Miltä ensimmäiset kevätpäivät tuntuvat?

Kalifornialaisten tuttavieni yksi suurimmista paluumuuttoani koskevista huolen- ja ihmettelynaiheista on ollut suomalainen sää. Että kuinka minä voin selvitä niin kylmästä, pitkästä ja pimeästä talvesta ja milloin meillä oikein alkaa kesä?

Joitakin päiviä sitten, takapihan terassilla auringonsäteitä kasvoille kerätessäni, tulin miettineeksi, että kuinka kummassa sanat voisivat riittää kertomaan Kalifornian ystävilleni miltä kevään ensimmäiset aurinkoiset päivät plussan puolelle kohoavine lämpötiloineen oikein tuntuvat? Miltä tuntuu, kun valoa on vihdoin enemmän kuin pimeyttä, auringonsäteet lämmittävät jo niin kovasti, että tekee mieli riisua takki ja kun valkoinen hanki häikäisee silmiä enemmän kuin Kalifornian aurinko ikinä?

Siitä se ajatus sitten lähti. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

250316_1

Jumankekka, se tuntuu ihan kesältä ja tekisi mieli ottaa jo aurinkoa!

 

 

Kotiutumisesta

Jos on ikinä muuttanut uuteen paikkaan, tietää sen onnen tunteen, kun hitaan alun jälkeen alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että on kotiutumassa uuteen ympäristöön. Kun kaikki vastaantulijat eivät olekaan enää kasvottomia, vaan tiettyjä reittejä kulkiessa törmää usein samoihin ihmisiin, tai kun eksymisen sijaan osaa jo valita sen nopeimman, tai vaihtoehtoisesti sen kaikkein kauneimman reitin. Ja kun ei enää kerta toisensa jälkeen säikähdä sitä samaa aidan takana piileskelevää ja kohdalla haukahtavaa koiraa ja ehkäpä jo tuntee muutamia naapuruston ihmisiä nimeltä.

190316_5

Olen nyt Suomeen paluuni jälkeen viettänyt muutaman kuukauden Äänekoskella ja ensimmäisiä kotiutumisen merkkejä on jo kovasti ilmassa. Kaupoilla käydessä saattaa toisinaan joku naamatuttu jo moikatakin, päivittäisten kulkureittien varrella talot ja kadunkulmat ovat alkaneet tulla tutuiksi ja salilla käydessä ovat keskusteluyhteydet avautuneet jo suuntaan jos toiseenkin. Kun viikko sitten tapahtui vielä sellainenkin ihme, että tuntematon koiranulkoiluttaja tervehti minua lenkillä ollessa ääneen, olin yhtä hymyä lopun iltaa.

190316_7

Paljon on kiinni ajan kulumisesta sekä tietysti itsestä, kuinka usein poistuu neljän seinän sisältä, käy harrastuksissa, liikkuu ihmisten parissa ja antautuu keskusteluihin ja tilanteisiin, mutta toisaalta myös paikkakunnalla ja sen asukkailla on kotiutumiseen suuri vaikutus. Ne ihan ensimmäiset positiiviset aavistukset muutaman vuoden takaa, ensimmäistä kertaa Äänekoskella vieraillessani, ovat osoittautuneet oikeiksi. Tämä todella on mukava ja kaunis kaupunki, ei vain käydä, vaan myös asua.

Keskusta on pieni ja rakennukset vanhoja, mutta lopulta täältä löytyy kaikki tarpeellinen, jopa uusi napakoru aikaisemmin viikolla kadottamani tilalle, ihanalla asiakaspalvelulla höystettynä. Lenkkipolut ovat kaikkine korkeusvaihteluineen riittävän haastavia, maisemat kerrassaan upeat eikä tehdaskaan haise niin pahasti kuin voisi kuvitella. Ihmiset ovat paitsi ystävällisiä, myös helposti lähestyviä ja helposti lähestyttäviä, ja voin vain kuvitella kuinka hyvin sulautuisin porukkaan vuodessa, kun jo muutaman kuukauden jälkeen tuntuu näin kotoisalta.

