Samoihin aikoihin, kun minusta tulee kolmekymppinen, kylvetään perheeseemme toinenkin kriisinsiemen. Mittariimme on kertynyt seitsemän yhdessä vietettyä, varsin onnellistakin vuotta, mutta mikäli kauhutarinat pitävät paikkaansa, on kaikki tuleva muuttumaan. Parisuhteiden kivikoissa kompuroineet tietävät nimittäin kertoa, että suhteemme on lähestymässä ensimmäistä todellista koetinkiveään, seitsemän vuoden kriisiä.

Ollakseni valmis tuleviin koitoksiin, päätin hieman pohdiskella mistä seitsemän vuoden kriisissä oikeastaan onkaan kyse ja kuulummeko me riskiryhmään.

Hääkuvamme vuodelta 2007. Niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.

 

Seitsemän vuotta on aika, jossa ehtii tapahtua paljon niin ympäristössä, ihmisen henkisessä kasvussa kuin parisuhteessakin. Asuinpaikat, työpaikat, harrastukset ja mielipiteet vaihtuvat, syntyy lapsia ja syntyy velkaa. Ei siis ole ihme, ettei elämä seitsemän yhteisen vuoden jälkeen ole välttämättä aivan samanlaista, kuin se oli yhteisen taipaleen ensiaskeleilla.

Näiden kaikkien muutoksien ja myllerryksien keskellä onkin olennaista se, onko pariskunta kasvanut ja kulkenut samaan suuntaan vai eri suuntiin. Ne asiat, joita suhteen alkutaipaleella oli tapana tehdä yhdessä, eivät välttämättä enää olekkaan yhteisiä, kun toisen osapuolen mielenkiinto on siirtynyt toisaalle, omiin juttuihin. Kun haasteiden ja vaihtelun kaipuu on ajanut pariskunnan täysin eri asioiden äärelle, tulee helposti mieleen, ettei mitään yhteistä enää ole. Tämän ajatusleikin lopputuloksena on takuuvarmasti kriisi. Totuushan on, ettei erilleen kasvaminen ole kenenkään syytä, vaan se on osa ihmisluontoa, osa henkistä kasvua. Ei kai kukaan oikeasti kuvittele, että henkinen kasvu loppuisi siihen, kun murrosikä on onnellisesti ohitse. Eikä se kultainen rengaskaan nimettömässä saa kasvua loppumaan, tai edes ajamaan sitä samaan suuntaan puolison kanssa. Mutta ei se, että toisen kiinnostus on ajan myötä siirtynyt eri asioihin, tarkoita välttämättä sitä, että hän olisi parisuhteessa etääntynyt puolisostaan. Perusarvot ja arvostus toista kohtaan voivat edelleen olla vahvoja, jopa vahvempia, vaikka yhteiset sulkapallotunnit loppuivatkin jo vuosia sitten.

Ensimmäisten pumpulissa vietettyjen vuosien jälkeen sitä yleensä uskaltaa avata suunsa paremmin. Puhua asioista oikeilla nimillä ja sanoa, että ”tiiätkö mua vituttaa, kun sä teet noin”. Kriisin paikkahan se sekin on, kun tajuaa, ettei olekkaan sen toisen silmissä enää täydellinen, tai koskaan ollutkaan. Mutta samalla tavalla, kuin ajan mittaa uskaltaa lopettaa itsensä sensuroimisen ja sanoa toiselle mikä hänen käytöksessään ottaa nuppiin, sitä oppii myös sietämään niitä toisen puutteita. Suunsa saa ehkä seitsemässä vuodessa auki, mutta ehkä kymmenen vuoden jälkeen sen oppii taas sulkemaan, kun ei jaksa enää jokaisesta asiasta huomautella.

Seitsemän vuoden, tai miksei lyhemmänkin ajan jälkeen, sen toisen naamataulu nyt vaan saattaa alkaakyllästyttämään. Tuntuu, että se toinen on niin hemmetin tylsä eikä koskaan tee mitään yllättävää. Kuitenkin, jos kävelee jälleen kerran peilin eteen ja katsoo sinne, voi huomata, että kappas, minullahan olisi ollut ne samat välineet viihdyttääkseni elämäämme, mutta en ole käyttänyt niitä. Kyllästyminen ja jonkinlainen turtuminen on ihan luonnollista, mutta siitä on turha syyttää toista. Ja lopulta, onko siinä jotain pahaa, että tietää etukäteen, kuinka toinen aikoo lauseensa päättää?

