Viime vuosien uutisointi on ollut sanalla sanoen synkeää. Huolestuttavia talousuutisia, masentavia lukuja, YT:itä YT:n perään, irtisanottuja ihmisiä, korotettuja veroja, järjettömiä säädöksiä, leikkauksia sieltä, leikkauksia täältä, etujen kitkemisiä, epäolennaisia rajoituksia eikä mielialaa ainakaan kohota se, että Putin tovereineen lentelee taivaalla ristiin rastiin kuin kaksipäinen kotka konsanaan.

Kun reilut viisi vuotta sitten muutimme Yhdysvaltoihin, en muista monenkaan sanoneen, että haluaisi muuttaa ulkomaille. Nyt ulkomaille pyrkiviä on meidänkin tuttavapiirissämme jo useita ja osa on jo ottanut ja lähtenyt. Maasta paetaan, kun ei ole insinöörille töitä. Maasta paetaan, kun yrittäminen ei kannata. Maasta paetaan, kun pellot oli pakko laittaa pakettiin. Maasta paetaan, koska vituttaa. Vituttaa byrokratia, vituttaa jatkuva verojen nostaminen ja palveluiden heikentyminen. Vituttaa, että on laki, joka kieltää Ron Jeremyn piirroskuvan rommipullossa. Ja vaikka en enää edes asu Suomessa, niin jo minuakin vituttaa. Vituttaa se, ettei omaan kotimaahansa huvita muuttaa takaisin. Menitte perkeleet vielä poistamaan sen paluumuuttajan verottoman muuttoautoedunkin.

En ole poliitikko enkä välttämättä muutenkaan se terävin kynä penaalissa, mutta jotain minäkin tiedän. Tiedän, että on huonoja aikoja eikä elo ole pelkkää noususuhdannetta. Vaikeat ajat eivät kuitenkaan ole se valtion pahin vihollinen, kansan alakulo on. Se, että kansalaiset menettävät uskonsa. Se, etteivät ihmiset enää usko yrittämiseen. Se, että vaikeina aikoina lyödään päättäjien taholta vain lisää kapuloita rattaisiin ja seistään keskisormi pystyssä täysin epäoleellisten säädöksien ja lakien takana sen sijaan, että yritettäisiin saada ihmiset puhaltamaan yhteen hiileen, luotaisiin uskoa ja taholtaan helpotettaisiin paremman tulevaisuuden rakentamista. Tätä menoa nyky-Suomistoliitto kääntyy niin jyrkkään syöksykierteeseen, että se suistaa koko maan kansoineen kuilun pohjalle, ottaa pohjakosketuksesta kimmokkeen ja mäjähtää monttunpohjaan vielä kerran pari uudelleen. Siellä on ja makaa. Tervetuloa Kreikkaan.

Seuraavassa mielestäni aika käsittämätön epäkohta järjestelmässä. Suomessa on maailman mittapuullakin huippuluokan koulutusjärjestelmä ja voin kertoa, että ilomielin maksan veroni sen tukemiseksi. Näin ollen esimerkiksi tulevalle yksityisyrittäjälle tarjotaan ensiluokkainen peruskoulutus ja sitä seuraava jatkokoulutus. On yrittäjäkursseja ja yrityksen pystyyn saamiseksi myönnetään starttirahaa. Sitten kun yritys on perustettu, vedetäänkin matto jalkojen alta, näpäytetään sormille ja tehdään yrittämisestä niin hankalaa, että verorahoilla jalostetut yrittäjät joko lakkaavat yrittämästä tai vievät yrityksensä ulkomaille. Eikö tässä nyt ole jotain nurinkurista? Nyt jos koskaan olisi se hetki, jolloin yrittäjiä pitäisi kannustaa, luoda positiivista henkeä ja uskoa huomiseen.

Otetaanpa konkreettinen esimerkki siitä, mitä mielialan kohottamiseksi voisi tehdä. Suomessa rokotetaan terveyttä ja hyvinvointia uhkaavista asioista korotettujen verojen muodossa. Tämän logiikan ymmärrän. Täytyyhän ylenpalttisen sokerin, alkoholin ja tupakan käytön aiheuttamat ylimääräiset terveydenhoitokustannukset saada kuitattua. Mutta miksei tämä toimi toisinpäin? Miksei terveyttä ja hyvinvointia edistävien asioiden, kuten nyt vaikka luomuruoan ja liikunnan harrastamisen, verotusta vastaavasti helpoteta ja nimenomaan niin, että se tuntuisi myös kuluttajan lompakossa? Luin juuri jokin aika sitten lehdestä, kuinka vanhemmilla ei ole enää varaa lastensa harrastuksiin, koska seuramaksut ja muut kulut ovat niin korkeat. Ja kyllä se aikuisen liikkuminenkin maksaa, kun pelkästään salijäsenyyteen kuluu lähes sata euroa kuussa per naama. Tämä voi ehkä kuulostaa mitättömältä jutulta, mutta joskus juuri ne pienet asiat saattavat saada liikkeelle jotain suurempaa, pieni hyvän tahdon ele ja kädenojennus aikaan tunnelman kohoamisen. Ja sitä tässä nyt tarvitaan.