190316_8

Vaikka täällä asuminen jääkin näillä näkymin lyhytaikaiseksi harjoitukseksi uusien seikkailujen vetäessä puoleensa, olen onnellinen siitä, että juuri Äänekoski, sekä tietysti rakas synnyinpaikkani Nivala, ovat olleet ne paikat joihin Suomeen paluumuuttaessani olen saanut pehmeästi laskeutua. Ottaen huomioon paluumuuttoni lähtökohdat, sen vastentahtoisuuden sekä väistämättömän pakon jättää Kalifornia kuuden vuoden yhteiselon jälkeen, ovat nämä maisemat luoneet uskoa siihen, ettei Suomeen jääminen tilanteen niin vaatiessa olisikaan absoluuttinen maailmanloppu.

190316_9

Minulta muuten kysyttiin jokin aika sitten, että miltä se tuntuu suurkaupunkimaisemien jälkeen muuttaa tällaiseen tuppukylään asumaan.

Kotoisalta, vastasin. Kotoisalta.

 

Se tunne, kun tajuaa vanhentuneensa

Olen vähitellen alkanut päästä jyvälle siitä, mitä vanhemmat ihmiset tarkoittavat sanoessaan, etteivät tunne itseään niin vanhaksi kuin mitä numerot ja peili antavat ymmärtää. Vaikka omasta mielestäni olenkin vielä tosi nuori, olen alkanut saamaan lisääntyvissä määrin niin ulko- kuin sisäpuoleltakin kumpuavia viitteitä iän karttumisesta:

  • Se tunne, kun ihmettelet salilla, että kappas kun ovat lapsetkin innostuneet treenaamaan ja eikös täällä ole mitään ikärajoja. Myöhemmin parkkipaikalla katsot, kun nämä samat lapset hyppäävät omiin autoihinsa ja ajavat tiehensä.
  • Se tunne, kun kaverin pikkuveli, jota on aikoinaan työntelit kärryissä, viettää kolmekymppisiä.
  • Se tunne, kun lapsikatraan kanssa liikkuva, selvästi jo kypsempi pariskunta osoittautuu viitisen vuotta itseäsi nuoremmaksi.
  • Se tunne, kun Alkoon mennessä unohdat henkkarit matkasta etkä ole varma suostutaanko sinulle myymään viiniä, mutta kukaan ei kysykään sinulta papereita.
  • Se tunne, kun tuntuu että meikkivoidetta pitäisi levittää kasvojen lisäksi myös rintakehään ja käsivarsiin, kolme kerrosta.

160316_1

Mistä nämä rypyt oikein tulivat…?

 

  • Se tunne, kun joudut nettikaavakkeita täyttäessäsi skrollaamaan kilometritolkulla kohtaa, jossa valitaan syntymävuosi.
  • Se tunne, kun ikää kysyttäessä vastaus ei tulekaan enää kuin apteekin hyllyltä, vaan joudut laskemaan iän päässäsi, sikäli mikäli muistat mitä vuotta eletään.
  • Se tunne, kun tajuat Titanicin olevan melkein 20 vuotta vanha leffa, vaikka juurihan kävit sen katsomassa elokuvissa exexexexexexexex-poikaystävän kanssa.
  • Se tunne, kun krapula kestää tunnin sijaan useita päiviä.
  • Se tunne, kun menet mielummin nukkumaan, kuin kärsit usean päivän krapulasta.
  • Se tunne, kun ensi kerran sanot ”ei minun nuoruudessani…” ja ”ennen kaikki oli paljon paremmin.”
  • Se tunne, kun pyydät teiniä ottamaan tv-ohjelman nauhalle eikä tämä ymmärrä mitä haluat.
  • Se tunne, kun lapsuuden astiastoja myydään kirpputorilla etuliitteellä retro.
  • Se tunne, kun 11 vuotta sitten muistat ajatelleesi 11 vuotta vanhemmasta miehestäsi, että onpas hän aikuinen ja kypsä.

 

Pakko kai se on pikkuhiljaa hyväksyä, ettei tässä enää ihan nuorisoa olla. Apua.