Kuulummeko me sitten riskiryhmään vai emme? Sataprosenttisella varmuudella en osaa vastata, mutta sanoisin, että meillä on hyvät edellytykset jatkaa vielä seuraavatkin seitsemän vuotta yhdessä. Kumpikin meistä on kasvanut henkisesti ja minä meistä nuorempana vieläpä melko paljon, mutta uskon meidän kulkevan, jos ei nyt täysin samaa, niin rinnakkaisia polkuja ainakin. Vaikka meillä onkin omat harrastuksemme, joihin toinen kuuluu vain lähinnä hyvien tarinoiden kuuntelijana, teemme ja harrastamme asioita paljon myös yhdessä. Olen aidosti iloinen siitä, että joku todella tuntee minut, tietää heikkouteni ja osaa kiskaista minut takaisin hyvissä ajoin ennen ojaan putoamista. Eikä niin syvälliseen tuntemukseen olisi ikinä päästy, ellemme pamauttelisi asioita toisillemme kaunistelematta ja suoraan.

No, katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan, josko ensi viikolla kaikki muuttuu vaikeaksi ja hankalaksi.

Tänään palataan parisuhteen hoito-oppaan ensimmäisille sivuille ja yhteen niistä kirjoittamattomista, yksinkertaisista säännöistä, joita noudattamalla vältetään turha kipinöiden sinkoilu puolisoiden välillä.

OHJE HELPOMMAN PARISUHTEEN PUOLESTA: ÄLÄ IKINÄ KERRO KUMPPANILLESI MITÄÄN POSITIIVISTA EXÄSTÄSI. (JA MUISTA OHJEISTAA MYÖS VANHEMPIASI)

Kävimme viikonloppuna ystäväni kanssa pitkiä keskusteluja siitä, kuinka häntä risoo, että melko tuore poikaystävän puhuu jatkuvasti ja täysin avoimesti entisestä tyttöystävästään. Tuolle aiheelle ei mikään tilanne ole liian pyhä, vaan entinen kullannuppu pulpahtaa mukaan keskusteluihin tämän tästä, niin kahden kesken kuin ystävien seurassakin. Ei näin. Kukaan ei ole tainnut kertoa poikaystävälle, ettei vanhoista tyttöystävistä kannata liian paljon nykyiselle kertoa. Ei ainakaan sitä, kuinka uskomattoman nopeasti ex-tyttöystävä oli palannut entisiin tiukkoihin mittoihin, vain kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen. Eikä varsinkaan silloin, kun nykyinen tyttöystävä yrittää itse kamppailla painonnousua vastaan.

Asia nyt vain on niin, ettei nykyisten tarvitse tietää liikaa yksityiskohtia entisistä. Ei sillä, etteikö nykyisiä asia kiinnostaisi. Varmasti kiinnostaa, ainakin salaa, mutta heidän itsensä vuoksi on parempi olla saamatta liikaa informaatiota existä. Vai kuvitteleeko joku oikeasti, että nykyinen on vilpittömän onnellinen puolisonsa puolesta, kun tämä kertoo jakaneensa elämänsä hyväpalkkaisen, täydelliset rinnat omaavan tai viehättävillä seksuaalisilla taipumuksilla varustetun exän kanssa?

Varsinkin suhteen alussa liikutaan vaarallisilla vesillä, kun menneisyyden verhoa raotetaan liian ahnaasti. Nykyisen silmissä muodostuu helposti vertailutilanne, jossa puoliso vertailee nykyistä entiseensä, vaikkei tästä välttämättä olisikaan kyse. Mutta eipä hätää. Ajan kuluessa ja yhteisten kilometrien kertyessä aihe tasaantuu, eikä ilmoille lipsahtanut ylimääräinen informaatio enää aiheuta savun tupruamista korvista.

Samalla tavalla ohjeistaisin myös appi- ja anoppikokelaita. Jälkeläisensä uuden tyttö- tai poikaystävän vieraillessa ei välttämättä kannata ottaa puheeksi entistä kumppania tai sitä, kuinka kaikki asiat olivat silloin entisen aikaan niin paljon paremmin. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa, ettei juuri mikään jäädytä miniän ja appivanhempien välejä perusteellisemmin.

