Kehaise kaveria -kampanja

Tässä blogeja lueskellessa tulee usein kiinnittäneeksi huomiota tekstin lisäksi blogin kuvitukseen, erityisesti jos kuvassa sattuu olemaan bloggaaja itse. Vaikka bloggauksen sanoma löytyykin yleensä tekstistä eikä kuvankaan tarkoitus ole korostaa bloggaajan ulkonäköä, pysähdyn usein hetkeksi ihastelemaan sitä, miltä bloggaaja kuvassa näyttää. Niin monta kertaa on mieleni tehnyt kehua bloggaajan kaunista tukkaa tai kivaa rusketusta, mutta olen sitten jättänyt kehumatta, koska on tuntunut jokseenkin typerältä kommentoida bloggaajan vispiläkäden kivasti erottuvia lihaksia jutussa, joka käsittelee kananmunanvalkuaisten oikeaoppista vatkaamista.

Ja niin se käy. Malliesimerkki tilanteesta, jossa kehu jää antamatta, koska aika, tilanne tai paikka tuntuu väärältä. Bloggaaja ei ehkä koskaan saa tietää, että hänellä on jonkun mielestä tosi kivat käsivarret. Tämän vuoksi haluan potkaista liikkeelle pienen kampanjan, jossa voimme antaa bloggaajille kaikki ne kehut, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet kommenttiboxiin kirjoittamatta. Ja tällä kertaa kehutaan puhtaasti ulkoisia piirteitä. Vaikka sisäinen kauneus onkin kovasti arvostettua ja on aina yhtä mukavaa, kun joku kehaisee matikkapäätä tai kykyä nuolaista omaa kyynärpäätä, niin kyllä niitä ulkoisia avujakin saa kehua ihan samalla tavalla.

No niin, aloitetaanpa.

 

Heidän kohdalla olen itse pysähtynyt ja huokaissut ihastuksesta: 

Kristaliina – Puutalobaby
Jos sanakirjassa olisi ulkonäkömääritelmä sanalle ”ilo”, siellä olisi taatusti Kristaliinan kasvokuva. Lisäksi Kristaliinalla on poikkeuksellisen söpöt hampaat. Oikeasti.

Ninoh – Surfing Maya & Girl From The North Country
En kestä. Ninohin Meksikon auringossa syntynyt rusketus on vaan niin kaunis. Ja oikeastaan koko tyttö on. Hieman eksoottinen ulkonäkö ja tummat silmät saa tämän naisen huokaisemaan ihastuksesta.

Madde – L.A. Madde
Ne hiukset! En tiedä mistä Madde on hiuksensa saanut, mutta tästä maailmasta ne eivät ainakaan ole. Kuinka voikin olla niin kaunis, runsas, pitkä ja aina oikeaan suuntaan kihartunut tukka?

Monna – Monna treenaa
Monnan reidet nyt vaan on ihan superit. Ja pers...anteeksi, pakarat, ovat erittäin hyvin muotoutuneet nekin. En nyt lähde kuvailemaan niiden muotoja tämän tarkemmin, menkää katsomaan ja ihastumaan itse!

Saara S. – Saara Sarvas / Elämäni Kunnossa
Klikatkaapa huviksenne Saaran jompaan kumpaan blogiin ja kurkatkaa niitä juttuja siinä nenän alla. Ne huulet! Ihmiset kuulkaa maksaa hirmuisia summia tuollaisista pusuttimista tässä maassa, eikä ihme!

 

Noin. Tämä riittäkööt tällä kertaa, että teille muillekin jää jotain. Nyt on oikea aika ja oikea paikka. Uhraa pätkä blogitilastasi ja kehaise kaveria (ja vinkkaa linkki tänne, niin pysyn mukana)! Ja jos seikkailet blogimaailmassa ihan vain lukijan roolissa, niin jätä kehu bloggaajan kommenttiboxiin ja liitä mukaan vaikkapa linkki tänne, niin bloggaaja tietää mistä on kyse.

 

Kivoja kehumisia ja mukavaa viikonloppua!

