Kameran muistikortti täyttyy päivässä. Kännykkääkin pitää ladata tämän tästä kaiken kuvaamisen takia. Keittiön lattialle putoavat muruset katoavat kuin itsestään ja siirtyessäni huoneesta toiseen, kipittää perässäni kahdeksan tassun vahvuinen uskollinen seurue. Kun istahdan työtuoliini työpäivän ajaksi, siirtyy seurue makoilemaan jalkoihini ja kun aamulla avaan makuuhuoneen oven, on vastassa iloa ja riemua koko päivän tarpeiksi. Eikä tässä vielä kaikki – kerrankin joku on yhtä innostunut lähtemään lenkille kuin minä. Olen myyty.

Coco tässä moi.

Viime aikoina koholla ollut stressitasoni on viimeisen parin päivän aikana laskenut huomattavasti, kun ystäväiseni Madde toi perheen nelijalkaiset jäsenet Cocon ja Zoen Sinivaaralaan hoitoon Coachella-festareiden ajaksi. Rauhallinen Zoe on yrittänyt parhaansa mukaan opettaa minulle, kuinka otetaan rennosti ja nukutaan koko päivä, kun taas pelkkä Cocon vilkaisu saa hymyilemään ja hyvälle tuulelle. Stressi on alkanut uhkaavasti muuttua koirakuumeeksi.

Grumpy Dog alias Zoe.

Oman koiran hankkiminen ei kohdallani tule kuitenkaan kuuloonkaan. Olen allerginen niin koirille, kissoille, hevosille kuin muillekin nelijalkaisille, eniten kaneille ja vähiten porsaille.

Kuin veistä haavassa kääntääkseni, olen kuitenkin säännöllisin väliajoin kokeillut onneani eri eläinten kanssa, välillä paremmalla ja välillä heikommalla menestyksellä. Vuosia sitten tarjosin kodin kodittomalle bullmastiffille ja lyhyeksi jääneen yhteiselomme aikana olin muutaman kuukauden ajan kuumeessa enkä voinut käytännössä leikkiä koirani kanssa juuri lainkaan pahojen ihoreaktioiden vuoksi. Lopulta maalaiskoira osoittautui myös täydelliseksi katastrofiksi kaupunkiympäristössä ja ryhdyin etsimään koiralle uutta kotia . Lemmikin antaminen pois kirpaisi syvältä ja vannoin, etten enää ikinä hankisi koiraa.

Seuraavan sietotestini tein kissalla, jonka oli tarkoitus olla luonamme hoidossa kolme viikkoa. Puolentoista viikon jälkeen olin jo niin sairas, että kissa oli siirrettävä toiseen hoitopaikkaan. Siihen, että henkeni alkoi taas kulkea normaalisti, kului ainoastaan pari päivää, mutta pettymyksen nieleskely kesti huomattavasti pidempään. Lemmikkivaihtoehdon ”kissa” päälle vedettiin paksu rasti. Ja vielä toinen, varmuuden vuoksi.

Edellinen, monella tapaa opettavainen testi tehtiin viime vuonna, kun kodissamme asui alivuokralainen koiransa kanssa. Hieman yllättäen tuo koira ei tuntunut ärsyttävän allergiaani juurikaan, mutta sen sijaan itse otus alkoi käydä hermoilleni. Hämmästyksekseni tajusin, että samalla tavalla kuin en pidä kaikista ihmisistä, en myöskään pidä kaikista koirista. Tosin, koiran ärsyttävä käytös on yleensä omistajan, ei koiran vika. Niin tässäkin tapauksessa.

Rotujen välillä on suuri ero siihen, kuinka allergiani käyttäytyy. Yleisesti ottaen sileäkarvaiset, isot koirat tekevät oloni hyvinkin tukalaksi ja tästä syystä pysyn niistä suosiolla kaukana, kun taas ulkokoirat tai pikkukoirat eivät ärsytä allergiaani juuri ihoreaktioita enempää. Nyt hoidossa olevat Coco ja Zoe eivät kuitenkaan ole jostain syystä aiheuttaneet minulle edes ihottumaa. Olen siis saanut ensimmäistä kertaa leikkittää, pitää sylissä ja rapsutella koiria tulematta sairaaksi. On ollut aika mahtavaa, että olemme saaneet leikkiä hetken aikaa ihan oikeaa koiraperhe-elämää.

Nyt me lähdetään vähän tutkimaan lähipuistoja ja nautiskelemaan elämästä ja sitten postaillaan taas Facebook täyteen söpöjä eläinkuvia, kuin oikeat koiranomistajat konsanaan. Kivaa viikonloppua kaikille ja Maddelle kivaa Coachella-festaria!