Liikunta

Kyykkylakossa

/ A. K. Nikkinen / 5 kommenttia

Lopulta oli sitten pakko nostaa kädet pystyyn. Kyykkäykset on nyt kyykätty, tai ainakin siihen saakka, kunnes polvi joko kokee ihmeparantumisen tai sitten leikellään kuntoon. Mutta tässä tilassa kuin se nyt on, en sitä enää uskalla kyykkäämällä kiusata.

Vammautumisensa jälkeen polvi kyllä kesti pari kuukautta jalkatreenejä ja kyykkäämistä kuten vanhoina hyvinä aikoina, kunhan pysyttelin sumokyykyissä ja varoin liian tiukkaa polvikulmaa. Muutama viikko takaperin päätin kuitenkin kokeilla ihan oikeaa kyykkyä. Virhe. Kolme sarjaa ja polvi ilmoitti vihlaisuna, että annahan tyttö olla viimeinen kyykky. Eipä tulisi meikäläisestä Lampeniuksen Lindaa.

Ja onhan tämä nyt muutenkin paljon siistimpää kuin kyykkääminen!

Koska polvi oli ollut jo tovin täysin oireeton ja olin pystynyt palaamaan sekä juoksun että pyöräilyn pariin, tuo vihlaisu ja sitä seurannut päiväkausien jatkuva pieni kipuilu säikäytti todenteolla. Nimittäin ne neljä kuukautta, jolloin en voinut ajaa pyörällä tai juosta, olivat minulle yhtä henkistä ja vähän fyysistäkin kidutusta. Siksi päätin, että kyykyt saavat toistaiseksi jäädä tekemättä. En halua enää ottaa pienintäkään riskiä, että polven tila pahenisi enkä pystyisi juoksemaan tai pyöräilemään. Että jos se nyt sitten hajoaa lopullisesti, niin hajotkoon mieluummin tehdessä sitä, mitä oikeasti rakastan.

Täydellinen lenkkipolku niin kauan kun ei astu kalkkarokäärmeen päälle.

Niinpä otin aikalisän koko jalkapuntista ja suuntasin jalkapäivänä salin sijaan ensimmäiselle oikein kunnon juoksulenkille polvivammautumisen jälkeen. Koska halusin lenkiltä jotain jalkapunttiin verrattavaa rasitusta ja kevyttä vatsahapon makua suuhun, suuntasin lähikukkuloilla kiemurtelevalle reitille. Matka alkoi kumpuilevalla ja pikkuhiljaa ylöspäin nousevalla polunpätkällä, joka parinkymmenen minuutin jälkeen taittui jyrkkään nousuun. Mäen jyrkkyydestä kertonee jotain se, että ohitin hölkäten viisi eteenpäin matelevaa maastopyöräilijää. Oli kuuma, pusikoissa suhisi ja sihisi ja aurinkorasva kirveli silmiä. Parikymmentä minuuttia superjyrkässä ylämäessä puuskutettuani saavutin vihdoin kukkulan huipun. Olo oli aika uskomaton, sillä vielä jokunen kuukausi sitten pidin epätodennäköisenä sitä, että kykenisin ylipäätään enää juoksemaan. Ja nyt en vain juossut – minä valloitin kukkulan!

Oli siellä muitakin kuin minä.

Tuollainen sotki edellä.

Tällainen punainen mörkö juoksi perässä.

 

Saattaa kuulostaa hassulta, että polvi kestää moista juoksentelua, muttei kyykkäämistä. Päkiäjuokseminen ei kuitenkaan tuntuisi rasittavan polveani juurikaan. Alamäetkin tuntuvat paremmalta mikäli hölkkään hitaasti kuin jos kävelisin. Toki joudun kuulostelemaan polven tuntemuksia jatkuvasti ja esimerkiksi pyöräillessä käytän toisinaan polven alapuolelle tueksi kiristettävää hihnaa. Mutta näillä mennään nyt. Ei tule vanhuus yksin ei.

Ollaan jo aika korkealla.

Melkein huipulla!

Tällainen palkinto odotti maastopyörineen perillä.

