Kello on jo yli puolenyön, kun vedän peiton ylleni pimeässä makuuhuoneessa. Kuluu hetki, ennen kuin silmäni tottuvat pimeään ja näen kiinnittämättä jääneet pyyhekoukut lipaston päällä. Pohtiessani olisiko pyykkikoneen yläpuolella olevassa kaapissa kiinnitysruuveja, muistan, että pyykinpesuaine loppui. Niin, huomenna pitäisi käydä kaupassa ja hakea samalla apteekista voidetta kulmien kestopigmentointien jälkihoitoon. Mitehän sitä osaisi nukkua niin, etten vaan unissaan rapsuttelisi kulmiani? Nyt kyllä pitäisi nukahtaakin, sillä huomenna on paljon töitä, treeniä ja se mielessä pyörinyt blogi-juttukin pitäisi tehdä. Paitsi etten enää muista mistä minun taas pitikään kirjoittaa. Kulmista? Treenistä? Äh ei, se oli jotain muuta, jotain tärkeämpää. Ai niin, rentoutuminen, sehän se aihe oli! Otanpa tässä nyt sitten rennosti, lasken hitaasti kymmeneen, yksi, kaksi, kolm….no mutta, onpas nälkä! Söisiköhän sitä aamulla puuroa raejuustolla vai jogurttia myslillä? Ehkä vähän molempia.

Olen ehtinyt olla sängyssä vain muutaman minuutin ja olen mietiskellyt kaikkea pesuaineesta kaurapuuroon ja niistäkin asioista valtaosaa yhtäaikaa. Siinä ajatusten risteillessä tajuan, että mieskin on vielä hereillä. Kutittaa melkein, kun se silittää käsivarresta. Kylläpä tykkään siitä paljon, sekä kutituksesta että miehestä. Mutta mitähän se miettii?

Minä: ai säkin oot vielä hereillä. Mitä sä mietit?
Hän: mmm…. häh? En mitään.
Minä: no kai sä nyt jotain mietit? Mä tässä mietiskelin pyyhekoukkuja, ruuveja, pesuainetta, voidetta, kulmia, unissaan rapsuttelua, töitä, treeniä ja sit yhtä blogi-juttua. Ja mulla on muuten nälkä. Keitettäiskö aamulla puuroa?
Hän: siis mitä… sä oot kyllä…äh, eikö sua satu päähän tuo ajatusten määrä?
Minä: ei? Etkö sä muka oikeasti ajatellu mitään?
Hän: no en, mä tässä vaan köllöttelen ja silittelen ja ajattelin nukahtaa.
Minä: Ai. Mut hei, mites se puuro…?
Hän: …hei nyt hiljaa…nuku!

Myönnetään, olen aika kateellinen miehelle ja hänen ajattelemattomuuden jalolle taidolle. Minä en vaan osaa olla ajattelematta, pohtimatta, mietiskelemättä ja vaihtoehtoja pallottelematta. Aivoni surraavat koko ajan ja käsittelen useinmiten useampaa kuin yhtä asiaa kerrallaan. Mies sen sijaan osaa halutessaan päästää aivot lomalle. Pitkällä automatkalla saatamme istua pitkäänkin hiljaa, kunnes katkaisen puhumattomuuden kysymyksellä: mitä mietit? Ja mies vastaa ettei mitään, kuuntelee vain musiikkia. Kuuntelen minäkin, mutta sen lisäksi mietin parisuhteen tilaa, ohitettujen talojen asukkaita, pellolla laiduntavan pihvisonnin päätymistä lihoiksi ja sitä koska pysähdytään syömään.

Tuon mielen tyhjentämisen jalon taidon haluaisin oppia itsekin. Että leijuisin autoradiosta soivan musiikin mukana ajattelematta mitään muuta tai että makaisin miehen kainalossa mieli tyhjänä ilman, että pohtisin pesuaineen loppumista, uutta penkkiennätystä, viiden vuoden takaisia tapahtumia Tuusulan perämetsässä, sarvikuonojen surullista kohtaloa ja Kaliforniaa tänä talvena vaivaavaa kuivuutta.

Tämä täpötäysi mieli on sekä lahja että taakka. Uskon, että vaikkei vilkas mieli minusta erityisen älykästä teekään, olen kuitenkin juuri sen vuoksi hyvä työssäni ja kirjoittamisessa, olen idearikas, osaan nähdä asiat eri ihmistyyppien näkökulmasta, tiedän useinmiten mistä narusta vetää ja mitä narun päästä putoaa niskaan. Mutta samaan aikaan on vähän raskastakin olla minä. En osaa kunnolla keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan, rentoutuminen tapahtuu kaikkea muuta kuin luonnostaan enkä innostukseltani ja ajatusvirraltani aina malta edes nukkua tarpeeksi. Sanonkin aina, että olen kuin maanis-depressiivinen ilman depressiota, mihin lie taikajuomaan pudonnut lapsena.

