Niin vierähti neljä viikkoa, joista kolme sairastaessa. Sillä välin, kun treenikamppeet ja lenkkarit ovat keuhkoputkentulehduksen vuoksi riippuneet naulassa, on ollut hyvää aikaa suunnitella paluuta juoksemisen pariin. Niin, seuraava paljastus kaltaiseni saliraahkan suusta voi tulla yllätyksenä, mutta minä todella rakastan juoksemista, vaikka kaikista harrastuksista se onkin aiheuttanut minulle eniten päänvaivaa. Säännöllisten juoksulenkkien aloittaminen vaatiikin omalla kohdallani vähintään yhtä säntillistä suunnittelua kuin salitreenitkin, vaikka monille muille juokseminen on yksinkertaisuudessaan sitä, että kiskaistaan lenkkarit jalkaan, juostaan tunti tai kaksi, venytellään pikaisesti ja toistetaan sama seuraavana päivänä.

Juoksuhistoriani on tältä vuodelta melko vaisu. Dieetin aikana, kun kaikkea piti kontrolloida vähän liiankin kanssa, rajoittui juoksemiseni kuntosalin juoksumatolle. Erityisesti dieetin viimeisillä viikoilla juoksumaton tasainen surina tuli tutuksi runsaiden intervalli-harjoitusten vuoksi, mutta haaveilin jo dieetin jälkeisestä elämästä ja vapaudesta juosta ulkona niin paljon kuin sielu sietää. Kun se vapaus sitten koitti, kävi nopeasti selväksi, että sielun sietämisen sijaan joutuisin tyytymään niihin kilometreihin mitä kroppani sietää.

Heti ensimmäisestä lenkistä lähtien mystinen nilkkojani aina silloin tällöin vaivannut jäykkyys nosti päätään. Vaiva on yleensä kadonnut itsestään, joten odottelin muutaman päivän ja kokeilin sitten juoksemista uudelleen. Jäykkyys palasi samantien entistä pahempana ja juokseminen muuttui pian tökeröksi tömistelyksi, kun ei nilkkani jäykistymiseltään taipunut enää laisinkaan. Pysähdyin, venyttelin, kävelin ja yritin uudelleen. Pettymys oli suuri, kun ei juoksemisesta kaiken odotuksen jälkeen tullutkaan mitään. Ei auttanut kuin ryhtyä selvittelemään mitä jaloilleni voisi tehdä.

Syitä säären etuosan ja nilkan jäykkyyteen on useita. Liian kovat kengät, liian tukevat kengät/pohjalliset, liian kova juoksualusta, liian kova tahti tai ihan vain tottumattomalle liian pitkät lenkit liian usein. Koska lenkkaripuoli pitäisi kaikkien penikkaongelmien jälkeen olla vihdoinkin hallussa (vaikka tästäkin asiasta käyn varmaan ammattilaisen kanssa vielä juttelemassa), kallistun syyllistä etsiessäni kovan juoksualustan ja liian rehvakkaan aloituksen suuntaan. Ratkaisuna ongelmaan tarjotaan venyttelyä, hierontaa, kylmä-kuumahoitoa, tulehduskipulääkettä, lepoa ja sitä tärkeintä; malttia. Jos siis haluan juosta, on otettava askel taaksepäin, haudattava yli-innokkuus ja myönnettävä, että vaikka ennen olen juossut paljonkin, olen pitkän tauon jälkeen uudelleen lähtöruudussa.

Ja niin korostui venyttelyn tärkeys entisestään.

Ja niin syntyi suunnitelma. Seuraavan 1-2 viikon aikana kokeilen jalkojeni (ja keuhkojeni) kuntoa tekemällä kolme tunnin mittaista lenkkiä viikossa. Koska ensimmäistä kertaa elämässäni aion kokeilla maltillista lähestymistapaa liikuntaan, kävelen lenkistä ensimmäiset 15 minuuttia saadakseni lihakset lämpimiksi ja sen jälkeen hölkkään rauhallisesti aina viisi minuuttia kerrallaan, kunnes päätän lenkkini 10 minuutin kävelyyn. Jos jalkani kestävät tämän, ryhdyn toteuttamaan pidemmän tähtäimen suunnitelmaa jonka pohjana käytän aloittelijoille suunnattua maraton-harjoitusohjelmaa. Tässä suunnitelmassa lenkkejä on kolmesta viiteen viikossa ja ne ovat lyhimmillään vain 30 minuutin mittaisia, joskin pitenevät suunnitelman edetessä. Verrattuna entisiin lenkkeihini joiden minimi-pituus oli tunti, pitäisi jaloilleni olla tiedossa suoranainen lepoloma. Tämän lisäksi yritän löytää ainakin osaan lenkeistä alleni pehmeän alustan.

Foam roller on yleensä auttanut vaivaan kuin vaivaan, toivottavasti tälläkin kertaa.

