”… olen oikeasti hieman vanhempi, kuin olen sinun antanut ymmärtää. Tarkalleen ottaen reilut kahdeksan vuotta.”

Auts. Oma ikä ei ehkä kuulosta siltä kaikkein fiksuimmalta asialta salata omalta puolisoltaan. Kuitenkin Iltalehden tekemän kyselyn mukaan oikea ikä on yksi niistä asioista, joka puolisolta pidetään visusti salassa.Siis mitä? Todellisen iän onnistunut salaaminen on jo ihan arkisten asioiden valossakin melkoinen saavutus. Ei nimittäin ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun itse joitain papereita täytellessäni olen tarvinnut myös mieheni sosiaaliturvatunnusta.

Mitä muita suuria (ja uskomattomia) puolisolta pimitettäviä salaisuuksia suomalaisten omaltatunnolta sitten löytyy?

• uskonto sekä uskonnollisuus

• sairaudet

• tupakan- ja pilvenpoltto

• vankilatuomiot

• erilaiset seksuaaliset taipumukset

• salaiset säästötilit ja rahaperinnöt

• maksuhäiriöt

… sekä tottakai ne perinteiset parisuhteen ulkopuoliset suhteet.

Itseni kaltaisen ääliö-rehellisen ihmisen mielestä tuntuu uskomattomalta, että ihmiset omasta tahdostaan elävät valheessa ja vetävät valheiden syvään suohon myös autuaan tietämättömän puolisonsa. Salaiset säästötilit ovat sinänsä pikkujuttu ellei muu perhe nyt sitten näe nälkää, mutta esimerkiksi oman uskontonsa tai seksuaalisen suuntautumisensa salaaminen omalta puolisoltaan lähentelee jo vahvasti vääristeltyä minäkuvaa. Keneen sitä sitten onkaan rakastunut, jos ei oma puoliso olekkaan todellisuudessa sitä mitä on vuosikaudet antanut ymmärtää? Ja mikä motivoi ihmistä moisessa itsepetoksessa edes elämään? Kaiken lisäksi valheella on tapana olla lyhyet jäljet. Menetetyt luottotiedot voivat putkahtaa esiin yhteistä asuntolainaa hakiessa, ovelle ilmestyä jälkikasvua vuosien takaa, kaupassa tulla vastaan vanha sellitoveri tai luurangot kaatua ryminällä ulos kaapista hetkenä minä hyvänsä. Onko jatkuva paljastumisen pelossa eläminen sitten sen keinotekoisesti ylläpidetyn parisuhteen arvoista?

Itse elän ruskeasilmäiselle varsin sinisilmäisessä kuplassa itselleni uskotellen, että ihmiset ympärilläni ovat minulle rehellisiä, mukaan lukien puolisoni. Olenhan minäkin rehellinen, ainakin melkein. Ehkä joskus olen muutamat hintalaput repinyt juuri ostetuista vaatteista irti jo autossa ja sanonut kotona huolettomasti, että eiväthän ne paljon mitään maksaneet (hupsis, taisin juuri paljastua). Muutoin sitten muistutankin lähinnä avointa kirjaa.

Niinpä pyydänkin teitä, arvon lukijat,  kertomaan mitä te olette salanneet puolisoltanne ja miksi? Onko kyseessä jotain elämää suurempaa vai vain naurettava pikkujuttu?

Oman aviomiehen (uudelleen)iskemiseen käytetty mekko (Bailey 44)

Meistä moni on kulkenut läpi tuon surullisen polun, jolla parisuhde on tullut tiensä päähän, rakastavaiset muuttuneet toistensa kämppäkavereiksi, liekki kuihtunut ensin kipinäksi ja lopulta puhallettu kokonaan sammuksiin. Syitäkään ei yleensä ole tarvinnut etsiä lähimpää peiliä kauempaa. Jossain vaiheessa vain päivät muuttuivat liian kiireisiksi, teot reflekseiksi ja sanat merkityksettömiksi. Sitä vain lakkasi yrittämästä, yllättämästä, rakkautta vaalimasta.

Harvassa taitavat olla ne, jotka kertayrittämällä onnistuvat. Itsekin kuljin aikoinani harhaan ja erehdyin kuvittelemaan, että parisuhteessa on kyse pyyteettömästä rakkaudesta. Kyllä sisimmästäni kumpuavien suurien tunteiden piti riittää. Kukapa olisi arvannut, että pelkillä tunteilla ei toista rakasteta? Rakkaus kun on myös tekoja – ennen kaikkea tekoja.

Noista nuoruusvuosista viisastuneena olen siten miten astunut avioliiton onnelliseen satamaan jokseenkin tietoisena parisuhteen hoito-ohjeista. Niinpä tämän viikon maanantaina, kun sain vihdoin mieheni takaisin reilun viikon mittaiselta työmatkaltaan, sain ajatuksen. Tiedättehän sen tunteen, kun pitkän tauon jälkeen etsit puolisoasi väkijoukosta ja onnistut tavoittamaan hänet katseellasi hetkeä ennen kuin hän huomaa sinut. Se hetki, jonka ehdit katsella häntä salaa. Niinpä. Siinä sydän jättää pari lyöntiä välistä ja polvet ovat hyytelöä. Mutta koska toisinaan epäilen miesten kykyä ymmärtää tällaisten hetkien maagisuutta, päätin olla luottamatta liikaa luontaiseen vetovoimaani. Tällä kertaa minä hieman avustaisin keskittymisessä oikeaan asiaan.

Aloitin valmistautumisen hyvissä ajoin ennen kentälle lähtöä – hiustenkiharrus (ensimmäinen onnistunut laatuaan, tästä lisää myöhemmin…), keskivertoa keskittyneempi meikkaussessio ja se tärkein – asun valinta. Päädyin kaivamaan kaapista mekon, joka oli odotellut hintalappujen poistoa jo hyvän tovin. En kovinkaan usein pukeudu mekkoon enkä ollut tunnistaa itseäni peilin eteen seisahdettuani. Ja niin tänä Halloweenina muiden pukeutuessa hirviöiksi, minä olin naamioitunut kaunottareksi.

Kuinka tarina sitten päättyi? Lentokentällä sain ansaitsemani muutaman sekunnin jakamattoman huomion ja vaikkei huulet sanoja muodostaneetkaan, oli miehen silmistä luettavissa lyhyt ja ytimekäs – ja kovin miehinen”wau”.

Ja minä ajattelin, ”Tervetuloa kotiin”.