Lilyn toimitus kyseli kolmekymppisten ajatuksia eletystä elämästä, minkälaisia asioita kadutaan ja minkä tekemättä jättäminen harmittaa. Toivoisin voivani vastata etten vaihtaisi päivääkään, mutta en voi. Oma vastaukseni olisi ollut aivan liian pitkä kommentti-kenttään, joten päätin omistaa aiheelle kokonaisen artikkelin.

Aiheeni on blogin nimen vastaisesti tällä kertaa synkkä eikä varsinaisesti mitään kahvipöytäkeskustelu-ainesta, mutta tarina sisältää opetuksen ja oivalluksen, joka on auttanut eteenpäin ja kohti onnellisempaa elämää. Tänään puhutaan parisuhdeväkivallasta irti pääsemisestä ja siitä, kuinka uhri löysi itsestään osasyyllisen.

Oma, tähän astisen elämäni suurin virhe ja asia, jonka mieluusti olisin jättänyt välistä, sai alkuunsa melkein päivälleen kymmenen vuotta sitten. Olin silloin nuori ja tyhmä, mutta koska nuoruudessa itsessään ei ole mitään vikaa, niin sovitaan, että puhumme vain tyhmyydestä. Olin siis tyhmä. Tapasin väärän ihmisen, jonka mukaan lähdin. Yhteiselo muuttui melko nopeasti maanpäälliseksi helvetiksi ja sen kummemmin asiaa ruotimatta voisin kuvailla kolmevuotista taivaltamme -jonka toinen meistä taittoi selkä suorana ylpeästi edellä marssien ja toinen lannistettuna perässä ryömien – kahdella sanalla: väkivaltainen ja sairas.

Periaatteessa vastaava voi käydä kenelle vain, joka on tottunut tekemään elämässään nopeita liikkeitä ja päätöksiä. Joskus toisen ihmisen nurjat puolet paljastuvat vasta, kun hynttyyt on lyöty yhteen ja satunnaisen tapailun sijaan ollaan yhdessä yötä päivää. Tässä kohtaa astuu kuvaan henkilökohtainen tyhmyyteni. Fiksu ja vahva ihminen olisi tajunnut nopeasti mistä on kyse ja nostanut kytkintä, päinvastoin kuin heikko ja tyhmä ihminen, kuten minä. Tuhlasin elämästäni kolme vuotta vain, koska itsepäisesti kuvittelin, että kun olen tähän kerran ryhtynyt, pitää minun pysyä tässä loppuun asti. Periksi antaminen ei ole koskaan ollut se vahvin puoleni, ei edes silloin, kun se olisi ollut järkevää. Ja niin minä jäin ja lakkasin elämästä, aivan liian pitkäksi aikaa.

Eräs keväinen aamu, ennen kuin vihani oli kasvanut liian suureksi, tuli auttava käsi, joka kiskoi minut irti silloisesta elämästäni. Pakkasin reppuni, otin koiran ja lähdin. Muistan vieläkin miltä ensimmäiset päivät tuntuivat. Aurinko paistoi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Olin vähällä seota pelosta ja stressistä, vaikka tunsinkin itseni vapaammaksi, kuin aikoihin. Elin suuria itsesäälin täyteisiä viikkoja ja mitä enemmän aikaa kului, sitä suuremmaksi itsesäälini kasvoi. Miksi minulle tehtiin niin? Mitä jos se tapahtuu uudelleen? Voinko enää luottaa keneenkään? Jatkuva puhe siitä, kuinka väkivalta ei koskaan ole uhrin vika, upposi minuun täysin. Ei se ollut minun vikani, yhtään. Kaikki vastuu oli sillä, joka löi ja potki, talloi maanrakoon. Minä en voinut tehdä mitään. Tämä on oppikirjan mukainen tapa suhtautua tilanteeseen. Oman mielenterveyden tähden ei koskaan saa syyttää tapahtuneesta itseään. Ja tottahan se on. Suuressa osassa väkivaltatapauksia ei uhrilla ole mitään mahdollisuutta tapahtumalta välttyä. Ongelma tässä on kuitenkin se, että pelkäsin sen tapahtuvan uudelleen, sillä asia ei mitenkään ollut minusta tai minun tahdostani riippuvainen. Tunsin eläväni jatkuvan pelon alla  ja olin varma, etten enää ikinä olisi huoleton oma itseni.