 
 
 
No, ehkä se takamus pysyy ojennuksessa tälläkin treenillä.
 

On tyhmyyttä olla käyttämättä pyöräilykypärää

/ A. K. Nikkinen / 26 kommenttia

Maanantaisesta Hesarista pisti silmään yksi otsikko ylitse muiden: ”Kypärän käyttöpakko vähentää pyöräilyä”. Jutun perusteella liikenne- ja viestintäviraston esittämä lakiehdotus pyöräilykypärän käyttöpakosta tuntuu olevan niin liikenteen tutkijatohtorin, neurokirurgian osastonylilääkärin kuin kansan mielestäkin kovassa vastatuulessa. Kypäräpakon langettaminen kun vähentäisi pyöräilyä merkittävästi, jolloin pyöräilyn mukanaan tuomat kansanterveydelliset hyödyt terveemmistä ja vähemmän ylipainoisista ihmisistä valuisivat hukkaan ja näin kypäräpakko kääntyisi lopulta negatiiviseksi tulokseksi viivan alle. Todisteena väistämättömästä esitetään mm. tilastoa 90-luvun Uudesta-Seelannista, jossa kypäräpakon myötä pyöräily väheni 51 %.

Vaikka minusta onkin hassua, että nykypäivän ilmiöitä peilataan yli 20 vuotta vanhoihin tilastoihin, leikitään nyt kuitenkin, että näin tapahtuisi myös Suomessa. Ensimmäisenä mieleeni tuli, että ne kypärättömät pyöräilijät sietäisivätkin pois liikenteestä. Tämän asiantuntijat kuitenkin tyrmäävät vedoten laskelmiin, joiden mukaan jokainen pyöräilystä luopuva henkilö sortuisi väistämättä epäterveellisiin elämäntapoihin eikä kypäräpakon jälkeen koetun nöyryytyksen jälkeen harrastaisi enää koskaan minkäänlaista liikuntaa ja lopulta lihottaisi itsensä tärviölle ja yhteiskunnan maksettavaksi. Parempi on siis antaa ihmisten suhailla rauhassa munamankeleineen ilman kypärää niin pysyvät terveinä.

Kypäräpakon sijaan toivotaankin, että näillä kypärättömien pyöräilijöiden tuomilla kansanterveydellisillä säästöillä rakennettaisiin enemmän ja turvallisempia pyöräilyväyliä, jotta pyöräilijöitä – myös niitä kypärättömiä sellaisia – saataisiin liikenteeseen vieläkin enemmän. Näin kansantaloudelliset sekä ympäristölliset hyödyt kasvaisivat entisestään. Minusta tämä on hieno idea, onhan tärkeää ennaltaehkäistä onnettomuuksia luomalla pyöräilijöille entistä turvallisemmat väylät. Tässä kohtaa on kuitenkin hyvä muistaa, että ne pyörätiet eivät vie ovelta ovelle eikä tien ylittämisiä ja liikenteen seassa ajelua kitke pois vielä baana taikka kaksi. Kun se auto sitten kolhaisee siinä kotitiellä, ei pyöräbaanat paljon lämmitä jos ei päässä ole kypärää.

Liikenneturvan mukaan ilman kypärää ajelee jopa 59 % kaikista pyöräilijöistä. Se on mielestäni aika pirun monta turhanpäiten henkensä riskeeravaa ihmistä tienpäällä, joskin tässä Hesarin artikkelissa asiantuntijat ovat sitä mieltä, että pyöräilykypärän käyttö on noussut turhan suureen rooliin turvallisuuskeskusteluissa. Kypärän käyttö kun ei varsinaisesti estä onnettomuuksia (kuten ei moottoripyöräkypäräkään tai autojen turvavyöt) eivätkä pyöräilyonnettomuudet aiheuta ”kovin paljon” päävammoja. Olipa se sitten paljon tai ei, vuonna 2009-2011 pelkästään Töölön sairaalan neurokirurgian teho-osastolla hoidettiin yli 40 pyöräonnettomuudessa päänsä kolauttanutta henkilöä. Heistä vain kolmasosa oli käyttänyt kypärää. Vuonna 2013 pyöräilyonnettomuuksissa kuoli 23 henkeä, joista 21 oli liikkeellä ilman kypärää. Kypärää käyttämällä heistä arviolta 10 olisi voinut pelastua eri todennäköisyyksin. En tietenkään ole asiantuntija, mutta minusta kymmenenkin turhanpäiten kuollutta on kyllä kovin paljon.

