ps. ai että miksi kirjoitin käsin? Ehkä siksi, että halusin tänään olla blogissani enemmän oikea ihminen, kuin pelkkiä kirjaimia peräjälkeen.

Kurkkua kuristaa, on pakko pyyhkäistä silmäkulmaa. Takana on viisi hienoa viikkoa Suomessa, lukemattomia halauksia, jälleennäkemisiä, uutuusjäätelöitä, illanviettoja, toimistohommia, suomimaisemia, hiljaisuutta, kesäsadetta, viileneviä iltoja ja lopuksi aivan liian monet jäähyväiset.

Tämä päivä on ollut vaikein, se viimeinen ennen kotiinpaluuta.

Sydän hyppii rinnassa silkasta ilosta ja onnesta, on jo kova ikävä miestä ja kotia.
Ja kuitenkin siinä samassa rinnassa velloo myös lähtemisen tuska tummana varjona.
Tuntuu, kuin repeäisin kahtia.

Kiitos ihanasta loppukesästä rakkaat ystävät ja perhe, työkaverit ja blogituttavat.
Kiitos Suomi, sinun kaunis luontosi ja lämpimät syyssäät.

Kulta hei, mä tuun ihan just kotiin!

Hieman surullisena on todettava, että Pohjois-Pohjanmaa on nyt tältä erää nähty ja juna on jo kuljettanut minut työkuvioiden perässä pääkaupunkiseudulle. Tällä kertaa kotiseutukierroksesta jäi kuitenkin hienojen muistojen lisäksi käteen jotain konkreettistakin, nimittäin Nivala-lehdessä tänä torstaina julkaistu henkilöhaastattelu –minusta! Olin todella innoissani, kun Nivala-lehden toimittaja Hanna Parhaniemi pyysi minua juttusilleen ja lupasi vieläpä toteuttaa haaveeni vierailla kotiseutumuseossa Suomilomani aikana. Niinpä haastattelupaikaksi sovittiin Katvalan kotiseutumuseo Nivalassa, jonka kauniissa miljöössä Hanna onnistui nappaamaan tästä maalaisesta myös varsin mukavan setin kotiseutuhenkisiä kuvia. Pienen pieni pätkä haastattelusta löytyyNivala-lehden nettisivuilta, mutta koko jutun voivat kotikontujen asukkaat lukea kuvien kera itse lehdestä.

Niille, jotka eivät haastattelua lehdestä pääse lukemaan, voisin tekstin sanoman tiivistää yhteen lauseeseen:Tyttö voi lähteä Pohjois-Pohjanmaalta, mutta Pohjois-Pohjanmaa ei koskaan lähde tytöstä.

Kuvat: Hanna Parhaniemi / Nivala-lehti

Pienen tauon jälkeen on hyvä jatkaa muisteloiden sarjaa, eli syvennytäänpä taas henkilökohtaisen historiikin pariin ja sen neljänteen osaan. Sarjan edellisen osan tapahtumista on kulunut vain puolisen vuotta, mutta elämä on ehtinyt tuossa ajassa heittää häränpyllyä täyden voltin verran. Tämän kertaisen muistelutehtävään annetun päivämäärän minä muistan edelleen kuin eilisen. Tuohon päivään liittyy niin paljon erilaisia tunteita ja… no, lukekaa itse millainen perjantai 18.9.2009 oikein oli.

Lue ensin: osa 1, osa 2 sekä osa 3.

***

Perjantaiaamu. Makaan selälläni makuuhuoneen lattialle pedatulla patjalla ja katselen ympärilleni. Huonekalut ja verhot ovat poissa, vaatehuoneen hyllyt ammottavat tyhjyyttään. Kurotan vieressäni avoimena retkottavalle matkalaukulle ja kaivan sen sivutaskusta sukat. Parkettilattiat ovat jo melko kylmät tähän aikaan vuodesta eikä mattoja ole. Pesen viime öisen väsymyksen kasvoiltani ja katselen tyytyväisenä yön pimeinä tunteina petsattuja jalkalistoja. Enää muutama lista ja talo olisi luovutuskunnossa. Tyytyväisyys kuitenkin väistyy kurkkuun nousevan palan tieltä. Tuijotan turtana tyhjää asuntoa ja sen virheettömiä seiniä joihin uponneet työtunnit tuntuvat nyt täysin turhilta. Tämän piti olla minun kotini.

Tyhjä, juuri remontista valmistunut koti valmiina luovutettavaksi eteenpäin.

Joitakin viikkoja aikaisemmin muuttomiehet olivat tulleet ja pakanneet koko maallisen omaisuutemme muuttokonttiin. Samalla hetkellä kuopattiin lopullisesti se kaunis ajatus, että remontin valmistuttua asetuttaisiin aloilleen. Nyt remontti valmistuisi jotain muuta kuin meitä varten ja ensimmäinen asuntonäyttökin olisi jo huomenna. Itse asiassa kaikki tulevaisuuden suunnitelmat oli pyyhkäisty pöydältä vain muutama kuukausi aikaisemmin, kun miehelle avautui työpaikka toiselta mantereelta eikä tarjoukseen tarttumista lopulta tarvinut edes harkita kovin pitkään. Nyt tai ei koskaan. Ja niin hävisi oma koti ja tutut ympyrät Kalifornian auringolle.