En tiedä pitäisikö tässä nyt sitten ryhtyä vetämään änkyräkännejä, joogalentää vai vaipua hypnoosiin, jotta saisin mieleni tyhjentymään edes hetkeksi. Täydellinen mielen rentouttaminen kun parantaisi suorituskykyä, keskittymiskykyä, luovuutta, laukaisisi jännitystiloja kehossa, parantaisi vastustuskykyä ja muutenkin auttaisi ymmärtämään itseään ja kehoaan entistä paremmin.

Että jos jollain teistä on hyviä ideoita mielen rauhoittamiseksi, otetaan niitä ilomielin vastaan!

Kymmenen rautaa tulessa. Kiirettä töissä, kiirettä kotona, kiirettä blogissa ja kiirettä treeneissä. Enkä tietenkään ole valmis antamaan tuumaakaan periksi, vaan se mikä on tälle päivälle suunniteltu, on myös tänään tapahduttava. Ja niin riennän täyttä laukkaa aamuseitsemästä iltamyöhään, mahdutan päivään kaksien treenien ja töiden lisäksi suursiivouksen, kaupassa ja postikonttorissa käymisen sekä parit blogipostaukset ja vakuuttelen itselleni, että kyllä näitä superpäiviä jaksaa vetää viikon pari helpostikin. Mutta niinpä vaan ei tule ikä yksin. Siinä kun nuorempana stressitiloissa saattoi paahtaa vuorokaudet ympäriinsä viikkokausia, ei mukavuudenhaluinen, kolmenkympin ylittänyt kroppa enää moiseen hulluuteen suostu. Valitettavaa kyllä, kropan hienovaraisia viestejä hajoamispisteen lähestymisestä on toisinaan mahdottoman vaikea havaita, saati että niihin osaisi reagoida.

Kuten aikaisemmin olen kertonut, on tämä vuosi tarjoillut minulle terveysongelmia monen vuoden edestä. Ensin jalat tekivät tenän, seuraavaksi sairastin flunssaa ja heti sen jälkeen henkiin heräsi kauan nukuksissa ollut astma ja tuli uusi flunssa. Syksyn alkaessa, kun astma lopulta saatiin selätettyä ja saatoin palata normaaleihin treenikuvioihin, jäi jäljelle outo, lähes päivittäin riivaava kuristava tunne. En ollut pohtinut tunteen alkuperää aiemmin sen enempää, sillä olin kuvitellut sen liittyvän jollain tavalla astmaan. Mutta kun keuhko-ongelmani katosivat ja kuristava tunne sen kuin jatkui, epäilykseni heräsivät. Jos ei tunne johtunutkaan astmasta, niin mistä sitten?

Tarkkailin itseäni viikon verran. Aamuisin tunnetta ei ollut, mutta kiireisen päivän edetessä tunsin, kuinka näkymättömät sormet kiertyivät kaulani ympärille yhä tiukemmin ja tiukemmin. Kuristava tunne nosti stressitasoani entisestään ja kiihdytin tahtiani päästäkseni kuristajasta eroon. Pakko suoriutua nopeammin, tekemistä on vielä vaikka kuinka paljon tälle päivälle! Korvissa humisi, puhuminen muuttui työlääksi ja mieli oli kireä kuin viulunkieli. Yön aikana tunne hävisi ja pysyi poissa aina seuraavaan iltapäivään saakka, kunnes sama show alkoi uudelleen. Hetkinen nyt, voisikohan tämä olla psyykkistä? Täytyykö tässä sairauslistalle lisätä vielä hulluksi tuleminenkin?

Modernina naisena kysyin asiaa Googlelta, luin sivutolkulla keskustelupalstoja, tutkin lääkäreiden kirjoittamia artikkeleita ja juttelin asiasta enemmän tietävien ihmisten kanssa. Kaikkialla nyökyteltiin päätä; kuristava tunne saattaisi hyvinkin olla oire stressistä ja ylikierroksista. Kurkkuni on kuin rajoitin, joka kertoo koska mennään liian lujaa. Mutta voi hitto, minähän olen ollut aina ylikierroksilla, koko elämäni! Olen aina puuhastellut paljon ja ajatellut neljää, viittäkin asiaa yhtä aikaa. Enkä minä ole tuntenut itseäni varsinaisesti stressaantuneeksi, vaan enemmänkin touhukkaaksi. Mutta olisiko nyt kuitenkin käynyt niin, että touhuamiseni olisi lipsahtanut stressipakkosuorittamisen puolelle?