Sitä minä vaan tässä yritän sanoa, että toivoisin päättäjillä olevan hieman enemmän pelisilmää, että minkälaisia reaktioita mikäkin päätös saa kansan riveissä aikaan. Että kumpi siinä vaakakupissa lopulta painaa enemmän, se mahdollinen taloudellinen hyöty vai yleinen mieliala. Kaikkia asioita ei nimittäin mitata rahassa. Me olemme ihmisiä, jumaliste.

Näinä vaikeina taloudellisina aikoina, lehtien täyttyessä yt-uutisista ja synkeistä tulevaisuuden näkymistä, olen eksynyt yhä useammin iltapäivälehtien viihde-sivuille kevyemmän luettavan toivossa. Ja hyvä on, vaikka nämä painoarvoltaan riisinjyvän luokkaa olevat viihdeuutiset eivät koskaan ole suoranaista journalismin ilotulitusta ollutkaan, olin silti kuvitellut, että jopa kohuotsikoiden takana olisi edes hitunen ammattimaista näppäimistön tapailua ja ammattiylpeyttä.

En tiedä kumpi tuli ensin, toimittajien laiskuus vai Instagram, mutta ainakin jälkimmäinen tuo ensimmäisen ilmi varsin selvästi. Viihdeuutisten seassa ovat jo ärsyyntymiseen saakka yleistyneet ns. Instagram-uutiset, joiden sisältö koostuu julkkiksen Instagram-tililtä napatusta kuvasta ja kuvan hashtageista.

Se, että Neiti X:n Instagramissa julkaisema bikiniselfie siirretään Iltapäivälehteen kohuotsikon alle, ei vielä ole artikkeli, viihdeuutinen tai edes huono juoru. Se taas, että joku kerrankin avaisi sen huuliaan törröttävän, bikiniselfieitä napsivan kohukaunottaren motiiveja ja sielunmaisemaa satojen ja taas satojen kuvien takaa, olisi jo oikeastikin ihan kiinnostava juttu. Mutta niin, ottaisihan sen tekeminen toki enemmän aikaa kuin kuvakaappauksen ottaminen Instagramista.

”Bloggaaja ratkesi mäissäilemään! Julkaisi Instagramissa kuvan suklaaostoksilta.”

Ehkä tämä asia ärsyttää minua siksi niin paljon, että joskus yön pimeinä tunteina olen itsekin salaa haaveillut toimittajan työstä, mutta kääntänyt sitten kylkeä ja ajatellut, ettei kynäni kuitenkaan olisi tarpeeksi terävä. Ja sitten eräänä päivänä sitä huomaa, että ihan oikean lehden alle sisältöä tuottaakseen ei itse asiassa tarvitse olla kynää tai itsekritiikkiä laisinkaan.

Nyt ihan oikeasti.

Kiltit viihdetoimittajat ja roskasisällöntuottajat, vaikka nykyaika kuvapalveluineen onkin näppärää, niin voisitteko silti kaivaa pöytälaatikosta taas ne kynät, paperit ja aivot esille?

En lienee ole ainoa, joka on viime aikoina havainnut ammattiryhmän toisensa jälkeen riisuneen rihmankiertämänsä kalenteriprojektin nimissä. Ensin sen tekivät palomiehet, sen jälkeen riveihinsä liittyivät sairaanhoitajat, ensihoitajat, urheilijat, eläinlääkäriopiskelijat, tulevat opettajat ja ties ketkä kaikki muut. Nykyään jokainen ihminen ammattikuntaan katsomatta voi markkinoida itseään tai asiaansa riisumalla, kunhan vaan muistaa naamioida sen kannanotoksi tai hyvän asian puolesta vilautteluksi. Mutta toisin kuin niissä vanhoissa ja riettaissa ulkohuussin seinään liimatuissa kalenterityttöjen ja -poikien kuvissa, ei näissä kuvissa ei ole mitään hävytöntä, epäilyttävää tai halpaa, koska taustalla leijailee periaatteita ja kauniita ajatuksia. Mutta moniko sen alkuperäisen pointin sieltä vilahtavan takaliston takaa enää muistaa? En minä ainakaan. Minä muistan vaan sen paljaan pinnan.

