Tiedetään. Edellisestä blogi-päivityksestä on aikaa pian 1,5 viikkoa. Suoraan sanottuna tämänkertainen tauko lipsahti roimasti aiottua pidemmäksi, mutta toisaalta oli minulla kyllä mediahiljaisuudelle ihan hyvä syy.

 

Kuten edellisen postauksen lopussa mainitsin, suuntasin reiluksi viikoksi Costa Rican aurinkoon pakoon velvollisuuksia, kiirettä ja oikeastaan vähän kaikkea mitä nyt todellisuuteeni kuuluu. Kun ei luonnollista aikaa blogin päivittämiselle tuntunut reissun aikana löytyvän, päätin lopulta luopua hetkeksi myös bloggaajan roolistani. Niistä viimeisistäkin velvollisuuksista luopuminen loman ajaksi oli lopulta juuri sitä mitä kaipasin. Niin paljon kuin blogin kirjoittamisesta nautinkin, vaatii se silti melkoisen määrän niin aikaa kuin energiaakin ja tuntui hyvältä käyttää kaikki resurssit 100 % itseeni, mieheeni ja ystäviini. Ehkä suonette anteeksi.

Joka tapauksessa, tässä sitä nyt ollaan, kai takaisin todellisuudessa, vaikka tuntuukin vielä siltä, kuin olisin kaiken vapauden jälkeen edelleenkin tuuliajolla. Airoihin tarttuminen olisi kyllä helppoa, kunhan vaan viitsisi soutaa.

Minulta on aina välillä pyydetty matkavinkkejä ja -kertomuksia täältä USA:sta. Mielessäni on ollut jo pitkään kertoa teille vuoden 2011 road tripistä, jolloin vietimme mieheni kanssa puolitoista viikkoa moottoripyörien selässä lähiosavaltioita kierrellen. Tuon jutun työstäminen on kuitenkin aina jäänyt suuren työmääränsä vuoksi muiden juttujen jalkoihin, mutta nyt Trendin haastaessa meidät Lilyläiset kertomaan unelmiemme matkasta, sain vihdoin hyvän syyn tonkia kovalevyltä aimokasan matkakuvia ja kaivella samalla muistini syövereistä matkaan liittyneitä suuria tunteita.

Vuoden 2011 road trip oli järjestyksessään toinen. Ensimmäisellä road tripillä vuotta aiemmin, ajelimme ristiin rastiin Kaliforniaa ja sen mutkaisia vuoristoteitä ilman sen suurempia suunnitelmia. Seuraavaa matkaa emme myöskään liiemmin suunnitelleet, pakkasimme vain eräänä kesäkuun aamuna tankkilaukkuihin ja reppuihin sen verran tavaraa, että selviäisimme seuraavat 1,5 viikkoa tien päällä. Matkan teemana oli vapaus – mahdollisuus ajaa juuri siihen suuntaan kuin sattuu kunakin päivänä huvittamaan ja missä säät ovat suotuisat ja pysähtyä juuri silloin, kun paikka tuntuu oikealta tai ahteri vaatii jaloittelua. Ja niin matka alkoi.

Ensimmäinen ajopäivä. Matkalla Lake Tahoelle halki lumisen vuoriston.

 

Starttasimme matkaan silloisesta asuinkaupungistamme, San Josesta. Otimme ensimmäiseksi etapiksemmeLake Tahoen lähellä Nevadan rajaa, jonne päästäksemme ajaisimme Eldoradon luonnonpuiston läpi. Heti alkumetreillä pientä ylimääräistä jännitystä aiheutti edellisyön lumisade vuorilla. Vuoristoon päästyämme oli mahdollinen lumi jo kuitenkin sulanut pois jättäen tiet ainoastaan märäksi. Maisemat olivat huikeat, metsissä ja tien varsilla oli vielä lunta ja vetäisin ylimääräisen paidan ajotakkini alle. Paleli, vaikka kotoa lähtiessä lämmintä oli melkein kolmekymmentä astetta.

Lake Tahoe.

 

Saavuttuamme Lake Tahoelle, etsimme yöpaikan, tepastelimme hetken kylänraitilla ja kävimme katsomassa auringonlaskun järvellä. Illallisen jälkeen hautauduimme hotellihuoneeseen suunnittelemaan seuraavan päivän ajoreittiä ja mahdollista seuraavaa välietappia. Edessä olisi pitkä, kuuma ja suora tie halki Nevadan.

