Ethän sinä vain halua lapsia?

Näillä sanoin anoppini minulta tiedusteli lapsentekosuunnitelmistani ensitapaamisellamme. Siinä oli pulla mennä väärään kurkkuun, kun anoppi käytti kaiken verbaalisen lahjakkuutensa luodakseen lämminhenkisen suhteen uuteen miniäänsä. Kun kohu Vappu Pimiän raskausepäily-raivostumisen ympärillä on jo laantumassa, on se kuitenkin jättänyt ilmaan leijailemaan kysymyksen siitä, onko raskaudesta tai tulevaisuuden perheenlisäyssuunnitelmista soveliasta udella laisinkaan?

Hei, kuvassa on vauva! Mutta miten se liittyy mihinkään?

Vatsan osoittelu ja kysely mahdollisesta raskaudesta on aina riskialtista. Jos tuttavan tapaamisesta on kulunut jo tovi, on yhtä paljon mahdollista, että hän on lihonnut kuin että hän olisi raskaana. Älä siis tee sitä. Asian laita selvinnee sinulle joka tapauksessa lähikuukausien aikana. Yhtälailla varmuudella raskaana olevannaisen vatsan osoittelu ja sen suuruuden taivastelu on auttamattoman tyylitöntä. Vatsansa kantaja tietää taatusti itsekin, kuinka suunnaton navanympäryksensä on.

Uteluihin mahdollisesta tulevaisuuden perheenlisäyksestä minä kuitenkin suhtaudun lempeämmin. Olenhan itsekin ystäviltäni kysynyt haluaisivatko he joskus saada lapsia. Itse en kuitenkaan lähtisi käyttämään anoppini suosimaa kysymysmuotoa, sillä vaikka olisin kysymishetkellä halunnut kymmenen lasta ja lammasfarmin, en olisi kyennyt vastaamaan mitenkään muuten kuin ”en tietenkään”. Sanomattakin selvää pitäisi myös olla, että ventovierailta asiaa ei kannata tiedustella. Aihe kun voi olla monelle parille kovinkin arka.

Kysyä voi, mutta älä tuputa! Niin lapsentekoasioissa kuin lastenkasvatusasioissakin, tuputtaminen ja painostaminen on pidemmän päälle hermoja raastavaa. Lapsettomalle ihmiselle ylenpalttinen jankutus siitä, kuinka lapsenteon jälkeen mikään ei tunnu lasta tärkeämmältä, on varmin tapa pitää tämä ihminen jatkossakin lapsettomana. Ei kukko käskien laula. Myös fraasit ”naisen tehtävä on jatkaa sukua” ja ”nainen on nainen vasta, kun on synnyttänyt”, ovat enemmän masentavia kuin kannustavia. Jos pyhitän elämäni valaiden suojelemiselle, olenko ihmisenä huonompi kuin ne, jotka synnyttävät lapsen joka toinen vuosi?

Ymmärrän, että omalla kohdallamme ihmisiä kovasti kiinnostaa lapsentekoaikeemme. Koska asumme ulkomailla ja kotosuomessa meitä nähdään ainoastaan kerran vuodessa, voi hyvinkin olla mahdollista, että pääsemme lisääntymään ikään kuin salaa. No, nyt kun siellä kotisohvillanne tämän jutun myötä kuumeisesti mietitte, että haluaako se A. Sinivaara sitten lapsia vai ei, niin voisin vastata, että olisihan se ihanaa haluta.

Osoitekirja, vanhanajan Facebook

Olen tänään viettänyt lähes pari tuntia ”osoite muuttuu” -kortteja epäergonomisessa asennossa kirjoitellen ja saanut sen seurauksena sekä peukalooni että niskaani krampin. Osoitteenmuutos-korttien lähettäminen onkin yksi niistä perinteistä joista en ole suostunut luopumaan, vaikka nykyaika siihen kovasti painostaakin. Ja miksipä en niitä lähettäisi – olisihan suoranaista hulluutta olla hyödyntämättä yhtä harvoista postin tajoamistailmaisista palveluista, vaikkakin korttien Suomeen toimittaminen jonkin taalan maksaakin.

