Sisäinen kelloni ja makuuhuoneen ohuiden verhojen välistä sisään langennut auringonvalo herätti minut tänäkin aamuna hyvissä ajoin ennen seitsemää. Koko muun seurueen vedellessä onnellisena hirsiä, päätin minä suunnata juoksulenkille läheisen metsän syövereissä kulkevalle trailille.

Olin edellisenä iltana kartoittanut lähialueen lenkkimaastoja ja siinä karttaa silmäillessäni sattunut lukemaan muutamia aiheeseen liittyviä ohjeita. Ohjeissa suositeltiin, ettei metsään lähdettäisi yksin ja jos kuitenkin menet, pitäisi kertoa etukäteen jollekulle mihin olet menossa, kauanko viivyt, ottaa mukaan pippurisumute, hätäpilli, reilusti juotavaa sekä kartta. No, eihän tässä millekään tuntien lenkille oltu menossa, joten lähdin yksin, ilman karttaa, ilman juotavaa, ilman pillejä ja pippurisumutteita. Ihme hössöttäjiä nuo amerikkalaiset.

Olin hölkännyt trailia ehkä viisitoista minuuttia, liikenteen äänet olivat hiljenneet, aurinko alkoi lämmittää ja satunnaista lintujenlaulua ja korppien raakkumista lukuunottamatta oli kuolemanhiljaista. Kuolemanhiljaista. Pysähdyin ja tunsin vainoharhan hiipivän seurakseni salakavalasti takavasemmalta. Kuiva kangasmetsä olisi taatusti täynnä karhuja. Ja jumankekka, onhan tämän pitäjän nimikin Big Bear. Mitenhän isoja ne karhut ovat? Vilkaisin puhelinta ja kohta, jossa pitäisi olla kuuluvuuspalkit, oli typerä punainen ruksi. Yht’äkkiä, puoli kahdeksalta aamulla, keskellä metsää, minä tunsin olevani melko yksin. Polulla oli kyllä reilusti jalanjälkiä jatassunjälkiä. Oravan, pupun, koiran ja sitten muutama, omaa kämmentäni reilusti suurempaa jälkeä. En jäänyt sen enempää miettimään mikä otus jäljet oli jälkeensä jättänyt, vaan käännyin takaisin niiltä sijoiltani.

Niin siinä sitten kävi, että tämä koko elämänsä itseään maalaisena pitänyt pakeni metsästä ja päätyi juoksemaan lenkin loppuun järvenrannassa, mökkialueella. Ensi kerralla otan kyllä mukaan jonkun, jonka voin syöttää hädän tullen pedoille.

Halusin vain jakaa palan Etelä-Kalifornian luontoa teille, jälleen kerran. Tänään maastopyörälenkillä löytyi mutkan takaa, keskeltä latua tällainen veijari. Lukkojarrutus, kamera esiin ja todistusaineistot talteen! *räps

Siinä se oli, keskellä ajorataa, silminnähden tilanteesta kiusaantunut

kalkkarokäärme.

Käärme teki lyhyehkön keskustelun päätteeksi erittäin selväksi sen, ettei

todellakaan aio jakaa ajoväylää kanssamme.

…joten heikompi väisti.

Nämä tällaiset kohtaamiset ovat elämän, tai ainakin viikon tähtihetkiä. Olen sanoin kuvaamattoman onnellinen siitä, että voin harrastaa kesät talvet ulkona luonnossa. Spinning-salin uumenissa kun olisi tämäkin komeus jäänyt näkemättä.

(Lisää paikallisista villieläimistä löytyy täältä.)

Viileähkön viikon jälkeen aurinkoinen ja lämmin perjantai houkutteli minut iltapäivälenkille luonnonhelmaan, vaikka eilinen jalkapuntti vielä painoikin jaloissa melkoisesti. Vierailu luonnonhelmassa virkistää kuitenkin tehokkaasti niin mieltä kuin kehoakin saaden kaikki aistit heräämään, aina vainoharhaisuudesta lähtien. Arkipäivinä ei vuorilla kiemurtelevalla traililla ole juurikaan muita ihmisiä, joten sain tehdä lenkkini kaikessa rauhassa ilman jatkuvaa ihmisten tervehtimistä ja pepsodent-hymyn loihtimista kasvoille.