Tutkimusten perusteella pyöräilykypärän käyttö vähentää kuolemanriskiä peräti 73 % onnettomuuden tapahtuessa. On siis jokseenkin käsittämätöntä, että reilusti yli puolet pyöräilijöistä jättää tämän melko halvan henkivakuutuksen käyttämättä. Ei, en itsekään kannata kypäräpakkoa, sillä sen toteutumisen valvonta aiheuttaisi turhan paljon kustannuksia näinä aikoina, kun raha on muutenkin tiukassa. Ihmisten asenteissa sen sijaan olisi paljonkin työstettävää ja kypärän käyttöön pitäisi kannustaa entistäkin hanakammin sen sijaan, että sen käytön merkityksellisyyttä vähätellään asiantuntijoiden toimesta. Kuinka tehokkaasti kypärän käyttö lisääntyisi esimerkiksi silloin, kun pyöräonnettomuuden tapahtuessa kypärätön pyöräilijä olisi itse korvausvelvollinen aiheutuneista terveydenhoitokuluista? Valinnan käytöstä saa tehdä itse, mutta koko yhteiskunnan ei tarvitse kärsiä yksilön tyhmyydestä.

Minkä ihmeen takia kypärän käyttö etenkin aikuisilla ihmisillä on sitten niin kovin vastenmielistä? Olen kuullut vedottavan mm. hiusten sekaisin menoon, aivan kuin tukka nyt ilman kypärääkään pysyisi pyöräillessä ojennuksessa. Joku taas sanoo näyttävänsä kypärä päässä tyhmältä, vaikka minun silmissäni näyttäisi vielä tyhmemmältä ilman kypärää. Kolmas sanoo, että kypärä puristaa päätä eikä näin ollen ole tietoinen, että kypäriä valmistetaan eri koossa ja malleissa. Neljännen mielestä kypärä taas on kamalan hankala kuljettaa mukana, mutta raahaa silti kolmenkymmenen litran vetoista Louis Vuittonia olalla. Minä en kypärättömyydelle keksi kuin yhden syyn ja se on tyhmyys. Vai väittääkö joku käsi sydämellä, ettei käytä kypärää siksi, ettei usko pyöräilyonnettomuuden osuvan omalle kohdalle, koska ajaa niin varovasti?

Katsokaapa alla oleva kuva mieheni pyöräilykypärästä sen jälkeen, kun rattiin nukahtanut autoilija ajautui pyörätielle ja törmäsi takaapäin pyörällä liikkuneeseen mieheeni. Tuntuuko vielä, että sillä on paljonkaan merkitystä, kuinka varovainen olet itse? Siellä liikenteessä kun on muitakin kuin sinä.

Käytä sitä kypärää, oli pakko tai ei.

Leuanvetoa ja nakuilua

/ A. K. Nikkinen / 9 kommenttia

Sitä sanotaan, että toimivan parisuhteen eteen pitää tehdä hurjasti töitä. Täytyy osata pitää kipinää yllä ja kyetä yllättämään toinen vielä vuosien jälkeenkin. Kun tässä nyt on yhteisiä vuosia takana jo lähes kymmenkunta, alkaa se mielikuvitus olla toisinaan koetuksella niiden yllätysten suhteen.

No, tänään keksin yllättää mieheni vetämällä leukoja alasti. Tai siis melkein alasti, siveyttäni kun jätin kuitenkin villasukat jalkaan. Ja yllättyihän se, väittäisin jopa, että positiivisesti. Mutta ei ehkä kuitenkaan niinkään siitä, että roikuin tangossa pelkkiin villasukkiin sonnustautuneena, vaan että vaimo veti kymmenen puhdasta leukaa – tuolla elopainolla!