Nopeampiakin vaihtoehtoja uuden osoitteen ilmoittamiselle olisi. Mutta esimerkiksi tekstiviestitse lähetetyn ilmoituksen voi vaikka vahingossa poistaa tai se voi hautautua muiden ei-lähellekään-niin-tärkeiden -viestien sekaan. Samoin voi käydä sähköpostille. Perinteisesti postikortilla ilmoitettu osoite taas sujahtaa helposti talteen osoitekirjan sivuille ja käsinkirjoitettu osoite jättää mukavasti tulkinnanvaraa lukijalleen. Mutta hetkinen, onko ihmisillä enää perinteistä osoitekirjaa, johon uuden osoitteen raapustaa?

Osoitekirja onkin yksi niistä yllättävistä paikoista, joihin tallentuvat niin omat kuin muidenkin ihmisten elämänvaiheet. Kattavuudeltaan sitä voitaisiinkin kutsua vanhanajan Facebookiksi, tosin sillä erotuksella, että kuulakärkikynää käytettäessä henkilö ei koskaan ole kirjasta poistettavissa.

Yhdeltä sivulta selviävät nopeasti tuttavan koko asuinpaikkojen kirjo sekä puolison liittyminen samaan talouteen, kun taas jonkun toisen nimi on avioliiton solmimisen myötä siirtynyt kokonaan toisen aakkosen alle, uudelle sivulle. Ja niin ennen vanhempiensa kanssa samassa taloudessa asunut nuorinainenkin on jo muuttanut omilleen ja saanut vanhempiensa alle oman osoitteensa. Osoitekirja kätkee sisäänsä myös paljon kirjoittajan omaa historiaa, riveittäin entisten poikaystävien sukulaisia, joiden osoitteille ei enää ole käyttöä. Samoin säilyvät osoitekirjan kansien välissä merkinnät niistä ihmisistä, joilla ei enää maanpäällistä osoitetta ole. Heidän joukkoonsa liittyi tänä vuonna mummoni ja kortteja lähti maailmalle yksi edellisvuotta vähemmän.

Huomasin tänään, että osoitekirjani kannet sinnittelevät kiinni enää muutaman liimatipan varassa. Harkitsin jo hetken uuden ostamista kirjakaupasta, mutta en taida pystyä yli 15 vuotta palvellutta osoitekirjaani vaihtamaan uuteen. Onhan näilläkin sivuilla vielä tilaa vaihdella osoitteita, avioitua, erota tai tehdä lapsia.

Nainen ja miesten jutut

Minä olen aina ollut sillä tavalla ärsyttävä puoliso, että tykkään miesten jutuista. Tässä tapauksessa miesten jutuilla tarkoitan niitä asioita ja harrastuksia, joista oma mieheni on kiinnostunut ja joiden pariin olen itsekin ajautunut. Eivät yhteiset kiinnostuksen aiheet meille kuitenkaan yllätyksenä tulleet, syntyihän liittomme aikoinaan auto- ja moottoripyöräharrastajan kohtalokkaasta tapaamisesta kapealla hiekkatiellä. Mutta mikä siinä sitten ärsyttää? Eikö ole vain hyvä asia, että pariskunnalla on paljon yhteistä?

Pääasiassa se onkin. Minun on hyvin vaikea kuvitella itseäni elämään miehen kanssa, joka jatkuvasti varoittelisi minua moottoripyöräilyn vaaroista ja muistuttaisi minua siitä, kuinka moottoripyörävakuutuksiin menevän rahan voisi käyttää myös rahastosäästämiseen. Samoin tiedän, että miehelleni on tärkeää se, että arvostan tallissamme olevaa, yli nelikymppistä autovanhusta, joka ei ilman hinausautoa ole liikkunut metriäkään viimeiseen kahteen vuoteen. Yhteiset moottoripyörämatkat, kisaviikonloput moottoriurheilun parissa tai harrastajien yhteistapaamiset ovatkin olleet niitä parhaimpia asioita joita yhdessä olemme tehneet.