Koska alan ammattilaisen puheille meneminen ja puoliväkisin tyrkytetyt lääkkeet eivät houkutelleet, päätin kokeilla erinäisiä itsehoitotoimenpiteitä, jotka alkoivat ajatustavan muuttamisella. Mihin tahansa ryhdyinkin, muistutin itseäni siitä, ettei minulla ole kiire, treenaaminen on vapaaehtoista, blogata voi vähän lyhyemmästikin, siivota ehtii ensi viikollakin, lounaaksi voi joskus gourmet-aterian sijaan tehdä leivän, pysähdy hetkeen, vietä vähemmän aikaa tietokoneella, katso enemmän telkkaria ja vähemmän peiliin. Stressitasoni nousuun on itse asiassa harvoin ollut syynä työt tai muut oikeat velvollisuudet. Minä nimittäin tunnen suurinta suorituspainetta kaikesta vapaaehtoisesta tekemisestä ja maksimaalisesta suoritustehosta. Niinpä ryhdyin muistuttamaan itseäni siitä, mitä vapaaehtoinen kirjaimellisesti tarkoittaa. Ei pakkoa vaan va-paa-eh-tois-ta. Touhuta saa, kunhan se ei aiheuta tarpeetonta stressiä.

Seuraavaksi hoitotoimenpiteeksi ryhdyin pudottamaan hanskat tiskiin heti, kun tunsin kuristajani hiippailevan takavasemmalta. Keskeytin työt tai bloggaamisen ja menin selälleni sohvalle vartiksi tai keitin kupin teetä ja join sen rauhassa ikkunasta ulos tuijotellen. Ja se tepsi, ensiyrittämästä lähtien. Tämän jälkeen saatoin palata takaisin sorvin ääreen ja suoriutua mallikkaasti koko loppupäivästä. Paikoillaan oloa harjoitellakseni lisäsin vielä päiväohjelmaani pakollisen televisionkatseluhetken ennen nukkumaanmenoa. Ja suoraan sanottuna, en edes muistanut kuinka mahtavaa on nukahtaa sohvalle kesken elokuvan!

Tee tauko.

Itsehoitotoimenpiteeni alkoivat tuottamaan tulosta hyvin nopeasti, melkeinpä samalla hetkellä kun oivalsin mistä oireeni oikeasti johtuivat. Tarvittiin vain hitunen itsetutkiskelua, vauhdin hidastamista, ranteiden löysäämistä sekä pieni korjausliike asenteisiin ja tadaa, sisäinen rajoittimeni lakkasi hakkaamasta tappiin joka iltapäivä. Entä jääkö asioita nyt sitten paljon tekemättä, kun otan rennommin? Ei yhtään, ainakaan mitään kovin tärkeää. Suoriudun ihan samoista asioista kuin ennenkin, mutta kun aikataulu käy liian tiukaksi, työpäivä venyy tai pitää hoidella jouluostoksia, muistutan itseäni siitä, että voin milloin tahansa pudottaa jotain päiväohjelmasta pois. Ja jos en pudota, kroppani kyllä käyttää edelleenkin häikäilemättömästi hyväkseen toimivaksi havaitsemaansa keinoa ilmoittaa, kun on liikaa rautoja tulessa. Lopulta mikään ei siis muuttunut juurikaan ulospäin, mutta sisäisesti sitäkin enemmän. Kunhan vaan muistan välillä vetää syvään henkeä, pysähtyä katselemaan ympärilleni ja rauhoittaa mieleni, on oloni kaikin puolin paljon parempi. Ja sitten taas mennään!

Lue myös: Stressin oireita, osa 1: Nalkuttava akka.

Tänään on ollut hyvä olla. Tiedättehän sen sellaisen olon, kun huomaamattaan hyräilee itsekseen, ottaa aina liikkeelle lähtiessään muutaman tanssiaskeleen, hymyilee astioita kuivaustelineeseen laittaessa ja rinnassa on hassu lämmin tunne?

Ehkä se on joulumieli, joka alkaa pikkuhiljaa nostamaan päätään joulun tarjoiluja ja kattausta suunnitellessa, joululahjoja hankkiessa ja jouluisia työtehtäviä tehdessä. Olen niin onnellinen sukulaisten tullessa jouluksi meille, niin onnellinen miehestäni, onnellinen kodistani ja onnellinen työstäni. Ei ihme, että on hyvä olla.

Joskus on parempi keskittyä siihen mitä on saanut, kuin siihen mistä on jäänyt paitsi.

Milloin sinulla oli viimeksi hyvä olla?

 
Kuvissa niitä ensimmäisiä jouluhankintoja.