Metsässä

Olen viettänyt nyt reilun viikon toisessa tukikohdassani Nivalassa. Vaikkei Äänekoskikaan mikään metropoli ole, olen täällä synnyinseuduillani vieläkin syvemmällä maaseudulla ja lähempänä luontoa. Heti tontin rajojen ulkopuolelta alkaa kuin toinen maailma, metsä, johon astuessaan unohtaa kaiken mitä on ollut tai on tuleva.

020416_5

Olen viime aikoina ollut hivenen kireä ja stressaantunut. Mielen päällä on paljon, on epävarmuutta, jännitystä ja väsymystäkin. Ja vaikka kuinka yritän nauttia hetkestä, siitä mitä on tässä ja nyt, karkaavat ajatukseni helposti kiertämään takaisin kehää vaikeiden asioiden ympärille.

Siksi kiskoin tänään saappaat jalkaani ja suuntasin koiran kanssa metsään hermolevolle.

020416_3

020416_2

Varjoissa lunta on vielä polviin saakka, mutta siellä täällä lumen alta on jo paljastunut pehmeä sammalpeitto. Päivä päivältä linnut tuntuvat laulavan kirkkaammin, äänet lisääntyvät ja viimeisetkin lumipeitteet hupenevat. Koira hyppii mättäältä toiselle, on etsivinään kesän ensimerkkejä.

020416_4

020416_6

Aikani vaelleltuani istun hetkeksi kivelle, suljen silmäni ja kuuntelen. Ensin hiljaisuutta, kunnes korvani tottuvat ja äänet ympärilläni alkavat lisääntyä. Tuolla melko lähellä huhuilee kyyhkynen, kauempana teeret valmistautuvat kukerrellen soitimelle. Tuuli humisee, sulamisvesi virtaa jossain hiljaa. Takanani rasahtaa, vanha puu narisee tuulelle antautuessaan. Kuin trumpetti kajahtaisi halki taivaan, kun joutsenpari kaartaa ylitseni.

020416_7

En ole enää aikoihin ajatellut, en ainakaan mitään sellaista, jota en kuule tai tunne kasvoillani. En oikeastaan edes muista olevani olemassa.

 

Kevättalvea ja toivoa ilmassa

En varmasti ollut ainoa, joka huomasi tänään kevättä olevan ilmassa ihan erityisen paljon? Aurinko paistoi lämpimämmin, räystäistä tippui vesi, linnut lauloivat ja tuli akuutti tarve kaivaa esille viimeksi Kaliforniassa käytössä olleet aurinkolasit. Varsinaisesta keväästä en kuitenkaan suostu vielä puhumaan, eletäänhän vasta maaliskuuta, mutta kevättalven tuntua oli tänään jo kovasti ilmassa.

Vaikka vietinkin tänään viikon ensimmäistä ja viimeistä välipäivää, pakotti outo valoilmiö taivaalla aktivoitumaan sen verran, että otin kameran ja suuntasin äidin kanssa metsään pienelle kuvausreippailulle.

120316_4

Tunnelma metsässä oli täysin eri kuin muutama kuukausi sitten, jolloin pakkasta oli kolmisenkymmentä astetta. Silloin metsässä vallitsi hiljaisuus ja kuulas sininen valo, kun taas tänään metsä oli täynnä elämää; linnunlaulua, hangelle jälkensä jättäneitä metsäneläimiä ja auringon esiin tuomia värejä.

 

Tästä alkaa pikkuhiljaa se aika, jota kaipasin kuusi vuotta. Kevät. Pieniä puroja. Hupenevia hankia. Lumen alta paljastuvaa asfalttia, turpoavia silmuja ja hiljalleen syntyvää vihreyttä.

Uutta elämää. Uusia mahdollisuuksia ja toivoa.

 

Pakkaspäivä Äänekoskella

Eilen pakkasmittari näytti odotetusti -28 astetta ja lämpötila sen kun laski päivän edetessä aina tuonne 30 miinusasteen huitteille. Siinä kun puolet talon väestä ilmoitti heti aamutuimaan pysyvänsä visusti sohvalla villasukat jalassa, halusin itse lähteä ulos kokeilemaan miltä se kova pakkanen taas tuntuikaan.

Varttitunnin huolellisen pukeutumisen jälkeen nappasin mukaani sekä kameran, jolla pakkasen jäähdyttämän luonnon saisi taltioitua, että äidin, joka pitelisi tumppujani silloin, kun itse häärin kameran kanssa sormenpäät sinisinä.