Mutta ollaanpa nyt rehellisiä. Minulla oli jalat. Minulla oli kännykkä. Minulla oli tietokone. Minä kävin töissä ja tapasin ihmisiä. Minulla oli kaikki maailman keinot käytettävissä avun saamiseksi tai lähtemiseksi. Mutta minä jäin. Se oli minun valintani. Ositain minun omaa syytäni. Minä tein virheen. Tiedättekö miltä tuntuu tajuta tuo asia sillä hetkellä, kun Käräjäoikeuden tuomari tuomion annettuaan sanoo minulle, ”älä enää ikinä anna kenenkään tehdä sinulle noin”? Se hetki, kun tajuat, että sinä olet itse antanut sen kaiken tapahtua jäämällä sen ensimmäisen lyönnin jälkeen. Sillä hetkellä käsitellään melkoinen määrä tunteita.

Tunteista ensimmäinen on itsensä syyttely ja pettymys. Helvetti, miten sitä voi olla näin tyhmä. Tämän käsittelyssä meni aikansa. Oli vaikeaa olla onnellinen, kun tiesi sössineensä elämästään kolme vuotta. Tähän olotilaan ei kuitenkaan pidä jäädä jumiin, vaikka se onkin osa toipumisprosessia. Myönsin itselleni tehneeni virheen ja siirryin eteenpäin, pikkuhiljaa. Ei itseään kannata loputtomasti soimata vääristä valinnoista. Tuon suuren oivalluksen jälkeen, kun tajusin itse tehneeni virheen antamalla tilanteen vain jatkua ja jatkua, tapahtui se suurin edistysaskel kohti onnellisuutta. En enää pelännyt, että se tapahtuisi uudelleen, sillä se oli ollut minun valintani. Sillä hetkellä minusta tuli vapaa.

Ehkei oma tapahtumien käsittelyni ole kaikkien psykologian oppikirjojen mukainen, mutta syyllisen löytäminen itsestä auttoi. Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, elän elämäni onnellisinta aikaa ja luotan ihmisiin yhtä sokeasti kuin ennenkin. Jos jotain hyvää tuosta ajasta etsitään, niin pään suojaamisen lisäksi opin arvostamaan itseäni, mielipiteitäni ja omaa, kallisarvoista elämääni. Opin myös mikä ero on rakkaudella ja riippuvuudella ja sillä, missä menee tyhmyyden ja päättäväisyyden raja.

Sen verran haluaisin vielä sanoa, että jos joku siellä ruudun takana painiskelee tai on painiskellut samanlaisten asioiden kanssa, niin muista, että vaikkei siltä ehkä tunnu, niin ohjat ovat silti myös sinulla. Käytä niitä!

Hupsista, lipsahtiko otsikkoon ruma sana? No, niitä on tekstin edetessä tiedossa vielä muutama lisääkin. Tänään oli nimittäin kertakaikkisen huono päivä Kalifornian taivaan alla.

Voitteko kuvitella, nainen asuu Kaliforniassa ja kehtaa kiukutella! Häpeäisi, mokoma. Siellähän paistaa aina aurinkokin, shoppailu on puoli-ilmaista ja bensa halpaa. On katto pään päällä, on töitä ja ruokaa lautasella. Tervekin se on, ei vaivaa reumat eikä flunssat. Naimisiinkin se on päässyt ja kavereita on pitkä liuta. Mitä helvettiä se oikein valittaa?

Niinpä niin. Jos on puitteet kunnossa, ei saisi valittaa, ei kiukutella. Ei saisi sanoa, että onpa paska päivä javituttaa. Kun nyt satun asumaan Kaliforniassa ja täällä on aika hieno keli ympäri vuoden, niin ihmiset olettavat, että elämä on pelkkää juhlaa – sehän asuu lomakohteessa, mitä se oikein valittaa! Ja jos käy töissä, on vara ostaa ruokaa, asua omakotitalossa ja joskus ostaa jotain ylimääräistäkin, ei saisi valittaa raha-asioista – sillähän on kaikkea, mitä muuta vielä pitäisi saada! Tai jos on normaalipainoinen, ei saisi valittaa selluliitista tai pienestä vyötäröläskistä – katoppa kuule näitä mun läskejä ja lopeta se kitinä! Ja jos on treenin jälkeen penikat vähän kipeänä ja takamus jumissa, niin ei siitäkään saa mainita mitään – mitäs treenaat niin paljon, syytä kuule vaan itseäs!