Että siinäpä taas yksi vinkki lisää A. Sinivaaran parisuhteen hoito-oppaaseen. Tee enemmän asioita villasukissa.

Tarina tapauksen taustalla on se, että sain viime jouluna mieheltä niinkin romanttisen joululahjan, kuin leuanvetotangon. Vihdoin tänä aamuna, jokunen tovi joululahjan avaamisen jälkeen, mies sitten pulttasi tangon autotallin kattoparruun. Koska olin tapahtumaa jo hetken odotellut, singahdin innoissani talliin pelkässä kylpytakissa, kiskaisin sen päältäni ja tartuin toimeen. Ja olihan se nyt oikeasti paljon kevyempää ilman vaatteita. Ensi kerralla kun jätän pois ne villasukatkin, vedän ainakin kaksi leukaa enemmän.

Ps. Nöyrimmät pahoitteluni, mikäli joku otsikon perusteella blogiini eksynyt henkilö pettyi kuvan rajaukseen. Omaksi parhaaksesi se vain on, omaksi parhaaksesi.

Maantiepyöräilystä, kilpailuvietistä ja kilpailuvietittömyydestä

/ A. K. Nikkinen / 4 kommenttia

Ensin tähän alkuun pieni tuuletus. Tai mitä sitä suotta kursailemaan, tuuletetaan nyt oikein kunnolla! Minä nimittäin pystyn taas ajamaan maantiepyörällä! Jee jee!

Instagramia seurailevat ovat ehkä laittaneet jo aikaisemminkin merkille, että maastopyörällä olen vammaispolveni kanssa ollut kykenevä ajamaan jo jonkin aikaa. Kuitenkin vasta viime viikonloppuna rohkaistuin kokeilemaan joko polvi kestäisi myös maantiepyörän ajoasentoa, ja kestihän se! Tämä tarkoittaa jatkossa entistä pidempiä pyörälenkkejä sekä toivottavasti – ja etenkin – tehokasta rasvanpolttoa. Painon putoaminen on nimittäin ollut hiukan tahmeaa ja nyt kun kesäkin tekee tuloaan, en päälle mahtuvien vaatevalikoimien supistuessa ole kovinkaan kykeneväinen käsittelemään painonpudotuksellisia vastoinkäymisiä.

Maltti ei todellakaan ole minulle valttia painonpudotushommissa. Ei, ennen kuin mahdun taas shortseihini.

Vaan onpa tässä muutakin työstettävää kuin pelkkä ulkomuoto. On nimittäin päässyt hieman pakollisen tauon aikana pyöräilykunto hiipumaan. Toki nämä lähikukkulat vielä nousevat ylös suht helposti, mutta tahti on kyllä hidastunut eikä takapuolen turnauskestävyyskään ole aivan samaa luokkaa kuin aikaisemmin. Mutta ehkä se meno tästä vielä kevenee samaa tahtia naisen kanssa. Parempi olisi. Voimien nyt ainakin luulisi kasvavan tätä raatoa ylös alas mäenrinteitä raahatessa.

Miehen kanssa pyörälenkillä muuten huomasi hyvin eron kilpaurheilijan ja itseni kaltaisen hupilenkkeilijän välillä. Kun itselläni kunto on pohjamudissa ja kanssapyöräilijät vetävät ylämäessä, alamäessä ja tasaisella ohi vasemmalta ja oikealta, kohautan vain olkiani enkä anna asian masentaa. Minulle riittää, että teen parhaani ja voitan korkeintaan itseni. Mies sen sijaan entisenä kilpaurheilijana ei voi sietää ohi ajavia pyöräilijöitä. Vaikka kilpavuosista on aikaa ja mies on nykyisin samassa veneessä kanssani painonpudotuksineen ja rapakuntoineen, ei kilpailuvietti ole kadonnut mihinkään. Ei riitä, että tekee parhaansa, pitäisi olla paras. Ei riitä, että voittaa itsensä, pitäisi voittaa kaikki muutkin. Niin sujuvat yhteiset pyörälenkkimme suloisesti sopusoinnussa, minä hyräilen ja mies kiroilee hyräilyni tahdissa. Se hyvä puoli asetelmassa toki on, että meikäläisen paikka on yleensä peesissä.