070116_21

070116_15

070116_14

Edellisen kerran olen tainnut kokea paukkupakkasia seitsemän vuotta sitten. En muistanutkaan, kuinka hiljaisessa metsässä voi kuulla puiden paukahtelevan, kuinka jäätynyt järvi murahtelee railojen syntyessä, kuinka auringonvalo näyttää kuin sulalta kullalta valuen pitkin puiden runkoa, kuinka kauniita jääkukkia jäätyneessä metsäojassa kukkiikaan ja miten lumi narskahtelee äänekkäästi jalkojen alla, vaikka yrittäisi kulkea kuinka hiljaa ja varoen. Johtuiko sitten narinasta vai pakkasesta, mutta yhtäkään metsäneläintä, en edes lintua, nähnyt kuvausreissuni aikana.

070116_17

Reilua kahta tuntia ja kahta tyhjentynyttä akkua myöhemmin olin viimein minäkin valmis sohvalle viltin alle. Hassua, että vaikka ulkona on lähes 30 astetta pakkasta, en siltikään olisi missään muualla mieluummin juuri nyt. En edes Kaliforniassa.

 

ps. pieniä kuvia voi klikkailla suuremmaksi!

Tänään

Ei sillä, että olisin muutenkaan Suomeen saapumisen jälkeen murjottanut, mutta viimeistään näissä maisemissa on täysin mahdotonta harmitella elämän epäkohtia.

161215_1161215_2161215_3161215_4161215_5161215_6161215_7

 

Sydän on pakahtua. Terveisiä talvisesta Nivalasta!

 

Ihmisten sikamaisuudesta

Erään helteisen vapaapäivän kääntyessä iltapäivän puolelle, päädyimme ajelemaan laakson taakse vuorille hyvästelemään laskevaa aurinkoa. Nyt kun viikot näissä maisemissa ovat alkaneet käydä vähiin, olen ahnehtinut kameran muistikortin täyteen lähitienoon maisemia, jotta ne varmasti säilyisivät muistoissani mihin ikinä sitten päädymmekään.

Niinpä tälläkin iltapäiväajelulla pysähdyimme jokaiseen mutkaan ja notkelmaan ahmimaan niin kameralla kuin aisteillakin sitä tilaa ja tunnetta, joka vuorilla kaukana hälystä vallitsee.

Siellä tienpientareilla kameran kanssa kekkuloidessani törmäsin yllättävään haasteeseen. Toisinaan sain kovastikin sovitella maisemaa etsimeen, jottei luontoon viskatut roskat päätyisi valmiiseen kuvaan.

Paljon liikennöityjen moottoriteiden pientareet muistuttavat täällä Kaliforniassa lähinnä kaatopaikkaa ja etenkin moottoripyörällä liikkuessa on oltava tarkkana, ettei törmäisi tiellä vaelteleviin muovipulloihin tai vaikkapa auton lavalta pudonneeseen runkopatjaan. Vaikka aluksi moottoriteiden varsien sottaisuus järkyttikin, ei näin vuosien jälkeen sitä näkyä jaksa enää edes harmitella. Nuo ruuhkaiset supermoottoritiet ovat niin kaukana luonnosta, että niitä sotkemalla tyhmä ihminen tekee hallaa lähinnä vain itselleen.

Mutta sitten tämä, että lähdetään luonnonhelmaan, kauas kiireestä ja maallisuudesta, ja heitetään se matkalla tyhjentynyt Starbucks-muki ja Mäkkäri-pussi auton ikkunasta sinne oravien ja nallukoiden asuinsijoille.

Sitä ei vaan ymmärrä, vaikka miten yrittäisi.

Eikä ne roskat siellä luonnossa ole vain maatuvia pahvimukeja ja paperipusseja, vaan maisemia kuvatessani tallentui kuvien laitamille kaikenlaista rojua aina kalsareista muoviämpäreihin ja autonosiin. Alkoi ihan tosissaan risoa.

Toisinaan sitä oikein hämmästyy ihmisten tyhmyyttä.

Yhä enenemissä määrin osaan arvostaa sitä, että olen pienehkön maalaiskoulun kasvatti. Kun keväisin koko luokallinen pikkutyttöjä ja -poikia hajautettiin ympäri kylänraitteja keräämään lumen alta paljastuneita roskia, en usko yhdenkään meistä kakaroista roskanneen sen jälkeen itse. Siis kiitos Haapaveden Mäkirinteen ala-asteen 80-90-luvun taitteen opettajille, että taoitte paksuun kalloomme paljon sellaista, mitä ei oppikirjoja lukemalla opita.

Jos vielä ennen pois muuttoani vuorille ennätän, aion varustautua matkaan roskapussilla ja hanskoilla. Vaikka en kaikkea saastaa teiden varsilta keräisikään, voin ainakin kerätä sen mihin olen levähdysalueilla kompastua.

Vaikka en uskokaan, että ympäristöä roskaava ihminen osaisi tyhmyydeltään lukea, sanon tämän nyt kuitenkin. Tukehdu siihen Starbucksiisi.

Edellistä maisemakuvaa ottaessa piti etualalta rajata pois nämä maastoon viskatut purkit ja purtelot.