Oma elämä

Miksi on hyvä olla Nivalasta

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Ennakkoluulot, ennakkoluulot ja ennakkoluulot. Tunnustatko ikinä tehneesi johtopäätöksiä ihmisluonteesta synnyinpaikan perusteella? Niinpä. Siksi on hyvä olla kotoisin pikkukaupungista, jota juuri kukaan ei tunne.

Mietitäänpäs, että kertoisit olevasi Helsingistä. Mielikuva helsinkiläisestä ei aina ole niin ruusuinen, sillä helsinkiläisiä pidetään usein uusavuttomina, nirppanokkaisina ja tekohienoina, ainakin maalaisten keskuudessa. Espoolaiset ja vantaalaiset ovat hieman rassukoita, lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana pääkaupungistamme. Entäs sitten turkulaiset? Heitä pidetään sisäänpäin kääntyneenä kansana, jotka puhuvat hassusti ja kyselevät tyhmiä. Ja liekö yhdestäkään muusta ihmisryhmästä kehitetty yhtä paljon vitsejä kuin heistä, paitsi tietenkin tamperelaisista. Tamperelaiset ovat hitaita, kuopiolaiset kieroja, Vaasassa ollaan niin hienoja ettei puhuta kuin ruotsia, Imatralla ollaan niin pihejä, että ajetaan Venäjälle tankkaamaan, Seinäjoella voi saada puukosta ja Oulun seudulla ihmiset sikiävät kuin kaniinit. Ja sekin on varmaa, että mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä juoppohullummaksi kansa muuttuu.

Minä olen Nivalasta. Tämä itsessään ei yleensä kerro mitään muuta kuin sen, että olen jostain syvältä maaseudulta. Kerrottuani reilun 11 000 asukkaan kaupungin tarkemman sijainnin Pohjois-Pohjanmaalla, keskellä peltoja ja metsiä, mielikuva maalaisuudestani teroittuu entisestään. Ja tottahan se on. Minä olen nivalalainen ja hyvä niin. Lähtökohtaisesti ensivaikutelman luominen on enemmän kiinni itsestäni, kun pohjalla ei ole maalaisuutta kummempaa imagorasitetta. Tai ehkä meillä on, mutta olen siitä onnellisen tietämätön. Mieluummin kuitenkin Nivalasta, kuin vaikkapa Ypäjältä. Eihän sellaista paikannimeä osata ulkomailla edes lausua.

Matkalla Suomessa: Paluu synnyinseuduille

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Katselen junan ikkunasta vaihtuvia maisemia. Metsää, peltoa, metsää, peltoa, metsää, peltoa. Lisää metsää. Maisemien monipuolisuus kertoo siitä, että olen matkalla synnyinseuduille. Elämä junan ulkopuolella näyttää rauhalliselta. Joku juoksuttaa koiraa peltotiellä ja ohitamme muutaman aution varastohallin, mutta minä olen syönyt hermostuksissani jo askillisen kurkkupastilleja.

Tästä reissusta olen haaveillut pitkään. En ole käynyt lapsuus- ja nuoruusmaisemissani viiteen vuoteen ja sitä ennenkin vain hyvin pikaisesti. Tunteet pääni sisällä ovat yhtä hullunmyllyä. Olen käsittämättömän innoissani ja samalla käsittämättömän hermostunut. Ikävä kotiseudulle on ollut kova, mutta miltä vanhojen lapsuusmaisemien näkeminen sitten tuntuu? Millaista on käydä ostoksilla Sokkarilla tai ensimmäistä kertaa täysi-ikäisenä paikallisessa Alkossa? Mikä on muuttunut ja mikä pysynyt ennallaan? Joko paikalliset osaavat ajaa siinä kylän ainoasssa liikenneympyrässä? Vieläkö ne samat kyläjuopot ovat hengissä? Onko kissa-mummon mökki vielä pystyssä? Mahdanko tunnistaa enää ensimmäistäkään vastaantulijaa? Joko järvi on kasvanut kokonaan umpeen ja tuntuuko se Kirkkomäki vielä yhtä jyrkältä, kuin lapsena?