Flunssansekaisia ajatuksia sohvanpohjalta

Eivät auttaneet vitamiinit, ei Kalifornian aurinko. Niin siinä vain kävi, että viiden rommipullon lisäksi toinNeitsytsaarilta tuliaisiksi harvinaisen ärhäkän flunssan. Sen verran käsi kädessä kuljemme blogini kanssa, että sillä välin, kun Lily on ollut polvillaan päivitysten vuoksi, olen itsekin maannut käyttökelvottomana sohvan pohjalla.

Tässä viime päivinä, yöunien, aamupäiväunien, iltapäiväunien, alkuiltaunien ja uusien yöunien väliin jäävänä valveillaoloaikana, on ollut liiaksikin aikaa ajatella ja muistella menneitä.

Silloin pahaisena kakarana, kun koulunkäynti ei ollut ihan ensimmäisenä kiinnostuslistallani, sitä joskus herätyskellon soidessa maanantaiaamuisin toivoi, että kuumemittarin elohopea nousisi kolmenkymmenenseitsemän yläpuolelle, jotta voisin jäädä vielä nukkumaan ja olla koko päivän yöpaidassa. Ja jos vaikka kävisi niin surkeasti, että kuumetta sattuisi jatkumaan koko viikon, niin sekään ei juuri harmittaisi. Ja sitä paitsi, Kvilla on aika hyvänmakuista.

Vaikka ajat ja asuinpaikat muuttuu, niin äidin tekemät villasukat pysyy.
Kauas on tultu noista ajoista. Kun herään puoli seitsemältä ilman herätyskelloa ja raotan varovasti toista silmää, minä toivon, että edellispäivän hirviöflunssa olisi ymmärtänyt hellittää työaamuun mennessä. Ei ole. Kuumemittari on juuri ja juuri kolmenkymmenenseitsemän yläpuolella ja olen melko varma, että kuolen. Sattuu, kaikkialle. Kun hoipertelen kylpyhuoneeseen seinistä tukea ottaen, en voi käsittää kuinka lapsena olen selvinnyt yli neljänkymmenen asteen kuumeesta ylipäätään hengissä. Kiroan hiljaa mielessäni viime vuosina kertyneen lihasmassan, jonka määrä on suoraan verrannollinen kuumeen aiheuttamaan lihassärkyyn.

Kun lapsena sairastaessa päivät sujuivat olosuhteisiin nähden rattoisasti niitä siihen aikaan kahta ja myöhemmin kolmea televisiokanavaa katsellen, ei nykyisin lähemmäs tuhannen televisiokanavan surffaamisesta tule kuin pää kipeäksi. Kaiken lisäksi minun on käsittämättömän vaikea sietää sitä, etten kykene mihinkään. Haluan tehdä töitä. Haluan talosta ulos. Haluan treenaamaan. Haluan ruokakauppaan. Voisin haluta vaikka sinne ala-asteen matematiikantunneille tai tehdä edes kotitehtäviä, kunhan tämä flunssa vain hellittäisi.

Olo on ollut koko viikon yllättävänkin kurja, turhautunut ja avuton. Tässä taitaa nyt olla takana vähän muutakin.

Sinne jonnekin sohvatyynyjen väliin hautautuneena minä lopulta ymmärsin mitä oleellista minulta puuttuu; se itsestään selvä ja joskus vähän pakkopullaltakin maistunut, sairasvuoteeni viereen ilmestynyt höyryävän kuuma, kotitekoinen marjamehu. Laahustan lannistuneena keittiöön, kaadan kirkuvanvihreästä pussista pinkkiä jauhetta mukin pohjalle ja lorautan päälle kuumaa vettä. Kehoni taistelee viimeiseen asti ennen kuin lopulta suostuu nielaisemaan amerikkalaisen lääketeollisuuden liiallisella kirsikkaesanssilla höystetyn vitamiinijuoman. Flunssasta minä ehkä vielä selviän, mutta kuinka selvitä koti-ikävästä?

Nainen, syö vieläkin vähemmän

En tiedä onko lähimenneisyyden pitkällä dieetilläni ja sen aiheuttamalla kyllästymisellä koko aiheeseen jotain tekemistä asian kanssa, mutta minusta näyttäisi vahvasti siltä, että meitä naisia kannustetaan, ainakin täällä Yhdysvalloissa, jo liiaksikin nipistämään ne viimeisetkin kalorit ruokavaliosta.