 

Viisaita sanoja työmotivaatiosta ja hyvästä esimiestyöstä

Tässä eräänä päivänä salin pukuhuoneessa tossuja jalkaan kiskoessani, pysähdyin kuuntelemaan miesten puolelta kantautuvaa keskustelua työmotivaatiosta. Varsin värikkäin sanankääntein alkanut keskustelu vakavoitui pian ja tiivistyi muutamaan lauseeseen, johon menestynyt liiketoiminta pikälti kulminoituu:

 

2015_kehys

Nuorena, juuri graafisen suunnittelun ammattilaiseksi valmistuneena tyttönä, olin töissä pienehkössä yrityksessä, jossa ei kenelläkään ollut esimiestaitoja, mutta vaatimuksia kyllä senkin edestä. Tahti oli kovaa, ylityöt arkipäivää ja kaiken paineen keskellä yksilön luovuutta ja työpanosta käsiteltiin ehtymättömänä luonnonvarana, jota pystyisi kyllä puristamaan selkärangasta lisää ja lisää kunhan riittävästi kovistelee. Vaikka ikää tuli lisää, kokemus karttui suurien asiakkaiden myötä ja olin luovuttanut työpaikalleni kai jo koko sieluni, ei luottamus ammattitaitooni tai kunnioitus työtäni kohtaan kasvanut talon sisällä. Osakseni jäi olla ikuisesti se vastavalmistunut tyttö, jonka jokaiseen työhön haluttiin ujuttaa jonkun kokeneemman kädenjälki ja joka pidettiin visusti ulkopuolella kaikesta päätöksenteosta.

Alkuinnostuksen jälkeen ei painostus tuntunut enää riittävältä porkkanalta eikä numero palkkanauhassa riittävältä kiitokselta tehdystä työstä. Sen sijaan, että pienillä teoilla minusta olisi saanut hiottua timantin, minusta moukaroitiin kuudessa vuodessa asenneongelmainen duunari. Paskaakaan ei kiinnostanut, olin jatkuvasti sairas, mihinkään ei ollut kiire ja vittu ihan sama kunhan palkka juoksee. Kun sitten erään äänekkään, mutta yksipuolisen keskustelun päätteeksi sain kirjallisen varoituksen jossa minua kutsuttiin yhteistyökyvyttömäksi ja hankalaksi ihmiseksi, joka suhtautuu haluttomasti annettuihin työtehtäviin ja kieltäytyy toistuvasti tekemästä ylitöitä, en edes tunnistanut itseäni.

Ryhdyin vaivihkaan silmäilemään uusia työpaikkoja. Vaikka vanhasta työpaikasta vakuuteltiinkin, ettei kaltaistani kukaan haluaisi, keräsin rohkeuteni ja päätin hakea erästä työtä, joka ilmoituksessa kuulosti täydelliseltä. Vain kaksi viikkoa myöhemmin kädessäni oli paitsi uusi työsopimus, myös sairaslomatodistus irtisanomisajalle.

Olen nyt ollut tuossa uudessa työssäni pian kymmenen vuotta ja rakastan sitä, sekä työtä itsessään että työpaikkaanikin. Vaikka työtahti on hektinen ja valtaosa töistä piti olla valmiina eilen, en kai monenakaan aamuna ole ajatellut, että en jaksa enää tai vittumitäpaskaa.

Mutta kuinka olemattomalla motivaatiolla varustetusta duunarista tuli supermotivoitunut työntekijä yhdessä yössä? Aivan kuten se mies salilla sanoi, innostunut ihminen tekee hulluna töitä. Mutta ei se into ja motivaatio tyhjästä synny, siitä, että istutetaan työntekijä pöydän ääreen, lyödään eteen tyhjä paperi ja kehotetaan piirtämään huomiseksi jotain kivaa tai ollaan kusessa. Ehei. Tämä on se kohta, jossa kaivataan esimieheltä pelisilmää.

Esimieheni ei ehkä itse tiedäkään kuinka loistavaa työtä on tehnyt, joten antakaahan niin kerron. Kaiken perusta on, että hän tarkastelee minua harmaan duunarimassan sijaan yksilönä, jolla on omanlaisensa tunteet, mielipiteet ja toimintatavat. Näiden tietojen valossa toimenkuvastani on muokattu sellainen, että työntekoni on paitsi tehokasta, myös mielekästä. Pelkkä mukava työ ei kuitenkaan vielä takaa työviihtyvyyttä, työssä jaksamista tai loputonta motivaatiota. Tarvitaan muutakin.