Ongelmalliseksi asia muodostuukin vasta, kun pitäisi näitä yhteisiä asioita tehdä erikseen. Eihän kaikkea ainavoi yhdessä tehdä. Kun mies sitten ilmoittaa, että on lähdössä viikonlopuksi ajelulle poikien kanssa ja nyt onkin tiedossa poikien reissu, jään minä katkerana kotiin omaa moottoripyörääni kaihoisasti tuijottaen. Edes järkiperäinen ”pitäähän toisen välillä mennä yksinkin” -ajattelu ei vie pois sitä tosiasiaa, että jään paitsi jostain, mikä mielestäni olisi aivan järjettömän hauskaa. Lopulta sitten mieskin ärsyyntyy, kun vaimo on harmissaan. Onhan se kumma, kun ei voi miesten reissuja tehdä ilman, että siitä seuraa vihamielistä mulkoilua. Voi niitä tehdä, mutta onko pakko tehdä niitä asioita joista minäkin tykkäisin! Noina masentavina hetkinä olen joskus salaa toivonut, että mieheni harrastaisi yhteisten harrastustemme lisäksi jotain kuolettavan tylsää, vaikkapa golfia. Voisin vaikka vannoa, että poikien golfausmatkalta jätetyksi tuleminen ei tuntuisi lainkaan niin pahalta kuin pudottaminen pois moottoripyöräreissulta. Saisivat aivan huoletta huristella golfkärryinensä pieleen lentäneen pallon perässä pitkin viheriöitä.

Vaikka en minä sitten tiedä. Miltä sekin oikein tuntuisi, kun kotiin tulisi mies, joka on koko viikonlopun ajellut golfkärryllä? Ehkä se viikonlopun pitkin aavikkoa moottoripyöräillyt, hieman reissussa rähjääntynytkin mies on kuitenkin enemmän minun makuuni – vaikka sitten en olisikaan itse ollut mukana.

”Ku sä oot ton näköinen”

”Emmä kyl muista sua. Siis mä katoin mun luokkakuvaaki varmaan kymmenen kertaa etkä sä kyl oo siinä. Et sä oo voinu olla mun kans samalla luokalla”

 koulukaveri lapsuudesta

Kyllä minä siellä kuvassa olen. Keskimmäisessä rivissä, vaaleanpunaisessa pörrövillapaidassani. Minulla on lyhyet, tummanruskeat ja luonnonkiharat hiukset ja niillä on oma elämä. Ne eivät mene kauniisti ponnarille tai letille niin kuin muilla, eivätkä ne valu pitkinä ja sileinä pitkin selkääni. Kasvoni ovat pyöreät ja hymyilen suu tiukasti kiinni, sillä etuhampaani ovat hieman liian isot ja loput hampaistani vähän vinossa. Tuossa noin, näetkö?

”Ai sä oot toi. Mut hei, kyl mä voin sulle drinkin tarjoo vaikken sua muistakkaa, ku sä oot ton näköinen nyt”

Myönnetään, siitä pörröpäisestä pikkutytöstä on tullut ihan hyvännäköinen näin aikuisiällä. Ei mikään missi tai huippumalli, mutta hyvännäköinen. Tosin kyllä minulla edelleen on ne samat hiukset, jotka luonnonkiharoiltaan ovat yhtä vaikeasti hallittavissa kuin ennenkin. Etuhampaani ovat vieläkin suhteettoman suuret ja kasvoni pyöreät, vaikkakin iän myötä ovatkin hieman kulmistuneet. Vanhan luokkakaverin tapaamisesta meni kuitenkin maku. Vaa’assa ei paljoa painanut kahdeksan vuotta samalla luokalla, ainoastaan nykyinen ulkonäköni. Ulkonäkö ei ole muistamisen mitta.