Kun paikallisissa, naisille suunnatuissa liikunta- ja terveyslehdissä kehoitetaan paistetusta jauhelihasta huuhtelemaan rasvat pois vesihanan alla, kaikkiin ruokaohjeisiin piirakoista lähtien lisätään etuliite ”fitness”  ja julkkisnaiset kertovat haastatteluissa ruokavalionsa koostuvan lähinnä salaatinlehdistä, ajaudutaan mielestäni aika kauas kohtuudesta ja terveistä elämäntavoista. Ei ihme, että erilaiset syömishäiriöt lisääntyvät, ne oikeasti ylipainoiset ihmiset eivät tunne mielenkiintoa dieetille ryhtymiseen ja tavallisten naisen minäkuva heittää täydellisesti häränpyllyä.

Beyoncékin sen tietää – lakkaa syömästä niin laihdut.

(kuva: Shape Magazine)

Siinä naistenlehtiä selaillessani ja päivällistä perunamuusin ja lihapullien muodossa nautiskellen, luin Lilyn bannerissakin patsastelevan Beyoncén henkilöhaastattelun. Kun toimittaja kysyi, kuinka hän onnistui pudottamaan raskauskilot ennätysvauhtia, oli vastaus selvä. Hän kertoi syöneensä dieettinsä aikana hyvin, hyvin vähän. Heti perään Beyoncé vielä lisäsi, että liikunnan osuus painonpudotuksessa oli minimaalinen ja korosti hieman lisää ruokavalionsa askeettisuutta. Ahaa. Onpas liikuntaan kannustava haastattelu. Kun toimittaja vielä tiedusteli Beyoncén dieetin jälkeisestä, normaalin ruokavalion sisällöstä, olin tukehtua lihapulliini. Hänen aamiaisensa koostuu paistetuista kananmunanvalkuaisista kasvisten kera ja lounaaksi sekä päivälliseksi nautitaan kalaa ja vihanneksia. Nopeasti pääteltynä Beyoncé siis syö normaalistikin vielä vähemmän, kuin itse söin dieetillä ollessani. Milloin hiilihydraatiton tai erittäin vähähiilihydraattinen ruokavalio muuttui normaaliksi? Ja mitä hän dieetillä ollessaan söi, kynsiäkö? Tunsin pienen syyllisyydenpiston rinnassani, kun vilkaisin sivusilmällä omaa ruokalautastani ja jäljellä olevaa perunamuusiröykkiötä.

Suunnilleen samanlaisista, järjettömistä julkkisnaisten ruokavalioista saa lukea paikallisista naistenlehdistä tämän tästä. Jokin aika sitten sattui silmääni takavuosien huippumallin haastattelu, jonka perusteella hänen ruokavalionsa noudatteli samanlaista kananmunanvalkuaisteemaa kuin Beyoncéllakin. Kun toimittaja kysyi hänen ruokapaheestaan, vastasi ex-malli nolona tämän olevan pasta. Pasta, hyvänen aika! Olisi ollut edes hampurilaisateria triplana tai miljoonan kalorin suklaakakku, mutta ei, hänelle epäterveellinen on yhtä kuin pasta-annos. Jutun ainoa epäterve asia taisikin löytyä haastateltavan henkilön korvien välistä.

Totuus on, että lukijoita sumutetaan armotta. Todellisuutta ei nimittäin takuulla lehtien palstoilta löydy. Missään ei ole mainintaa viikottaisista kavitaatiohoidoista, ultraäänellä hajotetuista rasvasoluista, lukuisista selluliittihoidoista tai viime syksyisestä rasvaimusta, puhumattakaan erilaisista laihtumista tehostavista, epämääräisistä lisäaineista, HGH:sta, clenbuterolista tai vaikkapa efedriinistä. Näennäisesti kaikki kyllä treenaavat kolmesta neljään tuntiin päivässä pelkkien itujen voimalla. Ja mitä ei kuurit ja hoidot sulata, sulattaa kyllä kuvankäsittelijä.