Sen aikaisia koulukavereitakaan en ole tavannut vuosikausiin. Osaa en sen jälkeen, kun 15 vuotta sitten muutin etelään. Niiden ihmisten kanssa minä kuitenkin vietin jopa yhdeksän vuotta samalla luokalla. Se on pidempään, kuin olen tuntenut aviomieheni. Sitä voisi kuvitella, että siinä ajassa oppii jo tuntemaan ihmisen, mutta kakaroitahan me kaikki silloin olimme. Millaisiahan he ovat aikuisena? Ovatko ne vilkkaimmat edelleen yhtä vilkkaita? Voiko keskustelua jatkaa siitä, mihin se viimeksi jäi? Entä paljonko olen itse muuttunut muiden silmissä? Se selviää viimeistään ystäväni syntymäpäivillä, jolloin paikalla on paljon tuttuja kasvoja vuosien takaa.

Junassa istuskelua ja metsäaukeiden tuijottelua olisi vielä nelisen tuntia jäljellä. Mutta mikäpä tässä matkatessa, sillä VR on järjestänyt juniin langattoman internet-yhteyden. Paljon on muuttunut sitten teinivuosien, junissakin.

Vauvabuumin toinen tuleminen

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Voi hyvä tavaton, kuinka onkaan Facebook-uutisvirtani pullollaan iloisia vauvauutisia. Olen ilmeisesti saapunut sellaisen iän rajamaille, jolloin haikara vierailee ahkerasti siellä täällä perheenlisäystä kylväen. Samanlainen ilmiö oli havaittavissa myös siinä reilun kahdenkympin tietämillä, jolloin ne, joko enemmän tai vähemmän tietoisesti nuorena vanhemmiksi tahtovat, alkoivat saada lapsia. Nyt kolmenkympin huitteilla vuorossa ovat ne, jotka siirsivät lapsentekoa tuonnemmaksi opiskelujen, työn tai sopivan puolison puutteessa sekä ne, jotka ovat jo suoriutuneet toiselle tai jopa kolmannelle kierrokselle.

Kuten arvata saattaa, buumi ei kosketa meitä, sillä olemme edelleen jumissa siellä harjoituskierroksella.

Jotain enemmän tai vähemmän tiedostettua suunnitelmallisuutta lapsenteon ajoittamisessa on oltava, kun tuttavapiirissä autojen takapenkeille ilmestyy turvaistuimet suurinpiirtein samaan aikaan. Näiden buumien aikana minua kirpaisee aina jostain syvältä. Miksei lapsi voi kuulua minun suunnitelmiini? Lapsenteko kun siirtää niin parisuhteen, ajattelun, tekemisen kuin oikeastaan koko elämän aivan uudelle tasolle ja silti minä olen se, yksi harvoista tuttavapiirissäni, jotka eivät edes haaveile vauvoista. Katselen hieman kateellisena vierestä, kun kaikkien muiden elämät kulkevat sykleissä eteenpäin. Suoritetaan opiskelut, hankitaan työpaikka, mennään naimisiin, ostetaan talo, saadaan lapsia, seurataan lasten aikuistumista, tullaan isovanhemmiksi, odotetaan lapsenlapsia kylään ja on joku, joka vanhoilla päivillä tulee vielä tervehtimään, kun ei itse enää kykene kyläilemään. Onneksi tuo pieni kateudentunne katoaa ainakin toistaiseksi aina, kun pakkaan reppuni ja suuntaan jonnekin minne ei pienten lasten kanssa olisi menemistä.

Olen kuullut niin monta kertaa ihmisten kertovan, kuinka ehdottomasti halutaan lapsia jonain päivänä, ennemmin tai myöhemmin. Minäkin haluaisin haluta, mutta odottelusta huolimatta se vauvakuume, tarve suvun jatkamiselle ja perheen perustaminen vain kiertävät minut kaukaa vuosi toisensa jälkeen. Vaikka modernissa maailmassa onkin ihan ok olla tekemättä lapsia, tunnen silti kantavani mukanani eräänlaista lapsettoman leimaa ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä suuremmaksi se kasvaa. Se, ettei ole lapsia, herättää usein ihmetystä ja ennakkoluuloja. Onkohan sillä jokin fysiologinen ongelma? Itsekkyyttäänkö se jätti lapset tekemättä? Eikö se tykkää lapsista?

