Kun aikoinaan ensimmäistä kertaa painoin julkaisu-nappia ja herätin Onnenpäivän henkiin, niin pidin tätä sellaisena harmittomana, ihan tavallisen ihmisen kirjoitusharrastuksena, vaikkakin nyt sitten julkisena sellaisena. Tuo kaunis mielikuva koki kuitenkin kolauksen, kun eksyin linkin kautta keskelle pahamaineisen keskustelufoorumin ilkeäsävyistä sananvaihtoa, jossa päähenkilöinä olivat bloggaava ystäväni sekä pari muuta bloggaajaa. Hetkinen, siis ihan tavallisten ihmisten jutuista kirjoittavat tavalliset ihmiset, aivan kuten minäkin! Luin mykistyneenä toinen toistaan inhottavampia kommentteja, kunnes päässäni säkenöi. Sillä hetkellä ymmärsin, että bloggaaja, olipa hän miten tavallinen tahansa ja kirjoittipa hän miten arkisista asioista hyvänsä, on tuntemattomien käsissä julkista riistaa.

Ryhdyin valmistamaan itseäni henkisesti siihen, että jonain päivänä saattaisin törmätä samankaltaiseen ikävään keskusteluun, jonka kohteena olenkin minä itse. Koko ajatus tuntui kuitenkin absurdilta, olihan Onnenpäivä vielä kaukana Suomen seuratuimmista blogeista. Mutta lukijamäärät kasvoivat hiljalleen, tuli muutama juttu, joita luettiin ja jaettiin poikkeuksellisen monta kertaa ja Suomessa käydessä joku jo tunnisti minut salilla. Niin oudolta kuin ajatus tuntuikin, että jollain olisi muka mielenkiintoa puhua juuri minusta jossain netin syövereissä, alkoi todennäköisyys julkiselle mollaamiselle kuitenkin kasvaa.

Muutama päivä sitten se lopulta tapahtui. Ihmettelin itsekseni suurta lukijamäärää ikivanhassa kirjoituksessani ja ryhdyin tutkimaan yleisöryntäyksen alkuperää tarkemmin. Jäljet johtivat melko yllättävälle keskustelufoorumille ja kyllä, joukko tuntemattomia ihmisiä kirjoitteli siellä näppäimistö sauhuten siiitä, miksi julkaisen itsestäni kuvia omassa blogissani. Sen sijaan, että ruotisin tuon viestiketjun sisältöä tai sen paikkaansapitävyyttä sen enempää, keskityn nyt ihan muuhun. Nimittäin siihen, että miltä se sitten tuntui, nähdä itsensä arvostelun kohteena tuntemattomien ihmisten toimesta, vieraalla maaperällä?

Yllätyin reaktiotani itsekin, tai lähinnä sitä, etten reagoinut oikeastaan mitenkään. Vaikka olenkin melkoinen herkkis, ei koko asia tuntunut lopulta miltään, sillä mitä pidemmälle keskustelua luin, sitä selvemmäksi kävi, etteivät he puhu minusta. Tosiasia on nimittäin se, ettei ihminen, joka on lukenut tuottamaani tekstiä korkeintaan yhden, kahden jutun verran ja nähnyt siinä kappaleiden välissä kuvan tai pari, voi puhua minusta. Ei hän voi tietää millainen olen, mitä ajattelen tai kuten tässä tapauksessa, olenko kuinka itserakas, huono esimerkki tai narsisti.

Kuulostaa ehkä kliseeltä, mutta totta se on. Tärkeintä on, että tiedän itse mitä ja millainen olen. Ja myönnettäköön, että olen salaa hieman ylpeäkin itsestäni juuri nyt, sillä olen kasvanut tuntemattomien ihmisten ikävien sanojen yläpuolelle. Niin, se on nyt varmaan sitä itsevarmuutta ja itsetuntoa se. Aion siis jatkossakin julkaista entiseen malliin omia kuviani oman blogini kuvituksena. Jääköön jokaisen omaan harkintaan, että onko siinä kyse sitten itserakkaudesta, itsevarmuudesta, itsetietoisuudesta, itsetunnosta vai ihan siitä itsestään.