Samaan aikaan, kun tutkimusten perusteella pysyvimpään lopputulokseen päästään laihduttamalla maltillisesti ja hitaasti, ihannoivat naistenlehdet estoitta niitä superäitejä, jotka pudottavat raskauskilot kuukaudessa. Mistä lähtien naisen velvollisuudeksi on tullut palautua raskauden jälkeen entisiin mittoisiin muutamassa viikossa, terveyttä uhmaten? Ei missään lehdessä mainita, kuinka julkkisnaisen vastasyntyneelle lapselle palkataan yösyöttäjä, jotta äiti itse saa nukkua rauhassa ja nousta aamulla virkeänä treenaamaan, kun lastenhoitaja jää huolehtimaan jälkikasvun aamupalasta.

Löytyy lehdistä toki niitä hyviä, oikeasti motivoiviakin esimerkkejä, kuten vaikkapa iki-ihana, hyvää oloa huokuva, oman keittokirjankin julkaissut Gwyneth Paltrow, jonka ravinto- ja terveysvinkit ovat tasapainoisia, monipuolisia ja ennen kaikkea täyspäisiä. Tai räväkkä Kelly Osbourne, joka onnistui pudottamaan puolikkaan naisen verran painoa vyötäröltään, mutta myöntää silti syövänsä aika usein pizzaa aamupalaksi ja treenaavansa ainoastaan lajeja, jotka ovat hauskoja.

On ihan hienoa, että terveellisiin elämäntapoihin kannustetaan entistä enemmän eri medioissa täällä Yhdysvalloissa, missä ylipaino on kasvava ongelma, mutta joku siellä toimituksessa voisi silti hetken miettiä, että tarjoavatko kaikki lehdessä julkaistut jutut oikeasti terveellisiä, järjellisiä ja ennen kaikkea totuudenmukaisia mielikuvia. Mikä logiikka on työntää samaan lehteen hyvien reseptien ja liikuntavinkkien sekaan Beyoncén kyseenalaiset ravinto-opit ja liikunnan merkityksen vähättely painonhallinnassa? Kysynpähän vaan. Toivottavasti teillä Suomessa ei vielä olla luisuttu ihan näin alas terveys- ja liikuntalehtien sisällön kanssa.

Lopuksi vielä, muistetaan nyt kaikki pitää projekteissamme joku järki mukana, vaikka media muuhun kehottaisikin. Mikään vaakalukema tai näkymä peilissä ei ole menetetyn terveyden arvoinen.

Se mikä tekee naisesta kauniin

Edellinen kirjoitukseni rönsyili itse aiheesta myös keskusteluun siitä, minkälainen nainen on kenenkin mielestä kaunis. Toisille kauneinta naisvartaloa edustaa se naisellisen pyöreä malli, toisille taas urheilullinen. Toiset pitävät kauneimpana siroa, toiset pitkää ja toiset pätkää naista. Joku tykkää tummasta, toinen vaaleasta ja kolmas vannoo punatukkaisten nimeen.

Näistä jokainen pitää varmasti paikkaansa ja toisaalta taas ei yksikään. On nimittäin yksi piirre, jota ilman kaikki muu on tyhjää. Ja minä uskon, että teistä aika moni on kanssani samaa mieltä.

Omat ajatukseni asian tiimoilta ovat vaihdelleet vuosien varrella suurestikin. Iän karttuessa ja monien hyvää oloa koskevien asioiden oivaltamisen myötä, on yksi ulkoinen piirre ihmisiä tarkastellessa noussut ylitse muiden. Tämä maaginen piirre, joka tekee ihmisestä kuin ihmisestä kauniin ruumiinrakenteesta, ihonväristä, pituudesta tai rasvaprosentista riippumatta, on tietysti hymy.

Hymy on niin paljon enemmän, kuin yksikään muu ulkoinen piirre. Se herättää tunteita, vetää puoleensa, tarttuu sydämiin ja jää muistoihin. Hersyvä nauru, elämänilo ja kasvoilta paistava onnellisuus koskettavat enemmän, kuin hajuton, väritön ja mauton kiiltokuvakauneus, tyhjä katse, pöyhitty tukka ja uhmakas ilme. Hymy on se, joka herättää tyhjän ulkokuoren henkiin. Onnellisuus se, joka vetoaa verkkokalvoja syvemmälle, aina sydämeen saakka.