Minäpä kerron yhden asian, jos se jollekulle tulee yllätyksenä. Vaikkei olisikaan rutiköyhä, kuolemansairas ja sillan alla majaileva hylkiö, voi silti olla huonoja päiviä. Eikä siihen välttämättä tarvita taivaan putoamista niskaan tai muitakaan erityisen painavia syitä. Tänään siihen vaadittiin heikko ruokavalio, kehnosti kulkenut treeni, jälkeen jääminen ja lopulta luovuttaminen. Se vain syön naista rotan lailla, kun on pakko nostaa kädet pystyyn ja sanoa, että en pysty. Siinä ei auta Kalifornian aurinko, ei palkkakuitti eikä lähikaupan halvat banaanit. Eikä tätä mielentilaa ainakaan helpota, kun joku tulee sanomaan, että ”ei sua voi, ku sä asut siellä missä paistaa aurinko”. Niinpä paistaa joo. Onneksi kohta onhuominen ja puolipilvistä.

Aikani työelämää, naistenlehtiä ja nyt myös blogeja seuranneena, olen huomannut, että nykypäivänä ihannoidaan enenemissä määrin superkiireisiä ja tärkeitä ihmisiä ja huokaillaan rivissä haltioituneina, kuinkakallista heidän aikansa on ja kuinka korvaamattomia he ovat. On supertrendikästä olla supernainen, joka hoitaa ensimmäiset työpuhelut jo autossa matkalla töihin, syö lounaan lennosta jos ehtii, täyttää päivittäisen liikuntakiintiön juoksemalla palaverista toiseen ja hoitelee tärkeitä ja erittäin kiireellisiä työasioita vielä kotonakin. Ja jotta kalenteri lyödään lopullisen tukkoon, lisätään vielä samaan superkiireiseen pakettiin täydellinen äiti ja vaimo, joka valmistaa joka ilta ruokaa pienelle armeijalle työsähköpostin ja hellan välissä poukkoillen, auttaa lapsia läksyjen teossa, vie heitä harrastuksiin, käy ruokakaupassa ja jää vielä hetkeksi työkoneen äärelle, kun muu perhe käy nukkumaan.

Sanon tämän nyt ihan aidosti ja täydestä sydämestä – jos joku todella valitsemastaan superkiireisestä elämäntyylistään nauttii, niin hieno homma! Ihmisen tulisi tehdä sitä, mistä hän pitää. Juuri tuosta syystä putoan itse tämän määritelmän mukaisen nykytrendin ulkopuolelle ja kauas. Minulla on vain harvoin kiire, en enää juuri koskaan tunne stressiä ja lähinnä soljun rennosti päivästä toiseen – ja minä nautin siitä. On ollut uskomattoman helpottavaa ymmärtää, etten ole korvaamaton, en työpaikalla, en yhteiskunnassa, en edes vaimona. Aikani on korvaamatonta vain minulle itselleni.

Ne tunnit, jotka työskentelen, työskentelen suurella sydämellä, sillä minä todella pidän työstäni. Mutta sen jälkeen haluan tuntea, että voin tehdä mitä vain tai olla tekemättä mitään. Yleensä valitsen vaihtoehdon mitä vain. En tiedä kuinka kovan iskun pääni vaatisi, että haluaisin ajatella työasioita ympäri vuorokauden urheilun, ystävien tapaamisen, viinilasillisella käymisen ja aurinkotuolissa köllöttelyn sijaan.

Elämä kun on liian lyhyt, jos elämisen jättää vain viikonloppuihin ja lomapäiviin. Tai miksi aloittaa eläminen vasta, kun jää eläkkeelle?

Lotta Katariina haastoi minut paljastamaan seitsemän satunnaisesti valittua asiaa itsestäni. Eli hyvä lukija, otahan tukeva ote tuolinsyrjistä, sillä tiedossa on juonipaljastuksia todellisesta elämästä.

Arvaa kuka kuuntelee salaa dr. Albania?

Tämä ja kuusi muuta turhaa faktaa A. Sinivaarasta.

 

1.

Kuuntelen hyvin usein yksin ollessani 90-luvun eurodancea enkä tunnu kyllästyvän lainkaan dr. Albaninhitteihin. Olen jopa säätänyt autostereot vaihtamaan taajuuden automaattisesti 90-luvun musiikkikanavalle, kun asetun istumaan ratin taakse.