 

”Mä voisin olla susta muuten kiinnostunu, mut ku sä et oo sillee niin kauheen hyvännäkönen”

– vanha nettituttavuus

Mikäs siinä sitten. Ei auttanut vaikka sanoit, että olen kyllä tosi mukava ja huumorintajuinen. Ulkonäkökriteerisi eivät vain täyttyneet. Kyllä varmasti vielä jollekin toiselle kelpaisin, sanoit. Ja sitten vuosia myöhemmin lähestyit minua uudelleen:

”Onpas susta tullu hyvännäkönen, voidaanhan me vieläki tavata jos vaan haluut”

Mietitäänpä hetki haluaisinko. En halua. Haluan, että minusta pidettäisiin ja minusta oltaisiin kiinnostuneita sen takia millainen olen ihmisenä eikä sen vuoksi miltä näytän. Toivottavasti kirpaisi, kun tajusit mitä menetit. Ulkonäkö ei ole kiinnostavuuden mitta.

 

”Sullon asiat varmaan tosi hyvin, ku oot ton näköinen”

– tuttava 

On minulla asiat hyvin ja olen onnellinen. En vain ymmärrä miten se liittyy ulkonäkööni. Ovatko hyvännäköiset ihmiset automaattisesti menestyneitä ja onnellisia? Voisin näyttää samalta ja olla vakavasti sairas, juuri konkurssin tehnyt, alkoholisoitunut, eronnut tai keskenmenon saanut. Ulkonäkö ei ole onnellisuuden mitta.

 

”Ku mä näin sut ekan kerran niin mä kyllä ajattelin, että sun on pakko olla kusipää ku näytätki tolta”

– vanha naapuri

Entinen naapurini on ihana ihminen, todella. Mutta tuli kuitenkin paljastaneeksi sen, mitä ihmiset kai usein ajattelevat. Hyvännäköinen ihminen on inhottava ja muille ilkeä. Mihin tämä perustuu, sitä en vieläkään tiedä, mutta hän vakuutteli, että yleensä asia on juuri näin. Olenpa sitten onnekas, kun minulla on niin monta hyvännäköistä mukavaa ystävää. Ulkonäkö ei ole mukavuuden mitta.

 

”Säki oot tollanen, ittees täynnä, ku oot ton näköinen”

– puolituntematon ihminen kadulla

Olisipa ihanaa, jos itsetuntoni olisi niin hyvä kuin yleisesti kuvitellaan. Ei ole. Ulkonäköni kanssa olen nykyään pitkälti jo sinut, niin epäkohtien kuin hyvien puolienkin osalta, mutta tekemisteni suhteen tunnen edelleen suurta epävarmuutta. Voisinpa saada tuon lausahduksen sanojan itseluottamuksen. Itselläni kun ei olisi pokkaa huudella ihmisille joita en tunne kuin ulkonäöltä. Ulkonäkö ei ole itseluottamuksen mitta.

 

”Miksi sun pitää yrittää näyttää tolta, sä oot ihan tavallinen tyttö”

– anoppi

Viimeiset kaksi vuotta olen ollut pääsääntöisesti kotona, sillä teen töitä kotoa käsin. Tästä syystä meikkaan aika usein pelkästään ruokakauppaan menoa varten. Mikä tahansa tekosyy itsensä ehostamiselle riittää, kun on möllöttänyt päivän kotona. Jos taas lähdemme ulos syömään, niin laittaudun sitäkin enemmän – niin itseni kuin miehenikin takia. Ja näin tekee valtaosa naisista. Olen siis aivan tavallinen M-kokoon mahtuva tyttö. Ulkonäökö ei ole erikoisuuden mitta.