Negatiiviset kommentit existä ovatkin sitten helpommin sulatettavia, jopa suotavia. Pönkittäväthän ne kummasti nykyisen kumppanin itsetuntoa ja luovat varmuutta suhteen jatkumisesta; olenhan minä niin paljon hänelle sopivampi. Ihan teknisesti ajateltunakin on parempi ottaa esille niitä asioita, jotka johtivat edellisen suhteen kariutumiseen. Tällä tavalla voidaan helpommin estää vastaavien ongelmien syntyä uudessa suhteessa.

Eli vielä kerran:

mikäli sinulla ei ole exästäsi mitään pahaa sanottavaa, älä sano mitään!

Eletäänkö parisuhteessanne taantumakautta? Onko yhdessä tekeminen vaihtunut jokapäiväiseen television katseluun sohvan eri päädyissä? Onko kokemus opettanut, että yhdessä tekemisestä seuraa ainasanaharkkaa, riitelyä ja mökötystä? Ovatko nyt myös kanavavalinnat alkaneet aiheuttamaan konflikteja?

Hätä ei ole tämän näköinen! Seuraavassa muutamia hyväksi koettuja, kuultuja ja luultuja aktiviteetteja pariskunnille, joiden yhteinen puuhastelu on aina aikaisemmin päättynyt täyteen sotatilaan.

Kalastus

Kalastamisen avainsana on hiljaisuus. Kalassa ollessa ei saa puhua saati riidellä tai kalat säikähtävät ja uiskentelevat tiehensä. Kuusi tuntia puhumatta samassa veneessä vahvistaa luonnetta ja parisuhdetta. Taukojen aikana voi kokeilla vaikka tantraseksiä tai harjoitella ajatuksenlukua. Talviaikana kannattaa kokeilla pilkkimistä. Siinä puhumattomuuden lisäksi voi kokea järvenselällä puhaltavan pakkastuulen ja kylmyyden aiheuttaman aloilleen kangistumisen. Tämä estää mielipiteiden esittämisen myös käsimerkein.

 

Moottoripyöräily (ilman kypäräpuhelimia)

Moottoripyöräily on ehdottomasti yksi parhaista asioista mitä pariskunta voi keskenään tehdä. Tuntikausien tekemistä yhdessä ilman, että tarvitsee vaihtaa sanaakaan. Kaksipäällä ajaessa läheisyys on väistämätöntä ja yhteenkuuluvuudentunne käsinkosketeltavaa. Ja mikä lujittaisi suhdetta enemmän, kuin henkensä altistaminen ajotaidottoman kuskin käsiin? Mikäli puet kypärän alle korvatulpat, ei mielipiteitä tarvitse vaihtaa edes tankille pysähtyessä. Käsimerkkien välttämiseksi kyytiläiselle voi ajohanskojen sijaan hankkia ajolapaset.

 

Shoppailu (internetissä, omilla koneilla)

Jokainen tietää kuinka käy, kun pariskunta lähtee yhdessä ostoksille. Nainen haluaisi katsella vielä vähän, kun mies jo kahden naistenvaateosastolla vietetyn minuutin jälkeen olisi valmis lähtemään kotiin tai rengasliikkeeseen. Mutta onneksi meillä on internet! Nyt pariskunta voi shoppailla yhdessä, samaan aikaan, eri liikkeissä! Takamus sohvalle, koneet käteen ja kohti ebayta! Shoppailun tuoksinnassa voi välillä pitää taukoa ja hakea aitoa Starbucks-tunnelmaa keittämällä laihaa kahvia, lisäämällä siihen desin verran sokeria, toisen mokoman maitoa ja koristamalla kokonaisuuden ylimakealla kermavaahdolla.

 

Snorklaaminen

Myös snorklaamisen parisuhdetta hoitava teho perustuu täydelliseen puhumattomuuten. Veden alla, snorkkeli suussa on pirun vaikea väitellä siitä, mikä kala oikealla vilahti, voiko sitä syödä ja mikä sen paistoaika on. Naisen on kuitenkin hyvä pitää miestään silmällä, ettei hän lähde seireenien tai merenneitojen matkaan. Haikalan matkaan saa lähteä, jos on vakuutukset (ja edunsaajat) kunnossa.

 

Mikä tahansa, mitä kumpikaan ei osaa tehdä

Tehkää jotain, mitä kumpikaan ei takuulla osaa tehdä. Mikään ei lähennä samalla tavalla, kuin yhdessä koettu totaalinen epäonnistuminen, nolostuminen ja kuolemanpelko.