2.

En ole koskaan ajanut autolla Suomessa, sillä ajoin autoajokortin vasta kaksi vuotta sitten, 27-vuotiaana Yhdysvalloissa. Kun menin ajokokeeseen, olin ajanut autoa ehkä kymmenen kertaa. Suomessa ajaminen tuntuu vähän pelottavalta ajatukselta. En varmasti osaisi ajaa lumella ja sähläisin auton katolleen ensimmäisessä mutkassa. Täällä Yhdysvalloissa 6-kaistaisella (6 kaistaa yhteen suuntaan) moottoritiellä ajaminen ei sen sijaan pelota yhtään.

3.

Olen viettänyt tuntikausia katsellen muurahaisia ollessani lapsi. Muistan vieläkin, kuinka aurinko lämmitti selkääni, kun olin kyykistynyt tarkkailemaan hiekassa vipeltävien pikkumuurahaisten touhuja. Olin muutenkin omituisen kiinnostunut kaikenlaisista ötököistä. Pyydystin perhosia ja bongasin koppakuoriaisia hyönteis-käsikirja kädessäni. Joskus pidin huoneessani hämähäkkejä ”lemmikkeinä” pienissä muovirasioissa ja pyydystin niille kärpäsiä ruoaksi naapurin navetasta. En kuitenkaan uskaltanut koskea niihin paljain käsin.

4.

Askartelin lapsena siskoni kanssa pommiuhkauksen, joka kuitenkin onneksi jäi lähettämättä. Sen osoite olisi ollut kaupungintalo. Uhkauksella oli 10-vuotiaan mielestä jokin todella tärkeä kunnallispoliittinen tarkoitus, jota en kuitenkaan enää muista. Liimasin kirjeeseen kumihanskat kädessä sanomalehdestä leikeltyjä sanoja ja kirjaimia ja vakuudeksi hieroin uudelta vuodelta ylijääneistä papateista ruutia kirjepaperin taakse.

5.

Olen siivousneurootikko, etenkin keittiössä. Pyyhin pölyt ja murut keittiötasoilta useita kertoja päivässä. Ennätykseni lähentelee kai viittätoista kertaa. En koskaan jätä likaisia astioita tiskialtaaseen. Joko pesen ne heti käsin tai laitan koneeseen. Olen joskus yrittänyt pitää käytettyä vesilasia pöydällä, ikään kuin testimielessä. Minun oli pakko siirtää se kaapinkulman taakse näkymättömiin, enkä siltikään voinut olla ajattelematta sitä ollessani toisessa huoneessa. Saatan myös siivota ystävieni keittiöitä puolihuomaamattani ja kun ystäväni tulevat käymään meillä, ryhtyvät hekin siivoamaan vimmatusti aina ruokailun päätteeksi.

6.

Olen pesunkestävä amis. Kävin peruskoulun jälkeen kaksi vuotta ammattikoulua. Työtiloissamme oli iso pimiö, johon nukahdin useammin kuin parikymmentä kertaa. Kaappini oli jostain syystä poikien pukuhuoneessa eikä tyttöjen. Minulla oli luokan toiseksi eniten poissaoloja, mutta opettaja ei koskaan huomauttanut niistä. Selvisin koulusta kunnialla ja sain stipendin taiteellisista kyvyistäni. Tuon jälkeen en sitten olekkaan kouluja käynyt.

7.

Olen osallistunut Suomen Pelkokertoimeen. Kohdalle sattuneet tehtävät olivat tyhmiä. Ensimmäisessä sytyin palamaan ja toisessa piti juoda extra-maustettua, vastalypsettyä vuohenmaitoa. En saanut juotua tarpeeksi päästäkseni jatkoon, koska minua pissatti jo ennen tehtävän alkua. Kilpailuakin enemmän minua jännitti esiintyä televisiossa pelkissä bikineissä. Vaikken voittanut, niin oli kiva käydä Argentiinassa ja tutustua uusiin ihmisiin. Itsensä näkeminen televisiossa bikinit päällä oli koko hommassa traumaattisinta.

Lähetän haasteen eteenpäin ystävilleni Ajattaralle, Ann-Marille, Maddelle ja Susannalle. Lisäksi haluaisin kuulla paljastuksia ninohilta!