Enemmän, kuin olla kaunis, koska näytän hoikalta tai treenatulta, minä haluaisin olla kaunis, koska näytänonnelliselta.

 

 

Kuva: Tyree Phillips

Lihaksikas nainen ei ole kaunis

Lihaksikas nainen on ruma ja näyttää ihan mieheltä. Tämä yleensä miehen suusta kuultu mantra on varmasti jokaiselle vähänkään paremmassa lihassa olevalle naiselle tuttu. Varoittelua katoavasta naisellisuudesta, tiedustelua mahdollisesta parrankasvusta ja estotonta huomauttelua pelottavasta ulkomuodosta ja pullottavista verisuonista. Hyi helvetti, huutavat miehet yhteen ääneen.

Kun kyse on lihaksista, on ihan hyväksyttävää, että niiden vastenmielisyydestä kerrotaan kantajalleen päin näköä.

Viimeisen vuoden aikana olen minäkin saanut osani toisinaan melko suorasanaisestakin huomauttelusta. En yleensä ota kohtuutonta stressiä ihmisten puheista, mutta pitkän ja työlään dieetin päätteeksi saadut ikävät huomautukset ja sivulauseet taisivat silti vähän kirpaista. Vaikka olenkin niitä ihmisiä, joille huumorin piikkiin menee toisinaan turhankin paljon, ei edes minua naurattanut enää kymmenennen kerran jälkeen, kun joku kutsui minua Markuksi.

Vaikka yleisesti ottaen ihmisten ulkonäön mollaamista pidetäänkin moukkamaisena, on naisten lihaksiin liittyvä huomauttelu syystä tai toisesta ihan hyväksyttyä. Kun viime vuonna lihoin, ei kukaan tuttavistani sanonut minulle, että tekisit itsellesi jotain, oletpa ällöttävän pullea ja nimitellyt perään pullamössöksi. Eipä tietenkään. Kuka nyt ylipainoista tuttavaansa päin näköä haukkuisi, sehän on tosi junttia. Kun sitten laihtuessani rasvan alta paljastuivat lihakset ja verisuonet, olin jälleen vapaata riistaa arvosteltavaksi.

Älkääkä nyt ammattimaiset loukkaantujat käsittäkö väärin. En minä sitä sano, etteikö enemmän tai vähemmän lihaksikkaita naisia saisi pitää vastenmielisinä. Tottakai saa, jokaisella on oikeus mielipiteeseen. On hienoa, että suurin osa miehistä pitää edelleen kauneimpana sitä perinteistä naisvartalomallia ja uskokaa tai älkää, niin minäkin pidän. Haluaisin silti muistuttaa pienestä kultaisesta säännöstä ennen kuin seuraavan kerran avaatte sanallisen arkkunne: jos sinulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, älä sano mitään. Mielipide on mielipide vaikkei sitä sanoisikaan ääneen.

Mikä kumma saa sitten miehisen itsesensuurin pettämään niin pahasti lihaksikkaan naisen nähdessään, että on pakko käydä tönäisemässä tätä ilkeästi sanansäilällä? Ärsyttääkö verkkokalvoille ilmestyvä hauis näköhermoja niin paljon, että se sokaisee järjenkin? Enhän minäkään katso asiakseni nälviä jokaista epäurheilullista ja vatsakasta miestä, osoittaa sormella ja kertoa, kuinka he mielestäni näyttävät raskaana olevilta naisilta tai vanhoilta mummoilta riippuvine rintoineen.

Tiedänhän minä sen itsekin, etten ole treenatessani tai pullistelukuvissani erityisen naisellinen ja joskus peiliin vilkaistessa pelotan vähän itseänikin. Mutta lopulta en varmastikaan ole yhtään keskivertoa yleisurheilijaa lihaksikkaampi ja ilman turhaa pullistelua näytänkin vielä ihan tavalliselta kaduntallaajalta.

No hyvä on, ehken minä enää halattaessa tunnu niin naismaisen pehmeältä kuin ennen, mutta ei se silti tee minusta niin kovaa, että kestäisin kaikki törkykommentit säröilemättä.

 

Kuvat: Tyree Phillips