Hwy 50 halki Nevadan autiomaan. Ehkä tylsin tie koskaan.

 

Päivän ajelun parasta antia oli mansikkapirtelö.

 

Voin kertoa, että hwy 50 halki Nevadan ei ole erityisen viihdyttävä tien pätkä, etenkään moottoripyörällä. Tiellä ei juuri ole mutkia matkassa, kesäkuun lopussa oli autiomaassa ajovaatteet päällä melkoisen kuuma ja matkaa etapilta toiselle kertyi lähemmäs 600 kilometriä. Seuraavan päivän aikana ajoimme siis autiomaassa, lähinnä suoraa tietä, liikennettä ei ollut nimeksikään ja aurinko porotti armottomasti pilvettömältä taivaalta. Siinä ajellessa oli aikaa harjoitella moottoripyöräilyä niin ilman käsiä, jalkoja kuin ilman aivojakin. Päivän suurimmat nähtävyydet olivat jossain matkan varrella ollut kenkäpuu, johon ihmiset olivat heittäneet poponsa roikkumaan sekä idyllinen kaivoshenkinen kylä ja sen pienen baarin mansikkapirtelö. Itse välietappi, kaupunki nimeltään Ely, oli varsin sieluton tuppukylä, jossa en usko yhdenkään turistin viipyvän yhtä yötä pidempään.

Elyssä oli aika tehdä pieniä päätöksiä seuraavan päivän ajosuunnan osalta. Olimme puhuneet ajamisestaUtahin puolelle Salt Lake Cityyn ja pyörähtämisestä mahdollisesti Idahon ja Wyomingin puolella, mutta sää pohjoisessa vaikutti epävakaiselta. Koska motoristi ei varsinaisesti sateesta innostu, päätimme pohjoisen sijaan lähteä kohti etelää. Seuraava etappi olkoon siis Arizonassa, mahdollisesti Pagen kaupungissa. Mutta ensin pitäisi ajaa Utahin läpi.

Great Basin National Parkin tippukiviluola.

Tien laatu (sekä reitin mielekkyys) muuttui merkittävästi Nevadan ja Utahin rajalla.

 

Matkalla Utahin puolelle sattui reitille Great Basinin luonnonpuisto. Päätimme poiketa vuorten juurella katsomassa mitä kaikkea näkemisen arvoista puistolla olisi tarjota. Pian meitä jo johdatettiinkin muiden turistien mukana kohti maansyövereitä, pimeään tippukiviluolaan nimeltään Lehman Caves. En olisi uskonut kuinka suuri ja käsittämättömän hieno voi maanalainen luolasto olla! Turistikierroksen jälkeen matka jatkui, ylitimme Utahin rajan, alle ilmestyi hyväkuntoinen tie ja sain elämäni ensimmäiset ja tähän asti ainoat ylinopeussakot. Hupsis. Ajomaisemien osalta päivän parasta antia tarjosi matkan kolmas luonnonpuisto, Dixie National Forest. Vuoristoa, mutkapätkää, henkeä salpaavia maisemia ja täydellinen ajokeli. Juuri tällaisten ajoreittien vuoksi road tripin tekeminen moottoripyörällä auton sijaan on niin paljon antoisampaa. Moottoripyörän päältä kun näet maisemat esteettä ja voit pysähtyä tien sivuun haukkomaan henkeä autoa näppärämmin.

Dixie National Forest.

”Hyvät matkustajat, saavumme Arizonaan.”

 

Päivän edetessä keli sen kuin lämpeni. Arizonan puolella lämpötila lähenteli neljääkymmentä, vaikka oli jo alkuilta. Heti Pageen saavuttuamme oli selvää, että tässä kaupungissa viettäisimme ainakin pari päivää. Pitkät ajopäivät tuntuivat takamuksessa ja jo ensisilmäyksellä kaupunki näytti kanjoneineen, läpivirtaavineColorado-jokineen ja järvineen siltä, että katseltavaa riittäisi. Löysimme yöpaikan bed & breakfast -majatalosta ystävällisen pariskunnan luota, jotka tekivät meille aamupalaksi pannukakkuja ja kertoivat missä meidän turistien kannattaisi ehdottomasti käydä.