En minä tiedä. Minusta ei vain tunnu siltä, että haluaisin omia lapsia. Ehkä en halua kantaa niin suurta vastuuta, ehkä olen liian mukavuudenhaluinen tai ehkei aika ja paikka vain ole sopivia. Mutta onhan minulla vielä aikaa. Ehkä vielä jonain päivänä syvältä sisältäni kumpuaa jonkinlaiset kuolleeksi kuvitellut äidilliset vaistot ja tajuan, että perheen perustaminen on minun juttuni. Sitä odotellessa keskityn iloitsemaan muiden vauvauutisista.

Kuudes asti nimeltä perstuntuma

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Puolitoista vuotta sitten minut valtasi syvä levottomuus. Siirryin tiedostamattani eräänlaiseen odotteluvaiheeseen ja lopetin tulevaisuuden suunnittelun. Minä tunsin, että jotain on tapahtumassa. Vähän myöhemmin saimme ilmoituksen, että edessä olisi paluumuutto Kaliforniasta Suomeen odotettua aikaisemmin. Otin ikävän uutisen vastaan melko hyvin, sillä tavallaan olin osannut odottaa jotain suurta tapahtuvaksi jo pidemmän aikaa. Minä en kuitenkaan nähnyt tulevaisuudessa paluuta Suomeen, vaikka se väistämättömältä vaikuttikin. En rynnännyt ostamaan alennusmyynneistä pilkkihaalareita Suomen talvea varten, vaikka kasailinkin tavaroita pikkuhiljaa muuttokuntoon. Muutama kuukausi myöhemmin epätodennäköinen muuttui todeksi ja tuleva osoite muuttui Suomen sijaan etelä-Kaliforniaksi. Minä en ollut lainkaan yllättynyt.

Minulla on usein hyvin vahva tunne, on ollut lapsesta lähtien. Se voi olla levottomuutta tai levollisuutta, myönteistä tai negatiivista enkä etukäteen tiedä mistä se on peräisin. Minä vain tunnen, tai ehkä jopa tiedän. Olen nimennyt tämän hieman kyseenalaisten ”aistini” tuttavallisesti perstuntumaksi.

Toisinaan oloni on keskellä katastrofiakin rauhallinen. Minä tiedän, että kaikki järjestyy vaikken tiedäkään miten. Selittämätön levottomuus taas tarkoittaa, että elämä on muuttumassa ja jotain tapahtuu pian. Joskus, ennen kuin mies on edes tullut kotiin, tiedän, että maastopyörälenkillä on sattunut jotain. Tai kun kuulin mummon joutuneen jatkotutkimuksiin, tiesin, ettei hyvin käy. Eikä käynyt. Esimerkkejä on monia.

Voihan olla, että tietoisesti ajan asioita johonkin suuntaan, kyse on vain sattumasta tai osaan lukea ihmisiä poikkeuksellisen hyvin, mutta luotan perstuntumaani melko vahvasti. Jos minusta tuntuu, että jotain on tehtävä, on parempi tehdä niin, vaikkei sille syytä näyttäisi olevankaan. Lopulta kun ne pieniltäkin tuntuvat valinnat voivat vaikuttaa suuriinkin asioihin. En kuvittele olevani mikään ennustaja, sillä enhän minä tiedä mitätapahtuu. Minä tunnen vain, että jotain tapahtuu.

Tällä hetkellä olen jälleen suuren sisäisen levottomuuden vallassa. En pysty keskittymään, en tarttumaan mihinkään ja minulla on hyvin vahva tunne siitä, että on päästävä käymään Suomessa.

Viime yönä

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Viime yönä unissani paloivat juhannuskokot vanhoissa lapsuusmaisemissa ja kanssani olivat ne, jotka ovat jo nukkuneet pois.

On ihanaa, että voin tavata unissani vielä niitä, joita ei enää ole, elää aikaa, joka on jo kadonnut. Mutta herääminen noista unista on niin tuskallista. Tuntuu, kuin olisin jumissa kahden aikakauden välissä, todellisuus ei tunnu todellisuudelta ja kuitenkin menneisyys tuntuu niin kaukaiselta, että sattuu. Minä menetän heidät uudelleen ja uudelleen.