 

Älkääkä ymmärtäkö väärin, tarkoitukseni ei ole itkeä kuinka kurjaa on näyttää siltä kuin näytän. Sillä joka kerta, kun joku tulee sanomaan nätiksi, otan sen kohteliaisuutena. Enhän suotta ole lätrännyt litratolkulla erilaisten voiteiden kanssa ja treenannun salilla lihassäikeet repeillen. Mutta kun ihmisen persoonallisuus, taidot tai taitamattomuus kyseenalaistetaan pelkästään ulkokuorta katsomalla, on se mielestäni epäreilua – näyttipä ihminen sitten miltä tahansa.

Onnenpäivän synty

Muutama yö takaperin minun oli täysin mahdotonta nukkua.  Mies oli viipynyt työmatkallaan jo lähes viikon ja päässäni sinkoili usean päivän edestä sanomattomia lauseita ja spekuloimattomia ajatuksia – puhumattakaan kaikista niistä viikon varrella sattuneista iloisista asioista.

Tuohon olotilaan päätyessäni on turhaa edes haaveilla aivojen napsahtamisesta armolliseen blue screen -tilaan. Pyöriskeltyäni hyvän tovin sängyssä ja sätittyäni tyynyä unenpuutteestani, otin esiin ystäväni mukanaan tuoman Me Naiset -lehden. En todellakaan tiennyt kuuluvani lehden kohderyhmään, mutta ilmeisesti muutaman Suomesta pois vietetyn vuoden aikana olen ottanut puolikkaan askeleen kohti aikuisuutta.

Lueskelin lehdestä artikkelin toisensa perään toivoen, että kirjaimien yhdistäminen sanoiksi saisi mieleni vihdoin taipumaan uneen. Mutta sen sijaan, että silmäni olisivat anelleet väsymyksestä armoa, olinkin hetkessä enemmän hereillä kuin koko päivänä. Tuli äkillinenhaa!-elämys. Näitä varsin voimakkaita oivaltamisen hetkiä tulee minulle tämän tästä, mutta joka kerta se kolauttaa kuin metrinen halko, yhtä kovaa ja yllättävän voimakkaasti. Syntyi visio. Tämäkään ei ole erityisen uusi ilmiö, mutta useimmiten uunituoreet visiot päätyvät vanhempien visioiden seuraksi takavasemmalle odottelemaan suotuisampia aikoja. Ei ehkä tänään, ei välttämättä huomennakaan, mutta ehkä jo ensi viikolla.

Tämä visio sen sijaan vaati toimintaa heti. Ja niin minä annoin mielelleni periksi, vedin kylpytakin päälleni ja laskeuduin yönpimeään alakertaan herättämään tietokoneeni lepotilastaan. Selvä juttu, selvitellään vähän mitä tälle visiolle voisi tehdä. Silloin yöllä lehteä lukiessani olin nimittäin yhtäkkiä tajunnut, että minäkin haluan kirjoittaa ja jakaa ajatuksiani lukijoideni kanssa – aivan kuten ne oikeat toimittajat, joiden kirjoitusten parissa olin puoli yötä viettänyt.

Niin näpyttelin koneelleni  hyvän ystäväni Googlen osoitteen ja ryhdyimme asiaa yhdessä tutkimaan. Googlettelin tovin ristiin rastiin etsien tahtoisiko joku palvelukseensa amatööri-kirjoittajan jonka tietämykset ja kokemukset rajoittuvat lähinnä oman elämänsä tarjoamiin erinäisiin sattumuksiin. Silloin minä päädyin tänne. Lueskelin palstoja ja ihastelin meidän tavallisten ihmisten tapaa pukea asioita sanoiksi. Ja siinä se oli, ratkaisu aivan nenäni edessä – yläreunan pieni linkki: ”Näin teet Lilyä”. Siinä samassa tajusin, että vaikka en olekaan ammattilainen, on minullakin mahdollisuus liittyä näiden innostuneiden kirjoittajien joukkoon ja osallistua omalla tavallani Lilyn tuotantoon.

Niin minä nyt viimein olen tässä, pari päivää teknisten ongelmien vuoksi itseäni pidätelleenä, itseni likoon laittaen ja vahvaa intohimoa mukanani kantaen. Voi tätä onnenpäivää!