Lake Powel, Page, Arizona.

Colorado-joen rannalla.

 

Ensimmäisenä päivänä ajelimme Colorado-jokeen padotulle Lake Powel -nimiselle järvelle, jossa buukkasimme itsemme turistiristeilylle järven ympäri. Joka puolelta korkeiden, pystysuorien seinämien ympäröivä järvi oli varsin vaikuttava näky, kuten patokin, jolla järvi oli jokeen muodostettu. Kävimme vielä tepastelemassa hetken matkaa Colorado-joen rantakanjonia pitkin ja taivastelemassa sitä, kuinka voikaan ihminen tuntea itsensä pieneksi. Seuraavana päivänä majatalomme isäntäväki buukkasi meidät turistikierrokselle Antelope Canyoniin, joka on veden aikojen saatossa veistämä kanjoni keskellä erämaata. Sateiden aikaan kanjonissa virtaa edelleen vesi, mutta keskikesällä kanjoni on kuiva kuin peduiinin sandaali. Komea ja näkemisen arvoinen luonnon muovaama taideteos!

Antelope Canyon, Page, Arizona.

 

Kahden Pagessa vietetyn yön jälkeen alkoi Nevada ja Las Vegas houkutella meitä luokseen. Matkalla Arizonasta Utahin halki Nevadaan, oli edessä vielä rutkasti komeita ajomaisemia ja yksi hienoimmista näkemistäni luonnonpuistoista, Zion. Pagesta lähtiessä maisemat vaihtuivat kuin salamaniskusta kuivasta kanjonimaisemasta metsäiseksi vuoristoksi. Vuoriston ylitettyämme oli edessä jälleen autiomaata, kunnes saavuimme viimein Zionin vuoristoon. Luonnonpuiston halki kulkevan tien ajamiseen kului pieni ikuisuus, sillä pysähdyimme tämän tästä ihastelemaan maisemia ja napsimaan kuvia. Harmittelin mielessäni, että jalassani oli lenkkareiden sijaan ajokengät enkä päässyt vuoristoon päivävaellukselle. Zionin jälkeen oli edessä vielä pitkä ja tylsä konetie ennen Las Vegasia. Oli tuskastuttavan kuuma, vielä kuumempi kuin Pagessa ja ilma oli kostea. Jossain horisontissa näkyi mustat ukkospilvet. Vegasiin olisi päästävä ja nopeasti tai kastuisimme, vaikka todellisuudessa olin jo likomärkä, hiestä.

Zion National Park, Utah.

 

Zion ja mutkapätkät jää jo taakse.

 

Las Vegas, Nevada.

 

Las Vegasiin saavuttuamme ja hotelliin itsemme kirjattuamme kului noin tunti ja taivas repesi. Vettä satoi kaatamalla ja salamat löivät mustalla taivaalla. Pakenimme sisälle casinoon, sieltä baariin ja sen jälkeen järkevät muistikuvat välietapista nimeltään Las Vegas sumentuvat. Niin kului Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivä jättikokoisella ruotsinlaivasimulaattorilla ja muutaman yön rellestettyämme pakkasimme jälleen kimpsut ja kampsut ja suuntasimme kohti paikkaa, johon kukaan täysijärkinen ei keskikesällä moottoripyörällä ajaisi. Päivän ajoreitille osui turmiollinen kansallispuisto nimeltään Dead Valley.

Dead Valley National Park, California.

Voin kertoa, että täysissä ajokamppeissa on melkoisen kuuma, kun on yli 40 astetta lämmintä.

 

Neronleimaus Kuolemanlaaksoon moottoripyöräilystä keskellä kesää taisi olla allekirjoittaneen. Meillä kävi kuitenkin tuuri, sillä aamupäivä oli pilvinen ja lämpötila varjossa kohosi vain 43 asteeseen, kun lämpötila edellisenä päivänä oli ollut pahimmillaan viitisenkymmentä. Kuumuus kypärän ja ajovaatteiden sisällä oli kuitenkin sen verran tuntuva, että pelkäsin hieman niin itseni kuin moottoripyöränikin puolesta. Mitä jos jompi kumpi hyytyisi kuumuudessa? Kesällä Dead Valleyn läpi ajavia neuvotaan varaamaan mukaan litratolkulla vettä sen varalle, että kulkupeli pettäisi kuumuudessa. Meillä ei kuitenkaan ollut repuissa tilaa kuin muutamalle puolen litran pullolle, joten luottoni Kawasakiin oli horjumaton. Pilviverhon hälvetessä ja auringon päästessä täyteen voimaansa lähes 90 metriä merenpinnan alapuolella olevassa laaksossa, olimme onneksi jo hyvää vauhtia katoamassa horisonttiin ja kohti seuraavaa ja viimeistä etappia ennen kotia, Mammoth Lakesia.