Alastomuus ei koskaan ennen ole ollut niin suosittua kuin nyt. Siinä, kun ennen Anttilan kuvaston alusvaatesivut olivat rohkeinta mitä mainonnan saralla oli tarjolla ja Magnum-jäätelöiden rantautuessa Suomeen, haukkoi kansa henkeä vihjailevien tv-mainosten edessä, on alastomuudesta mainonnan välineenä tullut nyt arkipäivää. Pelkästään omaa blogiani lukiessa näen taustakuvana alastoman kanssabloggaajan kuvan, joka on hassulla sanankäänteellä yhdistetty maitotuotteen markkinoimiseen. Aasinsilta on mielestäni aika hemmetin pitkä ja puuduttava siinä vaiheessa, kun se yhdistää paljaan perskannikan ja maitorahkan.

Tuskin olen ainoa, jota yletön alastomuudella mässäily on alkanut pikkuhiljaa ärsyttämään.

Okei, tämä kalenteri-juttu oli hauska ensimmäisellä kerralla, jopa loistava. Mutta ne kaikki muut kalenterit toisen ja kolmenkymmenen välissä ovat sanalla sanoen mielikuvituksettomia. Kymmenisen vuotta sitten mainostoimistossa uraa tehdessäni käytimme usein lentävää lausetta: ”jos ei mitään muuta keksitä, pistetään siihen tissit”. Osittain tuo lause pitää paikkansa vielä tänäkin päivänä. Edelleen se viimeinen vaihtoehto mielikuvitusnystyröiden lyödessä tyhjää, on alastomuus eli seksi. Mutta toisin kuin siihen aikaan, kun paljas pinta mainonnassa oli pääasiassa vielä alusvaatemainosten yksinoikeus ja paljas tissinsyrjä maitorahkamainoksessa olisi räjäyttänyt pankin, eivät enää nykypäivänä tissit tai paljas pakara hetkauta kansaa ainakaan siihen ostopäätöksen suuntaan.

En sano, että alastomuudessa tai seksuaalisuudessa olisi jotain väärää, rumaa tai hävettävää, päinvastoin. Alastomuus on luonnollista, seksuaalisuus jokapäiväistä ja itse asiassa molemmat nykyisin niin normaalia, että niiden huomionarvo on kulutettu loppuun. Siksi toivoisin, että ihmiset keksisivät jo pikkuhiljaa jotain uutta. Vaikka kyllä minä sen ymmärrän, että hauskaahan se on kerrankin olla oman elämänsä glamourmalli ja muistella kiikkustuolissa miten oltiin nuorena rohkeita. Paitsi ettei oltu. Nykypäivänä on rohkeampaa pitää pöksyt jalassa ja paita päällä, riisuminen on liian helppoa.

Annan nyt esimerkin jos ette tiedä mitä tarkoitan.

Uskon, että vaikka jätesäkkiin pukeutumalla saa nykypäivänä enemmän ja parempaa huomiota kuin riisumalla. Jos sinäkin olet kyllästynyt riisumiseen markkinoinnin välineenä, lähde mukaan ja vedä jätesäkki päälle!

#pukeudujätesäkkiin

Se on metka sana tuo ei. Sen merkitys opitaan jo taaperona, että ei on ei ja sillä siisti. Ei ota, ei mene, ei koskeja ei nyt. Mutta kun ikää tulee lisää, tapahtuu joidenkin ihmisten ymmärrykselle jotakin mystistä. Sanan eimerkitys alkaa hämärtyä, sen ehdottomuus taipua ja pian eitä käytetään sanojen ehkä, en oikein tiedä, kysy vielä viidesti ja myönnyn tai jopa kyllä tilalla.

Otetaanpa esimerkki tosielämästä:

Tässä muutama päivä takaperin törmäsin ihmiseen, joka oli kadottanut sanan ei todellisen merkityksen. Oli jokaviikkoisen hieronnan aika ja koska jouduin odottamaan hetken pääsyäni hierojan käsittelyyn, päätin piipahtaa viereisellä kirpputorilla. Marssin tyhjään liikkeeseen ja kävin käsiksi farkkuhyllyihin, kun näin sivusilmällä jonkun ilmestyvän taakseni. Pian takaani kuului miehen ääni, joka kysyi mielipidettäni kädessä roikottamaansa naistenpaitaan. Oivalsin samantien, että mies oli todennäköisesti seurannut minua jo ulkoa eikä todellakaan ollut silmäilemässä vaatteita. Ajattelin, että totuudenmukainen mielipide tuosta paidasta ehkä tappaisi hänen lähestymisyrityksen alkuunsa ja totesin, että paita oli ruma, näytti halvalta ja sen materiaali oli epämukava. Käänsin selkäni ja keskityin nyt True Religionin farkkuihin, jotka olivat lähes käyttämättömän näköiset, todennäköisesti sopivat ja maksoivat alle kaksikymppiä. Mies ei kuitenkaan ymmärtänyt haluttomuuttani jatkaa keskustelua vaan aloitti pitkän monologin elämästään. Periaatteessa olen aina valmis juttutuokioon tuntemattomien kanssa, mutta kyseisen jutustelun luonne oli turhan läpinäkyvä. Halusin mennä sovittamaan farkkuja, mutta tiesin jo etukäteen, että tuo mies, joka muuten oli ehtinyt esitellä itsensä Simoniksi, olisi taatusti jäänyt notkumaan sovituskoppien läheisyyteen makutuomariksi. Ärsytti.

