin kuvaamaan maisemia ja tasaamaan hengitystä tämän tästä. Erityismaininnan ansaitsevat ne kaksi teiniä, jotka jaksoivat tallustaa kanssamme koko matkan ylös saakka ilman narinaa ja kiukuttelua.

Tulevasta mainittakoon sen verran, että juuri kun kuvittelin, ettei Mammoth Mountainilta avautuvia maisemia voita mikään, kohtasivat nämä maisemat voittajansa vain vuorokautta myöhemmin. Siitä lisää seuraavassa! Kivaa viikonlopun jatkoa! Me täällä jatketaan samoilua vielä päivän verran.

Hupsista, olenkohan liikunta-addikti?

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Olen aina ajatellut, että treenaan niin kauan ja paljon, kun se on kivaa. Kuitenkin tänä aamuna kello kahdeksan, lomani viimeisenä päivänä, itseni sängystä aamucardiolle repiessäni, minä mietin onko tämä nyt ihan oikeasti mukava tapa aloittaa sunnuntai? En ole ammattiurheilija enkä edes vakavamielinen joukkuelajien harrastaja. En ole fitness-ammattilainen enkä fitness-malli. En osallistu vapaa-ajallani juoksu- tai muihinkaan liikuntatapahtumiin, en ole personal trainer enkä ryhmäliikuntaohjaaja. Silti harrastan liikuntaa melkein joka päivä, aamuin illoin.

Pikaisen pohdinnan tuloksena tajusin, että vaikkei liikkeellelähtö aamutuimaan ehkä juuri sillä hetkellä tunnukaan erityisen mukavalta, on se silti itselleni ainoa oikea tapa aloittaa päivä. Niinä päivinä, jolloin jätän aamuisen liikuntarituaalini tekemättä, olipä se sitten cardio salilla, juoksulenkki tai mitä tahansa, ei päiväni käynnisty ollenkaan, olen pahantuulinen ja väsynyt. Sama sääntö pätee myös illan punttitreeneihini. Mikäli jätän sen tekemättä, tunnen itseni laiskaksi ja oloni vetämättömäksi. Olen siis puolivahingossa kehittänyt itselleni liikunnasta eräänlaisen huumeen, joka tuottaa minulle suunnatonta mielihyvää ja jonka tekemättä jätettyäni saan vieroitusoireita.

Kokemuksesta tiedän, että addiktoidun helposti ja kun innostun jostain, on minun vaikea pysyä kohtuudessa. Vähintään yhtä vaikeaa on tiedostaa se, missä kohtuuden rajat kulkevat. Olen ajatellut, että kyllä kroppa kertoo milloin tulee levätä, mutta kun mieli huutaa treeniä välipäivänäkin ja samaan aikaan järki kehoittaa ottamaan rennosti, on vaikeaa päättää kumpaa kuuntelee. Pakko siis myöntää, että tietokonepelien, leipomisen, kirjoittamisen, internetin ja monien muiden kokemieni pakkomielteiden jälkeen olen tällä kertaa addiktoitunut liikunnasta.

Jostain syystä minun kulkemaltani polulta tuntuu puuttuvan kokonaan kultainen keskitie. On vain oja ja allikko. Mutta kun kuulee ihmisten jatkuvasti haaveilevan liikunnan ottamisesta osaksi jokapäiväistä elämää, niin ei kai liikunta-addiktio voi kovin paha asia olla? Eihän?

Aktiiviloman saldoa

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Ei sillä, että löhölomissa olisi mitään vikaa, mutta kyllä kunnon aktiivilomakin nollaa arjen paineet. Kolme urheilun ja ulkoilun täyteistä päivää Big Bearilla ajoi asiansa ja olen kuin uudesti syntynyt. Erityisesti vaihtelu treenirutiineihin teki hyvää, sillä perinteisen raudan nostelun sijaan treenit koostuivat erilaisistaulkoaktiviteeteista.

Kyllä näissä maisemissa kelpasi olla aktiivinen!

Oli hienoa herätä aamuisin linnunlauluun ja tajuta, että on koko päivä aikaa reippailla. Kuten aikaisemmassa kirjoituksessa mainitsin, aloitin aamuni tunnin hölkällä. En ole viime aikoina turhan paljon juossut ja ensimmäisen aamun hölkkä tuntuikin todella tahmealta. Vasta lenkin jälkeen tajusin miksi. Big Bear sijaitsee noin kahden kilometrin korkeudella merenpinnasta ja tottumattomalle tuolla korkeudella ilma tuntuu jo melkoisen ohuelta. Niinpä myös reilun kolmen tunnin reipas haikkaus 2300 metrin korkeuteen tuntui jo ihan urheilusuoritukselta, varsinkin kun lämmintä oli kolmisenkymmentä astetta.

Päivähaikkaus vuorille.

Yhden pidemmän ja yhden lyhyemmän haikkauksen lisäksi kävimme melomassa Big Bear Lakella. Kaksikkokajakki olikin oiva apuväline hulppeiden rantamökkien bongaukseen eikä kahdenkympin tuntivuokrakaan päätä huimannut.

Mökkibongauksen saldoa kajakin kyydistä.

Untuvikko melontahommissa.

Viimeiseksi ennen kotiinlähtöä kävimme vielä vaijerirata, eli zipline tourilla. Oli muuten superhauskaa liukua puiden lomassa ja metsän yllä vaijerirataa pitkin! Rata koostui kaiken kaikkiaan yhdeksästä hieman erilaisesta liu’usta. Tällaiselle lievästi korkeanpaikankammoiselle sillalta valjaiden ja vaijerin varaan hyppääminen tuntui aluksi ikävästi vatsanpohjassa, mutta kahden ensimmäisen liu’un jälkeen siihenkin tottui ja loppu olikin pelkkää huvia!

Hei me lennetään!

Kaikkia tarjolla olleita aktiviteettejä ei kolmeen päivään saatu mahdutettua, joten seuraavaan kertaan jäivät ainakin maastoratsastus, maastopyöräily sekä vesijetti-ajelut.