Kohti Mammoth Lakesia ja pikkukuvassa Mammoth Lakesin laskettelukeskus.

 

Ajopäivä oli alkanut Kuolemanlaakson kuumuudessa ja jatkunut halki autiomaan sen jälkeenkin varsin lämpöisissä tunnelmissa. Mammoth Lakesia ja vuoristoa lähestyessä ilma alkoi kuitenkin viilentyä ja taivas tummua. Horisontissa näkyvät lumiset vuorenhuiput tulivat yhä lähemmäksi ja niin alkoi pitkä ylämäki ja vilunväristykset. Ylhäällä Mammoth Lakesin vuoristokaupungissa oli lumiläikkiä siellä täällä ja laskettelurinteessä olisi voinut melkeinpä lasketella vielä heinäkuussakin. Yön yli vuoristohotellissa nukuttuamme oli aika lähteä kotimatkalle ja reissun viimeiselle etapille, silmiä hivelevälle mutkapätkälle halkiYosemiten kansallispuiston.

Yosemiten Tioga passilla oli vielä heinäkuussa kevättalvi.

 

Motoristi poseeraa.

 

Yosemiten ja Tioga passin maisemia ei voine tarpeeksi ylistää. Runsaslumisen talven jäljiltä teiden varsia reunustivat vielä keskikesälläkin korkeat lumivallit ja rakensimme jaloittelutauolla pienenpienen lumiukon. Ylängöllä olevat matalat järvet olivat vielä osittain jäässä ja niityillä laidunsivat peurat syömässä lumen alta paljastuneita ruohotuppaita. Sulamisvedet muodostivat vuorenrinteillä niin isompia kuin pienempiäkin vesiputouksia, joita pysähdyimme ihastelemaan tämän tästä. Viimeinen laakson ylitys ja maailman tylsin moottoritie ennen kotia tuntuivat kovasti vastenmielisiltä. Olisin helposti voinut viettää vielä viikon pari lisääkin tien päällä ja yllättyä illan tullen siitä, mihin olen päätynyt. Mutta niin päättyi reissu, johon kuului niin lumihuippuja kuin autiomaatakin, vesisadetta, räntää ja pilvetöntä taivasta. Kuumuutta, viileyttä, vehreyttä ja armotonta kuivuutta. Kuusi luonnonpuistoa, neljä osavaltiota, suurkaupunkeja ja tuppukyliä. Niistä oli road trippimme tehty.

Reilun 3000 kilometrin road trip.

 

Matka-albumin viimeinen kuva. Motoristit Yosemitessa, taustalla Half Dome.

Nyt kun olen katsellut noita matkalla otettuja kuvia ja muistellut reissua juttua varten, tuli vahva tunne siitä, että tänä kesänä, muutaman vuoden tauon jälkeen, olisi taas pakko päästä tien päälle. Ne edellisellä reissulla väliin jääneet osavaltiot, Idaho ja Wyoming, olisivat edelleen näkemättä ja toisaalta myös New Mexicohoukuttelisi minua kovasti puoleensa. No, näitä reissuja ei parane suunnitella liikaa etukäteen. Onnistuneen road tripin salaisuus on nimittäin se, että jättää riittävästi varaa sattumille ja päähänpistoille. Niihin parhaisiin paikkoihin kun eksytään yleensä vahingossa.

Merituuli puhaltaa avoimista liukuovista sisään ja unohdun katselemaan jossain merellä kieppuvaa yksinäistä venettä. Puusta aivan liian lähelle autoa putoavan kookospähkinän kopsahdus katkaisee tauottoman tuulensuhinan palmunlehvissä. Ilma on kostea, matkalaukun sisältö on kostea, tukka on kostea ja iho kimmeltää auringonvalossa. Nyt ei todellakaan olla Kaliforniassa.