Kerrotaan vielä pikaisesti tämän hetkisistä pyöräilykeleistä. Lämpötilat vaihtelevat tähän aikaan vuodesta kovasti ja pyöräreitin varrelle osuvat kukkulat luovat paljon myös paikallisia lämpötilaeroja. Siinä kun edellisellä viikolla päivälämpötilat nousivat enimmillään 17 asteeseen, on tälle viikolle luvattu melkeinpä päivittäin 30 asteen helteitä. Aamut ovat kuitenkin vielä viileitä ja pitkille pyöräilyhousuille ja -takille on käyttöä jos mielii lenkille heti auringon noustessa. Mutta niin se vain on, että pienistä vilunväristyksistä huolimatta suoritan aamuaerobiseni mielummin ulkosalla kuin sisätiloissa.

Kuulin, että siellä Suomessakin alkaa pyöräilykelit olla vähitellen käsillä. Joko fillarit on huollettu ja kaivettu naftaliinista?

Ärsyttävät liikuntapäivitykset

/ A. K. Nikkinen / 14 kommenttia

Koska ihmisiä ärsyttää Facebookissa varsin kummalliset asiat, kuten nyt esimerkiksi liikuntasuorituksista meuhkaaminen joka perhanan jumpan jälkeen, päätin kuluneella viikolla itsekin sivistää Facebook-ystäviäni päivittäisillä liikuntapäivityksillä. Kun viikon edetessä verbaalinen moponi karkasi käsistä täysin, tuntui lähes haaskaukselta olla jakamatta näitä tuikitärkeitä liikuntasuorituksia koko internetin kanssa. Siis olkaapa hyvät, seitsemän päivää yhtä fitnesslaifstailii!

Maanantai:
Olipa huikea rintatreeni! Olin pillahtaa itkuun kesken sarjan ja se on terveen merkki se. Ja koska en aamulla muistanut hehkuttaa, niin kävinpä heti päivän noustessa hölkkäämässä lähikukkulalle. Veri maistui suussa, mutta reippaana tyttönä huuhdoin sen ronskisti alas kaurapuurolla. Oon ainakin 5 grammaa laihempi kuin eilen.

Tiistai:
Koska olin eilen illalla niin superyyberfiiliksissä aivan mielettömän treenin jälkeen, tainnutin itseni melatoniinilla ja nukuin aamutreenien ohi. Mutta sehän on kuin rahaa pankkiin laittaisi, koska lihas kasvaa levossa, kerta. Illalla oli kuitenkin ihan pakko päästä salille vetämään selkätreeni ja kyllä kannatti. Tapasin siellä kisaaja-valmentajan joka vannoi, että neuvoillaan ja parilla litralla länsi-Afrikkalaisen vuoristosonnin verta mut saataisiin lavakuntoon kymmenessä vuodessa. Lupasin harkita, oishan se niin siistiä ja äitikin aina sanoo, että mä laulan niin hyvin! Lähtiessä mua vielä pyydettiin treffeille ja se kruunasi koko treenin! Salilla kasvaa paitsi perse, myös markkina-arvo.

Keskiviikko:
Läskinpolttoaamulenkki heti aamutuimaan! Sen päälle aamupala, eli vesi, kaurahiutaleet, suola, maito, kahvi, kahvikerma ja raejuuston blenderiin ja lopputuloksena on ihanan raikas, taskulämmin kaura-kahvi-raejuustosmoothie. Asiahan on nimittäin niin, että kaikesta tulee superfoodia ja paljon terveellisempää ja laihduttavampaa, kun siitä tekee smoothien! Lounaaksi aion tehdä kana-riisi-parsakaali-pähkinä-rusinasmoothien.
Tänään en kyllä mene salille, koska mun lihakset kasvaa niin älyttömän helposti, että pitää vähän hillitä. Ne semmoset yli-isot lihakset kun on tosi rumat ja epänaiselliset. Mun mielestä on paljo kivempi treenata niin, ettei se näy missään.

