Käväisimme viikko sitten vanhoilla kotikonnuilla Piilaaksossa ja kun kerran siellä päin olimme, päätin eräänä aamuna verestellä muistoja ja suorittaa aamulenkkini Los Gatosin kukkuloilla kiemurtelevalla Kennedy traililla. Sivuutettuani täysin sen faktan, että polven vammautumisen jälkeen olin ehtinyt juosta tasan kerran, saatoin ehkä hieman yliarvioida nykyisen kuntotasoni ajatellessani, että kyllähän minä nyt jaksan hölkätä koko matkan 760 metrin korkeudessa olevalle huipulle.

Alkumatkasta vielä hymyilytti.

Ensimmäiset kymmenen minuuttia ylämäkeen jolkoteltuani tuli mieleen ajatus, että olisi ehkä kannattanut syödä aamupalaa ennen lenkille lähtöä. Viitisentoista minuuttia myöhemmin toivoin, että olisin edes edellisenä iltana tankannut jollain muulla kuin pikkuruisilla tapaksilla ja punaviinillä. Askel painoi ensimetreistä alkaen ja tiesin, että vaikka vuosi sitten huippu valloitettiinkin vielä hölkäten, en millään pystyisi siihen tällä kertaa.

”Mää kuolen, mää kuolen, mää kuaaaaleeeeeen…”. Ja kärpäsetkin piirittää.

Jaksoin kai hölkäten aina 500 metriin saakka. Sen jälkeen jatkoin ylöspäin kävellen ja hölkäten vuoronperään. Olin olettanut, että traililla olisi muitakin lenkkeilijöitä, mutta yllätyksekseni missään ei ollut ristinsielua. Mieleeni tuli tämän tästä alhaalla porteilla olevat varoitustaulut puumista ja vilkuilin levottomasti ympärilleni aina kun kuulin jostain rasahduksen, eli likimain koko ajan. Pian saavutin mutkan, jossa joskus vuosia sitten näimme miehen kanssa villisian. Onneksi ne sentään ovat kasvissyöjiä.

Ehkä paras neuvo ikinä: ”if attacked, fight back”. Enpä olisi hoksannut.

Aamu-usvan hälvettyä hiljaisuus väistyi ja Piilaakson aamuruuhkan äänet alkoivat kantautua ylös vuorille. Huohotukseni lomasta kuulin, kuinka jossain meni paloauto ja taivaalla kaarteli lentokone. Aina kun askellus vaihtui kävelyksi, oli enemmän aikaa katsella ympärille. Maisemat olivat vielä hienommat kuin muistin ja luonto paljon vehreämpää kuin meillä etelässä auringon polttamilla kukkuloilla. En ollut varma olinko pakahtua enemmän ihastuksesta vai uupumuksesta.

Pilvien yläpuolella. Komiaa notta.

Viimeinen mäennyppylä huipulle oli jotakuinkin yhtä raskas, kuin 79 kilon nostaminen penkistä. Oli pakko pysähtyä nyppylän puoliväliin taivastelemaan mäen jyrkkyyttä, ennen kuin jaksoin raahustaa loppumatkan huipulle. Siellä huipulla oikeastaan vasta tajusin, että jalkojen tutinasta huolimatta täältä pitäisi päästä vielä alaskin. Vedin hetken happea, pläräsin Facebookia ja huomasin yhden kaverini käyneen kiipeämässä Malminkartanon portaita. En millään voinut vastustaa kiusausta googlettaa sieltä 760 metrin korkeudesta paljonko Malminkartanon mäellä onkaan korkeutta. Kuulemma n. 90 metriä.

Punaisena ja hikisenä huipulla \o/

Sidoin varmuuden vuoksi rikkinäisen polven ja lähdin paluumatkalle. Ajattelin, että kun nousu kerran kesti tunnin, selviäisin takaisin autolle puolessa. Todellisuudessa paluumatka kesti kuitenkin 45 minuuttia ja kun ylös hölkätessä pohkeet huusivat Hoosiannaa, oli alas tullessa etureisien vuoro veisata virsiä. Toisaalta ihan hyvä niin, sillä jotain pyhän hengen voimia siinä tarvittiinkin, että selvisin takaisin autolle.

Miljoonamiljoonakaupunki jossain tuolla alhaalla.

Kyllähän tässä huippukuntoon on vielä matkaa eikä tämänkertaista suoritusta ainakaan helpottanut se, että joka kerta tälle trailille palattuani olen edelliskertaa viisi kiloa painavampi. Mutta odottakaahan vaan, kunhan vähän tässä treenailen ja kevenen, niin ehkä ensi kerralla Suomessa käydessä rohkenen minäkin näyttäytyä Malminkartanon portaissa.

Katsokaapa muuten, onnistuin tallentamaan GoProlla jotain omituista taivaalla. Onko se UFO? Onko se kummitus? Vai ehkä sielusta irtaantunut hikipisara?