Siirryin hyllyltä toiselle ja tyyppi seurasi sitkeästi perässä. Lopulta hän kakisti suustaan kysymyksen: lähtisinkö kahville tai jotain? Vastasin, että en, ei kiitos. Seurasi pitkä eipäs-juupas-keskustelu, jonka aikana käytiin läpi faktat, että olen naimisissa, en ole kiinnostunut, en halua ja olisi tässä vähän kiirekin. Mies jatkoi tivaamistaan, että voisiko kuitenkin soitella minulle, ihan kaverina vaan tottakai, ja minä vastasin, että ei ja se todella tarkoittaa ei. Koska painokkaatkaan sanani eivät tuntuneet tehoavan, laskin vastentahtoisesti löytämäni farkut kädestäni, ilmoitin, että täytyy mennä, poistuin nopeasti liikkeestä ja syöksyin sisään hierontapaikan ovista. Kului kymmenisen sekuntia ja aivan kuten aavistelinkin, sen lisäksi ettei mies ymmärtänyt puhetta, hän ei myöskään ymmärtänyt tekoja. Hän pyöri aikansa jalkakäytävällä liikkeen edessä, tähyili parkkipaikalle ja haroi hermostuneesti tukkaansa. Kiitin mielessäni hierontapaikan tummennettuja ikkunoita.

Tämä ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun käyn samankaltaista eipäs-juupas-väittelyä vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Muistatte ehkä vielä sen surkeimman iskuyrityksen ikinä, josta taannoin kirjoitin? Tuohon sinnikkääseen yrittäjään olen sitemmin törmännyt useampaankin otteeseen ja jatkamme eipäs-juupas-tivaamista aina siitä, mihin se edelliskerralla on jäänyt. Can I have your number? No. Please? No. C’mon!NO!!! But I want to call you. Holy f**, NO. Tämä totaalinen ei-sanan ymmärtämättömyys ei rajoitu pelkästään tänne Yhdysvaltoihin. Samaa tivaamista on käyty miesten kanssa myös Suomessa, pienemmillä paikkakunnilla, isommilla paikkakunnilla, vapaa-ajalla, töissä, internetissä ja maitokaupassa. Ja kyllä minä sen ymmärrän, että pitäähän sitä yrittää, sillä muuten jää ilman ja yrittäisin minäkin jos tarvetta olisi. Mutta kun vastapuoli toteaa jatkotoimenpide-ehdotukseen empimättä, että ei kiitos, voidaan toki keskustella vielä hetki säästä tai vaikka maitovalaista, mutta jatkon kannalta keskustelu on sitten siinä. Ei tarkoittaa ei.

Tuo muutaman päivän takainen tapahtuma kiukutti vielä hieronnan jälkeenkin. Mikä hiton kaapeli osalla miehistä on korvien välistä löysällä? Aikani miehiä kirottuani heräsi kuitenkin mielessäni epäilys, jonka jo Matti ja Teppo aikoinaan oivalsivat – kaiken takana on nainen. Mitä jos naiset ovatkin itse syypäitä siihen, ettei osa miehistä tunnu ymmärtävän ei-sanan merkitystä edellä mainituissa tilanteissa? Vaikka itse olenkin rehdin ja suorantoiminnan naisia, tykkää osa naisista pelailla. Ollaan vähän etäisiä, laitetaan mies töihin, esitetäänvaikeasti tavoiteltavaa. Toisin sanoen teeskennellään ensin, ettei olla kiinnostuneita, sanotaan ei ja ajatellaan, että jos mies on nyt tosissaan kiinnostunut, niin hän kysyy kyllä uudelleen. Kun kysymys sitten toistuu, sanotaan taas ei ja toistetaan sama rumba. Kolmannella tai neljännellä kerralla annetaan viimein periksi ja ei muuttuu myöntäväksi vastaukseksi. Koska miehet eivät ole niin tyhmiä etteivät ymmärtäisi pelin sääntöjä, he kyllä tietävät, että ei tarkoitti alunpitäenkin, että kysy vielä pari kertaa niin vastaan myöntävästi.

Onko siis mikään ihme, ettei ei enää tehoa? Että kiitos vaan, te vaikeasti tavoiteltavat naiset, kun jäin ilman hyviä ja halpoja farkkuja.