Se oli yksi niistä kevään lämpimistä päivistä, se sellainen, jolloin haluaa vain loikoilla sohvan siinä kulmassa, johon auringonvalo osuu ikkunasta. Minäkin olisin halunnut, olla vain ja nauttia viikonlopusta, mutta kotona vallinnut parisuhteen irvikuva pakotti minut etsimään mielenrauhaa päälle kaatuvien seinien ulkopuolelta. Sinä aamuna en vielä tiennyt, että tuon aurinkoisen kevätpäivän myötä elämäni tulisi muuttumaan täysin. Painoin kypärän päähäni ja ajelin päämäärättömästi kaupungista toiseen.

Puoliksi tietoisesti, puoliksi vahingossa, ajoin kapealle hiekkatielle, jonka varrella olin aikoinani puolittain asunut. Nostin tumman visiirini nähdäkseni paremmin vanhat tutut talot, hiekkakentän, puut ja tien tiukat mutkat. Maamerkkien lisäksi havaitsin oikealta tielle kääntyvän auton ja autoakin paremmin ratin takana istuneen miehen. ”Melko hyvännäköinen kaljupää”, ajattelin ja ohitin risteyksen.

—

Mies pakkaa salikassiaan samalla tavalla, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin. Lukitsee oven perässään, peruuttaa auton katoksesta ja suuntaa kohti iltapäivän treenejä. Pihatieltä lähtiessä kantautuu vasemmalta moottoripyörän matala ääni. Hän on harkinnut moottoripyörän ostamista jo tovin, ehkä juuri tuollaisen, joka nyt tulee vastaan kapealla hiekkatiellä. Avonaisen visiirin välistä katseet kohtaavat. Muutaman sekunnin verran kaksi ruskeasilmäistä katsovat toisiaan suoraan silmiin. ”Pitäisikö kääntyä takaisin?”, hän miettii, mutta tie on liian kapea.

—

Muutamaa viikkoa myöhemmin, juuri kun olin tehnyt itselleni pedin sohvalle ja päättänyt, että tästä lähtien nukkuisin olohuoneessa, syttyi puhelimen näytölle valo saapuvan tekstiviestin merkiksi. Lähettäjän numero oli minulle tuntematon. Muutamaa viestiä myöhemmin tajusin, että kyseessä on sama mies, jonka olin hiekkatiellä tavannut muutamaa viikkoa aikaisemmin. Hän oli nähnyt minut uudelleen edellisenä päivänä liikennevaloissa salilta kotiin palatessaan, painanut rekisterinumeron mieleensä ja selvittänyt puhelinnumeroni. Ja nyt hän pyysi minua katsomaan kanssaan motocrossia. Olin pudota ällistyksestä takamukselleni. On siinä kaverilla pokkaa.

En lähtenyt motocrossia katsomaan, mutta seuraavana maanantaina, kesken lounastunnin, minä istuin hänen kanssaan kahvilassa. Hän oli paljon pidempi kuin kuvittelin, mutta ne kasvot ratin takaa muistin niin hyvin, että olisin voinut vaikka piirtää ne. En enää muista mistä puhuimme, muistan vain, että ensimmäistä kertaa vuosiin joku keskusteli kanssani ja naurahteli puujalkavitseilleni enemmän hyväksyvästi kuin säälivästi. Ja niin minä tapasin hänet myös seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Saman viikon perjantaina, viisi päivää ensimmäisen kahvin jälkeen, minä pakkasin vanhassa kodissa reppuni, otin koiran ja muutin hänen luokseen. Siitä on nyt päivälleen seitsemän vuotta.

En tiedä uskonko varsinaisesti kohtaloon, mutta uskon kaiken olevan yhteydessä kaikkeen, jokaisen tapahtuman, jokaisen sattumuksen, niin hyvän kuin pahan. Jos olisin yrittänyt löytää hänet, en olisi löytänyt, sillä en olisi tiennyt mistä etsiä. Kun en edes yrittänyt, niin siinä hän sitten oli, siinä kapealla hiekkatiellä, vastaantulevassa autossa. Nyt tiedän, että etsiminen on turhaa. Asiat tulevat ja järjestyvät, kun on oikea aika, omalla painollaan.