Minä olen aina ollut sillä tavalla ärsyttävä puoliso, että tykkään miesten jutuista. Tässä tapauksessa miesten jutuilla tarkoitan niitä asioita ja harrastuksia, joista oma mieheni on kiinnostunut ja joiden pariin olen itsekin ajautunut. Eivät yhteiset kiinnostuksen aiheet meille kuitenkaan yllätyksenä tulleet, syntyihän liittomme aikoinaan auto- ja moottoripyöräharrastajan kohtalokkaasta tapaamisesta kapealla hiekkatiellä. Mutta mikä siinä sitten ärsyttää? Eikö ole vain hyvä asia, että pariskunnalla on paljon yhteistä?

Pääasiassa se onkin. Minun on hyvin vaikea kuvitella itseäni elämään miehen kanssa, joka jatkuvasti varoittelisi minua moottoripyöräilyn vaaroista ja muistuttaisi minua siitä, kuinka moottoripyörävakuutuksiin menevän rahan voisi käyttää myös rahastosäästämiseen. Samoin tiedän, että miehelleni on tärkeää se, että arvostan tallissamme olevaa, yli nelikymppistä autovanhusta, joka ei ilman hinausautoa ole liikkunut metriäkään viimeiseen kahteen vuoteen. Yhteiset moottoripyörämatkat, kisaviikonloput moottoriurheilun parissa tai harrastajien yhteistapaamiset ovatkin olleet niitä parhaimpia asioita joita yhdessä olemme tehneet.

Ongelmalliseksi asia muodostuukin vasta, kun pitäisi näitä yhteisiä asioita tehdä erikseen. Eihän kaikkea ainavoi yhdessä tehdä. Kun mies sitten ilmoittaa, että on lähdössä viikonlopuksi ajelulle poikien kanssa ja nyt onkin tiedossa poikien reissu, jään minä katkerana kotiin omaa moottoripyörääni kaihoisasti tuijottaen. Edes järkiperäinen ”pitäähän toisen välillä mennä yksinkin” -ajattelu ei vie pois sitä tosiasiaa, että jään paitsi jostain, mikä mielestäni olisi aivan järjettömän hauskaa. Lopulta sitten mieskin ärsyyntyy, kun vaimo on harmissaan. Onhan se kumma, kun ei voi miesten reissuja tehdä ilman, että siitä seuraa vihamielistä mulkoilua. Voi niitä tehdä, mutta onko pakko tehdä niitä asioita joista minäkin tykkäisin! Noina masentavina hetkinä olen joskus salaa toivonut, että mieheni harrastaisi yhteisten harrastustemme lisäksi jotain kuolettavan tylsää, vaikkapa golfia. Voisin vaikka vannoa, että poikien golfausmatkalta jätetyksi tuleminen ei tuntuisi lainkaan niin pahalta kuin pudottaminen pois moottoripyöräreissulta. Saisivat aivan huoletta huristella golfkärryinensä pieleen lentäneen pallon perässä pitkin viheriöitä.

Vaikka en minä sitten tiedä. Miltä sekin oikein tuntuisi, kun kotiin tulisi mies, joka on koko viikonlopun ajellut golfkärryllä? Ehkä se viikonlopun pitkin aavikkoa moottoripyöräillyt, hieman reissussa rähjääntynytkin mies on kuitenkin enemmän minun makuuni – vaikka sitten en olisikaan itse ollut mukana.

Muutama yö takaperin minun oli täysin mahdotonta nukkua.  Mies oli viipynyt työmatkallaan jo lähes viikon ja päässäni sinkoili usean päivän edestä sanomattomia lauseita ja spekuloimattomia ajatuksia – puhumattakaan kaikista niistä viikon varrella sattuneista iloisista asioista.

Tuohon olotilaan päätyessäni on turhaa edes haaveilla aivojen napsahtamisesta armolliseen blue screen -tilaan. Pyöriskeltyäni hyvän tovin sängyssä ja sätittyäni tyynyä unenpuutteestani, otin esiin ystäväni mukanaan tuoman Me Naiset -lehden. En todellakaan tiennyt kuuluvani lehden kohderyhmään, mutta ilmeisesti muutaman Suomesta pois vietetyn vuoden aikana olen ottanut puolikkaan askeleen kohti aikuisuutta.

Lueskelin lehdestä artikkelin toisensa perään toivoen, että kirjaimien yhdistäminen sanoiksi saisi mieleni vihdoin taipumaan uneen. Mutta sen sijaan, että silmäni olisivat anelleet väsymyksestä armoa, olinkin hetkessä enemmän hereillä kuin koko päivänä. Tuli äkillinenhaa!-elämys. Näitä varsin voimakkaita oivaltamisen hetkiä tulee minulle tämän tästä, mutta joka kerta se kolauttaa kuin metrinen halko, yhtä kovaa ja yllättävän voimakkaasti. Syntyi visio. Tämäkään ei ole erityisen uusi ilmiö, mutta useimmiten uunituoreet visiot päätyvät vanhempien visioiden seuraksi takavasemmalle odottelemaan suotuisampia aikoja. Ei ehkä tänään, ei välttämättä huomennakaan, mutta ehkä jo ensi viikolla.

Tämä visio sen sijaan vaati toimintaa heti. Ja niin minä annoin mielelleni periksi, vedin kylpytakin päälleni ja laskeuduin yönpimeään alakertaan herättämään tietokoneeni lepotilastaan. Selvä juttu, selvitellään vähän mitä tälle visiolle voisi tehdä. Silloin yöllä lehteä lukiessani olin nimittäin yhtäkkiä tajunnut, että minäkin haluan kirjoittaa ja jakaa ajatuksiani lukijoideni kanssa – aivan kuten ne oikeat toimittajat, joiden kirjoitusten parissa olin puoli yötä viettänyt.

Niin näpyttelin koneelleni  hyvän ystäväni Googlen osoitteen ja ryhdyimme asiaa yhdessä tutkimaan. Googlettelin tovin ristiin rastiin etsien tahtoisiko joku palvelukseensa amatööri-kirjoittajan jonka tietämykset ja kokemukset rajoittuvat lähinnä oman elämänsä tarjoamiin erinäisiin sattumuksiin. Silloin minä päädyin tänne. Lueskelin palstoja ja ihastelin meidän tavallisten ihmisten tapaa pukea asioita sanoiksi. Ja siinä se oli, ratkaisu aivan nenäni edessä – yläreunan pieni linkki: ”Näin teet Lilyä”. Siinä samassa tajusin, että vaikka en olekaan ammattilainen, on minullakin mahdollisuus liittyä näiden innostuneiden kirjoittajien joukkoon ja osallistua omalla tavallani Lilyn tuotantoon.

Niin minä nyt viimein olen tässä, pari päivää teknisten ongelmien vuoksi itseäni pidätelleenä, itseni likoon laittaen ja vahvaa intohimoa mukanani kantaen. Voi tätä onnenpäivää!