Tarvitaan rehellisyyttä ja avoimuutta, sitä että tiedän mitä takana ja edessäpäin tapahtuu. Tarvitaan luottamusta, sitä että tiedän hänen seisovan minun takanani ja että tiedän hänen luottavan myös minuun. Tarvitaan vapautta, sitä että hän antaa minulle tilaa kehittää ja kehittyä. Tarvitaan uskoa, sitä että hän uskoo minuun ja saa minut uskomaan meihin. Tarvitaan tsemppiä, sitä kun itseltä loppuu usko ja hän sanoo että me selviämme kyllä. Tarvitaan kiitos, sitä että tiedän tehneeni hyvin, että tiedän työlläni olevan merkitystä. Tarvitaan anteeksi, sillä mekin olemme lopulta vain ihmisiä.

Siitä se into, motivaatio ja yrityksen tärkein voimavara kumpuaa. Siitä, että työntekijä tuntee olevansa tärkeä ja tarpeellinen. Että arvostetaan ammattilaisena, kunnioitetaan ihmisenä, muistetaan kiittää, pyytää anteeksi, luodaan uskoa ja tsempataan lopuksi homma maaliin.

 
Kiitos Helena.

 

ps. Muistithan jo osallistua ehkä sympaattisimpaan blogiarvontaan ikinä?

Miten aikuinen löytää ystäviä?

Kun nyt mieheni on ollut pian viikon päivät tiedustelumatkallaan rapakon takana eikä paluuta näy, olen tullut kovastikin tietoiseksi siitä, että olen yksin vieraalla paikkakunnalla, väliaikaisessa kotikaupungissamme Äänekoskella. Hyvä on, en nyt aivan yksin, sillä pidänhän majaa äitini luona, mutta silti. Kodin seinien ulkopuolelta en tunne 100 kilometrin säteellä yhtäkään ihmistä, edes nimeltä.

Eihän sitä ystävien puutetta töitä tehdessä huomaa, mutta kun tulee aika lähteä salille, juoksulenkille, shoppailemaan vai vaikka yksille, ei olekaan ketään ketä pyytäisi seuraksi. Puhumattakaan sitten näistä viikonlopuista, jolloin olisi oikeasti aikaa tehdä kavereiden kesken kaikenlaista kivaa.

280216_1

Yleisimmin ihmissuhteet syntyvät kai jo lapsuudessa tai viimeistään opiskelujen tai työn ohessa, mutta koska vaihdan asuinpaikkaa kuin sukkia, en opiskele, teen töitä kotoa käsin eikä minulla ole lapsiakaan joiden kautta tutustuisin hiekkalaatikon reunoja potkiskeleviin vanhempiin, rajoittuvat internetin ulkopuolella olevat ihmiskontaktini täällä Äänekoskella lähinnä salin seinien sisäpuolelle. Ja ikävä kyllä, kuntosaliharjoittelu ei ole se kaikkein sosiaalisin harrastus.

Näin aikuisiällä ystävyyssuhteiden luomista vaikeuttaa myös se tosiasia, että aika harva ylipäätään tarvitsee uusia ystäviä, näin raa’asti sanottuna. Kun aika on kortilla, työt painavat päälle ja lapsiakin alkaa olla joka sormelle, on täysi työ tavata säännöllisesti edes niitä vanhoja ystäviä.

280216_2

Näillä eväillä odotan vähän kauhunsekaisinkin tuntein tulevaa kevättä ja kesää, jotka melko todennäköisesti vietämme jälleen uusissa maisemissa, mahdollisesti maan rajojen ulkopuolella. Jos aikuiselle ihmiselle uusien ystävyyssuhteiden solmiminen tuntuu jo Äänekoskella hivenen hankalalta, voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa, ettei se ainakaan sen helpompaa ole vieraalla maaperällä.

Tulevaisuutta, tai vaikka vain lähiviikkoja silmällä pitäen, otan hyviä vinkkejä vastaan. Kuinka töissä tai koulussa käymätön aikuinen ihminen löytää kaveriseuraa uudessa ympäristössä? Internetistäkö? Vai onko tässä pakko ryhtyä haalimaan sosiaalisempia harrastuksia?

ps. Lähtiskö joku salille?

Kuvat: Äänekoskea ja tehtaanpiippuja