Lähtökohdat romanttiselle ystävänpäivälle olivat sattuneesta syystä tänään hieman epäsuotuisat. Niinpä sen sijaan, että olisin vannonut rakkauttani siirappisesti kuten ystävänpäivänä kuuluu ja ostanut miehelleni lahjaksi parin sukkia tai uuden kravaatin, minä yritin saada hänen pahantuulisuutensa kaikkoamaan muilla keinoin. Ja minä onnistuin, ihan vain ystävänpäiväkortilla. Rakkautta on saada toinen nauramaan, vaikka kaikki muu olisi sinä päivänä mennyt päin seiniä.

Voisiko sitä kauniimmin (ja todenmukaisemmin) sanoa?

 

No eipä minulla sitten muuta…

Kaksi pikkutyttöä istuu lattialla ja leikkii Barbieilla. Yksi nukeista on molempien suosikki. Se, jolla on pitkä, vaalea ja suora tukka ja jonka kasvot ovat paljon nätimmät, kuin muilla. Kumpikin tytöistä haluaisi leikkiä juuri tuolla nukella muiden Barbieiden katsoessa muovisilla silmillään avuttomina vierestä. Koska riitoja ei sen ikäisenä ratkaista sanallisesti, ryhtyy toinen tytöistä kiskomaan nukkea jaloista ja toinen päästä. Surullisen”plop”-äänen jälkeen kumpikin tytöistä saa nukesta osansa; toinen irtonaisen pään ja toinen päättömän vartalon. Kiva leikki päättyy kahtiarevityn Barbien hautajaisseremoniaan. Myöhemmin illalla äiti toteaa vahinkoja tarkastellessaan, että kyllä tuossa iässä pitäisi jo osata riidellä vähän aikuismaisemmin.

Aikuismaiseen välienselvittelyyn kuuluu selkeä artikulointi kuuluvalla äänellä

Nyt reilut 20 vuotta myöhemmin, minä tiedän jo melko hyvin, mitä aikuismaisesti riitely tarkoittaa ja toivoisin, että voisin palata takaisin aikaan, jolloin erimielisyydet ratkottiin repimällä lelut kahtia. Jokaisella aikuisella on oma persoonallinen tapansa osoittaa mieltään ja suuttumustaan toista kohtaan. Suosituin, ja todennäköisesti parhaiten viestin perille vievä keino, on verbaalinen sanansäilä, jolla yritetään kilvan osua toista kohtaan, johon sattuisi eniten.

Tyhmä, saatanan idiootti, sika…!

Tehostaakseen sanallista viestintää, yllättävän moni riitapukareista yltyy kinastelun tuoksinnassa sinkoamaan tavaroita maata kiertävälle radalle ja paiskomaan ovia irti saranoiltaan. Olen myös kuullut tarinoita, joissa pariskunta viskoo toisiaan ruoalla.

Ja vittu mä en sit ainakaan noita jälkiä siivoa!

Joskus ei vaan löydy sanoja. Silloin turvaudutaan mykkäkouluun, joka voi kestää aina tunneista useisiin päiviin. Mykkäkoulun päätyttyä vaihdetaan taktiikkaa ja siirrytään useita vuorokausia kestävään nalkutus- ja paasausvaiheeseen, joka päättyy vasta heikkohermoisemman henkiseen sortumiseen ja periksi antamiseen.

Mä en puhu sulle enää ikinä, mutta jäkäjäkäjäkäjäkä…

Samalla tavalla, kuin lastenkasvatuksessa käytetään uhkailua ja kiristystä, käytetään niitä myös aikuisten riitoja ratkoessa. Selibaatilla uhkailu on toteutuessaan riskialtis, mutta myös tehokas keino saada kumppani toisiin aatoksiin. Myös erolla uhkailu on yleistä, mutta saattaa helposti muuttua sanoista teoiksi, paitsi jos samaan hengenvetoon muistetaan kiristää epäreilulla omaisuudenjaolla.

Me ulkosuomalaiset olemme kehittäneet aivan omanlaisemme tavan riidellä. Me pakkaamme dramaattisesti matkalaukun ja uhkaamme muuttaa takaisin Suomeen. Vaihtoehtoisesti voimme myös uhata toisen osapuolen lähettämisellä takaisin kotimaahan. Näppärää, vaikkakin nuo sanonnat menettävät tehonsa heti, kun olet tarkistanut paljonko ne lentoliput taas maksoivatkaan.

Miten aikuismaisesti teillä riidellään? Vinkkejä kehiin, että saadaan tappeluihin vaihtelua!