Sisäinen kelloni ja makuuhuoneen ohuiden verhojen välistä sisään langennut auringonvalo herätti minut tänäkin aamuna hyvissä ajoin ennen seitsemää. Koko muun seurueen vedellessä onnellisena hirsiä, päätin minä suunnata juoksulenkille läheisen metsän syövereissä kulkevalle trailille.

Olin edellisenä iltana kartoittanut lähialueen lenkkimaastoja ja siinä karttaa silmäillessäni sattunut lukemaan muutamia aiheeseen liittyviä ohjeita. Ohjeissa suositeltiin, ettei metsään lähdettäisi yksin ja jos kuitenkin menet, pitäisi kertoa etukäteen jollekulle mihin olet menossa, kauanko viivyt, ottaa mukaan pippurisumute, hätäpilli, reilusti juotavaa sekä kartta. No, eihän tässä millekään tuntien lenkille oltu menossa, joten lähdin yksin, ilman karttaa, ilman juotavaa, ilman pillejä ja pippurisumutteita. Ihme hössöttäjiä nuo amerikkalaiset.

Olin hölkännyt trailia ehkä viisitoista minuuttia, liikenteen äänet olivat hiljenneet, aurinko alkoi lämmittää ja satunnaista lintujenlaulua ja korppien raakkumista lukuunottamatta oli kuolemanhiljaista. Kuolemanhiljaista. Pysähdyin ja tunsin vainoharhan hiipivän seurakseni salakavalasti takavasemmalta. Kuiva kangasmetsä olisi taatusti täynnä karhuja. Ja jumankekka, onhan tämän pitäjän nimikin Big Bear. Mitenhän isoja ne karhut ovat? Vilkaisin puhelinta ja kohta, jossa pitäisi olla kuuluvuuspalkit, oli typerä punainen ruksi. Yht’äkkiä, puoli kahdeksalta aamulla, keskellä metsää, minä tunsin olevani melko yksin. Polulla oli kyllä reilusti jalanjälkiä jatassunjälkiä. Oravan, pupun, koiran ja sitten muutama, omaa kämmentäni reilusti suurempaa jälkeä. En jäänyt sen enempää miettimään mikä otus jäljet oli jälkeensä jättänyt, vaan käännyin takaisin niiltä sijoiltani.

Niin siinä sitten kävi, että tämä koko elämänsä itseään maalaisena pitänyt pakeni metsästä ja päätyi juoksemaan lenkin loppuun järvenrannassa, mökkialueella. Ensi kerralla otan kyllä mukaan jonkun, jonka voin syöttää hädän tullen pedoille.