Muuttolaatikot lähtivät kohti Kalifornian kotia muutama viikko aikaisemmin.

Suomalaista mäntymetsämaisemaa ikkunasta katsoessani karkaa ajatukseni väkisinkin uuteen kotiin Yhdysvaltojen länsirannikolla, San Josen kaupungin loputtomassa lähiössä. Siellä mieskin nyt on, järjestelemässä asioita ja pehmentämässä laskua uuteen maahan, kun taas minä jäin viimeistelemään remonttia ja käymään töissä viimeisiä päiviä ennen etätöihin siirtymistä. Vaikka olenkin hihkunut viimeiset viikot onnesta ja odotuksesta – onhan edessä uusi, kaikkien aikojen suurin seikkailu, on yksin ollessa ollut aikaa ajatella myös kaikkea sitä mikä voi vielä mennä vikaan. Mitä jos en sopeudu? Mitä jos en ikinä opi kunnolla englantia? Mitä jos ikävä kotimaahan käy ylivoimaiseksi? Mitä jos jollekin sattuu jotain enkä olekaan täällä? Mitä jos haluankin takaisin ja mitä jos en haluakaan? Niin, mitä jos minä en halua tulla takaisin? Työnnän liian vaikeat ajatukset pois mielestäni ja suuntaan puoleksi päiväksi toimistolle, jonka jälkeen aion viettää viimeisen perjantai-illan ennen muuttoa ystävieni luona Salossa ja suunnata sen jälkeen vielä muutamaksi päiväksi mummolaan.

Viimeistelemässä siivousurakkaa vanhassa kodissa.

Ja pari viikkoa myöhemmin aloittelemassa siivousurakkaa uudessa kodissa.

Kello on jo pitkästi iltapäivän puolella, kun suljen toimiston oven perässäni ja hyppään moottoripyörän päälle valmiina suuntaamaan kohti Saloa. Moottoritiellä on päivän hämärryttyä niin kylmä, että tärisen. Itkettääkin, vaikken oikein tiedä miksi. Olen onnellinen, mutta inhoan hyvästejä ja niitä on tiedossa tälle viikonlopulle peräti kahdet, ensin ystäville ja sen jälkeen vielä mummollekin. Ja tämä on vasta alkua. Ensi viikolla hyvästejä olisi edessä kourallinen joka päivä. Kilometri ennen Saloa on pakko pysähtyä huoltoasemalle ja kuivata silmät.

Ilta on mukava, ruoka hyvää ja viini maistuu. On naurua ja vakavuuttakin, lupauksia siitä, että käymään kyllä tullaan, puolin ja toisin ja näitä iltoja tulee vielä monia. Vuorokauden jo vaihduttua kuuntelemme vakavina Finlandiaa suomalaisten maisemakuvien vaihtuessa televisioruudulla ja yllätän jopa itseni soittamalla illan päätteeksi pianolla Jääkärimarssin. Muiden jo nukahdettua makaan itse valveilla ja katson syksyn pimeyttä verhojen raosta. Ensimmäisiin räntäsateisiin ei olisi enää pitkä aika, mutta se ei taida koskettaa minua.

Tasaisen kellon raksutuksen keskeyttää miehen tekstiviesti. Aurinko paistaa ja lämmintä on päälle kolmenkymmenen. Lennän ensi viikolla kotiin ja loppuviikosta lähdetään sitten yhdessä. Ummistan silmäni ja mietin kuinka voikaan tuntua niin onnekkaalta ja surulliselta yhtä aikaa.

***

Vanhemman iän pika-analyysi:
Näihin tapahtumiin tiivistyy vallitsevista luonteenpiirteistäni peräti kaksi. Ensimmäisenä kyvyttömyyteni sanoa ei. Jos minulle tarjotaan tilaisuutta tehdä jotakin uutta tai erilaista, rynnätä kohti tuntematonta tai vaikka hypätä lentokoneesta, en hyvin suurella todennäköisyydellä osaa olla tarttumatta siihen. En yksinkertaisesti uskalla jättää yhtäkään kokemusta välistä, sillä pelkään että katuisin sitä myöhemmin. Tämän vuoksi löydän itseni tämän tästä hieman erikoisista tilanteista. Toinen tuon ajanjakson tapahtumista heijastuva luonteenpiirre on sisäinen rauhattomuuteni, joka vaatii säännöllisin väliajoin jonkinlaista mullistusta elämässä. Myönnettäköön kuitenkin, että usein mullistukset tapahtuvat kaikkea muuta kuin omasta tahdosta, mutta usein huomaan ajavani asioita muutoksen suuntaan myös itse.

Entä pelkäsinkö minä sitten suotta ennen muuttoa? En todellakaan. Suoraan sanottuna en edes osannut aavistaa mikä kaikki vielä ehtisi pieleen mennä, mutta niistä sitten lisää henkilökohtaisen historiikin viidennessä ja viimeisessä osassa.