Onnenpäivä on ollut viime päivinä hiljainen blogirintamalla, mutta sitäkin aktiivisempi Instagramissa kuvien postailussa. Syy rajalliseen media-aktiivisuuteen on pieni kaveriporukan irtiotto arjesta Floridan eteläkärjen tuntumassa, Islamoradan saarella. Ensimmäiset päivät ovat olleet melko tapahtumarikkaita, mutta mahdollisuus internetin käyttöön on ollut hyvin rajallista. Ja lopulta, kun olisi ollut sekä internet että aikaa muutaman rivin kirjoittamiselle, on pää lyönyt onnellisesti tyhjää, aivan kuin merituuli olisi puhaltanut loputkin järjenrippeet ulos päästäni. Tuossa aamulenkillä ajatuksia kerätessäni päätin kuitenkin ryhdistäytyä ja kertoa hieman reissun taustoja.

Reissun juuret ulottuvat oikeastaan aina viime vuoteen saakka, jolloin myimme yhden moottoripyöristämme. Ostajaksi ilmoittautui suunnilleen ikäiseni, paikallinen pariskunta, joiden kanssa vaihdettiin kauppakirjojen lisäksi lopulta myös puhelinnumeroita. Ystävystyimme nopeasti, vaikka emme lopulta kaikkien kiireiden vuoksi ehtineet tavata montaakaan kertaa. Kun he kertoivat lähtevänsä joulukuussa kesäasunnolleen Floridaan ja sanoivat meidän olevan tervetulleita vierailulle, olimme oitis varaamassa lentoja maan toiselle laidalle. Joten täällä sitä nyt ollaan, lomailemassa pienellä saarella Miamin ja Key Westin puolessavälissä, saman katon alla puolituntemattomien ihmisten kanssa. Viikonlopun aikana sekalaiseen seurueeseemme liittyi vielä viideskin meille ennalta tuntematon reissaaja ja voi pojat, että meillä on ollut hauskaa!

Olen aina ystävystynyt helposti ja voinut sanoa melkein ensisilmäyksellä kuka leijailee kanssani samoissa sfääreissä. Ja tuon perstuntuman siivittämänä olen sitten päätynyt milloin mihinkin puolituntemattomien ihmisten kanssa eikä kertaakaan ole tarvinut pettyä. Voisihan sitä tehdä matkoja ihan kahdestaankin miehen kanssa ja kivaahan sekin on, mutta lopulta ne matkat ovat kuitenkin pääpiirteittäin aina sitä samaa, tehdään niitä asioita, jotka ovat itselle mieleisiä. Mutta kun ollaan reissussa suuremmalla porukalla, sitä tulee tehtyä ihan erilaisia juttuja kuin yleensä, harrastettua itselle vieraita lajeja ja käytyä paikoissa, joihin ei välttämättä muuten tulisi mentyä. Jos olisimme olleet matkalla kahdestaan, emme varmaankaan olisi keksineet lähteä iltamyöhään Miamin sivukujille katsomaan graffitimaalausta, varsinkaan kun taksikuskikin nauroi ja puisteli päätään, ettei kukaan haluaisi mennä niille kulmille tähän aikaan illasta. Mutta niin vain menimme ja poimimme illan ajaksi mukaamme kuudennen, maalintahriman jäsenen seurueeseemme.

Jotain tavallisesta poikkeavaa olemme mekin tuoneet jenkkiystäviemme lomamatkaan. Olemme tähän mennessä leiponeet perisuomalaisia korvapuusteja aamupalaksi, olen kertonut kaiken tietämäni ruisleivän leipomisesta, rantatalossamme raikaa iloisesti Amorphis ja jo muutaman päivän jälkeen seurueemme jenkkiosasto osaa ulkoa lähes kaikki oleellisimmat v:llä ja p:llä alkavat suomalaiset voimasanat.

Nyt hyvää alkanutta viikkoa kaikille, minä siirryn seurueeni pariin suunnittelemaan tulevia kalastus- ja snorklausretkiä ja pohtimaan, kuinka saada rikki se pihalle pudonnut kookospähkinä.

 

Tällä hetkellä paras tapa pysyä mukana reissussa, on seurata Onnenpäivää Facebookissa tai Instagramissa!