Erilaisia pikkueläimiä sen sijaan vipeltää jaloissa tämän tästä, kuiva heinikko kahisee ympärillä taukoamatta, linnut laulavat ja katse on syytä pitää tiukasti polulla. Ei nimittäin ole lainkaan tavatonta törmätä keskellä polkua keväisten auringonsäteiden herättämään kalkkarokäärmeeseen.

Tämä reilun metrin mittainen kalkkarokäärme osui viime vuonna

kalisuttanut minulle lainkaan, vaan antoi kuvailla kaikessa rauhassa.

Käärmeitä isompiakin otuksia on reilun kahden vuoden aikana tullut vastaan. Siinä, kun peuroja näkee lähes jokaisella lenkillä (ovat vieläpä niin kesyjä, etteivät lähde edes karkuun), olen pari kertaa nähnyt niitynlaidalla jolkottelevan kojootin, metsikössä rymistelevän villisian ja useammin kuin kerran, on metsikössä minua tuijotellut ilves. Maaoravia ja pikkuruisia pupuja on maastossa niin paljon, että ne kirjaimellisesti ovat välillä jäädä jalkoihin. Olen usein miettinyt, että mitkäköhän kaikki eläinlajien edustajat ovat nähneet minut, vaikken minä ole nähnyt niitä.

Kun puuma hyökkää, tee näin. Ja ennen kaikkea, tappele vastaan.

Kaikki metsäneläimet eivät kuitenkaan ole maaoravien kaltaisia söpöläisiä. Puumista on varoitustauluja jokaisen trailin varrella, enkä itsekkään välittäisi kyseiseen eläimeen lenkilläni törmätä. Mistään pikkukissasta ei ole kyse, sillä elopainoa täysikasvuisella uroskissalla on viidestäkymmenestä sataan kiloon. Puumat eivät yleensä hyökkää ihmisten kimppuun, mutta sitäkin tapahtuu aina silloin tällöin.

Traililla, jolla itse olin tänään, sattui keskellä päivää kaksi puuman hyökkäystä vuonna 2004. Tuon päivän ensimmäinen uhri oli amatööri-maastopyöräilijä, joka oli lähtenyt pyöräilemään kukkuloille yksin. Hänen etsintänsä alkoivat toisen maastopyöräilijän löydettyä hänen pyöränsä ja myöhemmin päivällä hänen osittain syöty ruumiinsa löytyi hieman sivummalta. Vielä saman päivän aikana samainen puuma hyökkäsi pensaikosta toisen maastopyöräilijän kimppuun. Pitkällisen painiskelun ja kahden sivullisen auttamana puuma lopulta perääntyi. Uhriksi joutunut nainen loukkaantui vakavasti saatuaan puremia päähänsä, kasvoihinsa ja kaulaansa, mutta säästyi hengissä. Saman päivän iltana paikallinen sheriffi ampui trailin läheisyydessä vaellelleen puuman, jonka vatsalaukusta löytyi jatkotutkimuksissa ensimmäisen uhrin jäänteitä.

Puuman hyökkäyksen hyvä puoli on, että se yleensä tappaa saaliinsa

ennen kuin ryhtyy ruokailemaan.

Olen joskus miettinyt pippurisumutteen hankkimista psykopaattien ja metsäneläinten varalle. Toisaalta en tiedä paljonko pippurisumutteesta on hyötyä puuman otettua lopetusotteen kaulastani. Tänäänkin mielikuvitukseni pääsi valloilleen tämän tästä, tuulen puhaltaessa kuivassa heinikossa saaden sen kahisemaan tavallistakin enemmän. Hetkittäin olin aivan varma, että minua katselee jokin. Ympärilläni oli tuulen suhinaa lukuunottamatta kuolemanhiljaista. Täällä sitä kuitenkin ollaan, turvallisesti sohvanpohjalla blogia naputtelemassa aiheesta, joka pelolle vallan annettua olisi jäänyt kirjoittamatta. Enkä aio jatkossakaan tyytyä juoksentelemaan pelkällä asfaltilla. Nämä hyökkäykset ovat vain hyvä muistutus siitä, että me ihmiset olemme luonnossa vain vierailemassa. Se ei ole meidän reviiriämme.