Torstai:
(lausutaan lässyttävällä äänellä siirappia ympäriinsä pursotellen) Käytii aamulla kullan kaa vähä pyöräilemäs ❤ ❤ Oli ihanaa ja mun mies oli niin kuuma sen pyöräilytrikoissa ❤ ❤ Illalla mentiin viel murun kaa vähä salille tekee yhessä haukkareit ja ojentajii, eli sillee, et mä tein ja mies peesas ne vikat 30 toistoo ❤ ❤ Se on sillee niin ihanaa, ku mä voin tuntee itteni niin voimakkaaks ja mies tärkeeks ❤ ❤ Nyt mennää rentoutuu sohvalle ja kattoo jotain ihanan romanttista, ehkä Poliisiopisto vitosta ❤ ❤

Perjantai:
Käväisin aamulla salilla tekemässä vähän äbsejä (siis niin kuin vatsalihaksia, mutta paljon coolimpia, koska B-kirjain). Fiilis oli tosi hyvä aina siihen saakka, kunnes joku nuija kommentoi, että treenaan kuin mies. Vitsi mikä sovinistisikapaskamies!!!
Illalla menin vielä treenaamaan olkapäitä, mutta koska aamun tapahtumien jälkeen alkoi epäilyttämään, että treeni saattaisi vahingossa alkaa näkyä jossain, päätinkin vain harjoitella selfieitten ottoa 45 minuuttia. Ja siis sehän on tosi tärkeää tässä fitnesslaifstailissa, että osaa poseerata ja etenkin mun kohdalla on tosi tärkeää, että näyttää hyvältä kuvissa, kun eihän kukaan mua kuitenkaan livenä näe!

Lauantai:
Sadekeli, viima ja rapa houkutteli tän mimmin polkupyörän päälle verestelemään ihania muistoja suomalaisista ajokeleistä! Oon kyl kuullut, et oikeesti ei pitäis treenaa ulkona ku se polttaa lihaksia. Mä en tiiä auttaisko esim. jos käyttäis aurinkorasvaa, mut tänään oli kyl pilvistä… Sisätiloissa stepperillä ei kuulemma pala varmuudella ku rasva, et ehkä ens kerralla varmuuden vuoks sit kuitenki sinne.
Koska tässä fitnesslaifstailissa on lihashuolto melkeen yhtä tärkeetä ku vaikka ripsihuolto tai silikoni-implantit, nii varasin ajan illalla thaihierontaan. Lupasivat, et oon tosi häpi sen jälkeen! En malta oottaa!!!

Otin teille vielä ihanan kuvan lenkiltä, tollasen luonnollisen ihan vaan kesken lenkin!


Sunnuntai:
Aivan mieletön treeniviikko on nyt saatu päätökseen! Kaikkien näiden vuosien jälkeen mulle viimein selvis tänään, että miksei mulla näy vatsalihakset. No siis hei haloo ”abs are made in the kitchen” ja mä oon tehny niitä aina salilla! Rupesin tässä heti korjaa vahinkoa ja vedin parit istumaan nousut keittiön lattialla. Tuntu muuten ihan eri tavalla!!
Sit käytiin tuossa miehen kans vähän salillakin, oli jalkapäivä. Tai siis enhän mä enää treenaa jalkoja, ku haluun keskittyä 100 % siihen mikä elämässä on oikeesti tärkeetä, eli perseeseen.
Pakko vielä hehkuttaa, että tän viidennenkymmenennenseitsemännen dieettiviikon loppusaldo oli kyllä tosi hyvä. Vaa’an mukaan mun lihasmassa kasvo tällä viikolla kaks ja puoli kiloa! Se on grammalleen saman verran, ku mies toi mulle tuliaisiks Suomesta suklaata ja jotka söin treenin jälkeen palautukseen! Tässä sen näkee miten tärkeetä tässä fitnesslaifstailissa on ajottaa ruokailut oikeen! Nyt tui tui kaikille nöpöliineille!!!