On ihan hyvä, että lenkit ovat aluksi ajallisesti lyhyitä, sillä kaikkeen lihashuoltoon saa varata aikaa ainakin puoli tuntia lenkin jälkeen. Tiedossa on runsaasti venyttelyä, nilkkojen taivuttelua, kääntelyä ja vääntelyä, foam rollausta, kylmä-kuumaa ja mobilat-voiteluita. Toivoa sopii, ettei ihan tämän laajuista lihashuolto-rumbaa tarvitsisi jatkaa viikkotolkulla, vaan jossain vaiheessa riittäisi ihan vain tavallinen venyttely ja kevyt rullailu.

Siispä kaikki peukut ja isovarpaat pystyyn kotikatsomoissa, että kuntoutussuunnitelmani toimii ja saisin elokuussa nauttia pitkistä juoksulenkeistä suomalaisissa maisemissa. Mitenkäs teillä muilla, toimiiko jalat juostessa kengillä kuin kengillä, olosuhteissa kuin olosuhteissa ja miten, milloin ja kuinka pitkään tahansa?

Nyt se on todistettu ja vielä ihan omalla kropalla; liikunta piristää ja lisää tehokkuutta elämän joka osa-alueella. Tähän kiistattomaan lopputulokseen pääsin laitettuani liikuntaharrastukset jäihin reilu viikko sitten. Ihan huvikseni en liikkumisesta ole kuitenkaan luopunut, vaan edellisestä flunssasta keuhkoihin kytemään jääneestä pöpöstä aiheutunut keuhkoputkentulehdus on pakottanut minut jäämään sohvalle.

Syy yleiselle saamattomuudelle saattaa löytyä naulaan lyödyistä lenkkareista.

Olen toki tiennyt jo aikaisemmin, että päiväni lähtee paremmin käyntiin jos hölkkään heti herättyäni lähijärven ympäri, mutta nyt vasta olen ymmärtänyt kuinka valtavan suuri vaikutus tuolla aamuisella liikuntahetkellä päiväni kulkuun oikein on. Nyt pakkolevossa ollessani minä vetelehdin koko aamun, vaikka herään samaan aikaan kuin normaalistikin. Vaeltelen aamutakissa pitkin taloa, pysähdyn ikkunan eteen toviksi, surffaan hajamielisenä internetin uutissivustoja enkä saa aikaiseksi edes harjata tukkaani. Vitkastelen jopa aamupalan tekemisen kanssa, joka on ennenkuulumatonta minulle, jolla on yleensä aamuisin ihan hirvittävän kova nälkä. Mutta kun ei ole liikuntaa, niin ei ole myöskään nälkää. Kun vihdoin saan työsähköpostini auki, on kello lähempänä puoltapäivää, vaikka normaalisti aamuliikunnan ja aamupalan jälkeen aloitan työt jo kymmenen maissa.

Lounaan kanssa käy kuten aamiaisenkin. Kun ei ole liikuntaa, ei ole nälkää ja huomaan kolmen maissa, etten ole syönyt mitään. Ja hupsis, lounasaika on siirtynyt noin kolmella tunnilla eteenpäin. Koska päivällisaika on perheen toisen osapuolen treenien vuoksi vakio, en enää viitsi syödä mitään kovin suurta, sillä kohtahan on taas ruoka-aika. Annoksen pienestä koosta huolimatta saan kulutettua ruokailuun aikaa helposti tunnin. Lueskelen samalla lehtiä, kirjoitan pari virkettä blogiin, tuijotan ulos ikkunasta ja pyyhin keittiötasot kahdennenkymmenennen kerran. Pitkäksi venyneen ruokatunnin jälkeen palaan vielä hetkeksi työsorvin ääreen. Kun sitten on päivällisaika ja sen jälkeen mies suuntaa treeneihin, jään itse sohvalle katsomaan telkkaria. Tajuan, että vaikka minulla olisi puuttuvien treenien vuoksi kahdesta kolmeen tuntiin enemmän aikaa päivässä, en ole saanut aikaiseksi käydä kaupassa, tehdä kotitöitä tai mitään muutakaan. Selitykseksi ei käy edes se, että olen kipeänä, sillä niin kipeä en ole ettenkö tavallisista askareista selviäisi. Ainoa selitys saamattomuudelleni on se, etten väliin jääneen aamulenkin vuoksi ole oikeastaan herännyt koko päivänä.

Olo on kuin olisin pysähtynyt, taantunut. Aamuliikunnasta on tullut viimeisen kolmen vuoden aikana tärkeä osa arkeani ja se on asia, jonka tarvitsen saadakseni päiväni käyntiin ja oikealle kurssille. On ollut helpottavaa huomata, etten tee aamulenkkejäni rasvanpolton takia, vaan puhtaaksi siksi, että siitä tulee hyvä olo. Liikunnan voima on ihmeellinen. Vaikka se kuluttaa ja ottaa aikaa, se myös antaa energiaa, joka taas lisää tehokkuutta. Eli sinä siellä, jos olosi on saamaton, veltto ja laiska ilman sairasteluakin, niin kokeilehan kahvikupillisen tai energiajuoman sijaan hoidoksi liikuntaa.