Pieni ja siro. Tiedättehän, se sellainen, jonka voi nostaa kevyesti ilmaan ja joka hiipii ääneti yläkerrassa ilman, että hiiskaustakaan kuuluu alakertaan. Pieni ja siro, joka ei jää jumiin housunlahkeeseen eikä hihansuuhun ja joka mahtuu vaivatta istumaan lentokoneen ahtaissa penkeissä. Millaistahan se olisi, olla sellainen? Sitä minä en saa koskaan tietää eikä moni muukaan.
Ei niin pieni ja siro A. Sinivaara
Olin kai kaksitoista. En vielä miettinyt vartaloani paljoakaan, olin vain ruipelo lapsi, joka halusi kasvaa pituutta terveydenhoitajan kasvukäyrän mukaisesti ja joka toivoi, ettei kengännumero koskaan alkaisi nelosella. Söin huoleti kuin hevonen, vaikka vanhempani taivastelivatkin sitä ruokamäärää jonka vuorokaudessa tuhosin. Mihin se tyttö oikein syö? Mutta kuluihan sitä energiaa. Piti kasvaa, leikkiä, uida järvessä, ajaa pyörällä ja vääntää kättä koulussa poikien kanssa. Sitten tuli kesäloma ja vierailu sukulaisten luokse. Sukulaisnainen tervehti iloisesti ja totesi heti ovella, että Anne on ainakin lihonnut sitten viime näkemän. En syönyt sillä reissulla ensimmäistäkään tarjottua kakkupalaa.
Olen miettinyt jälkeenpäin tapahtunutta paljon ja sen mahdollisia vaikutuksia siihen, että koin koko murrosikäni olevani lihava. Vertasin reisiäni yleisurheilua harrastaneen ystäväni reisiin aina kun istuimme vierekkäin ja ahdistuin ostosreissulla, joilta tulimme kotiin aina edelliskertaa suuremmat levikset mukanamme. Kun sitten koulun liikuntatunnilla työnsin kuulaa pidemmälle kuin muut ja minua pyydettiin edustamaan kouluani koulujen välisiin yleisurheilukilpailuihin, kieltäydyin. Miksen voinut pärjätä vaikka juoksussa tai jossain muussa tyttöjen lajissa? Ei, minä pärjäsin tietysti siinä lajissa, jossa ei siroja osallistujia juuri näkynyt.
Voi kun olisin tiennyt silloin sen mitä tiedän nyt. Hyvänen aika, en minä ollut lihava. Täyteen mittaansa kasvaneessa, karvan alle 170 senttisessä rungossani oli leveä rintakehä, leveä lantio, leveä selkä ja leveät hartiat, mutta ei tippaakaan ylimääräistä. Jälkeenpäin ajateltuna vartaloni olisi ollut täydellinen aihio urheilijalle jos vain olisin asian tajunnut, mutta tyhmyyttäni halusin olla vain pieni ja siro.
Vasta päälle parikymppisenä minä lopulta luovutin.
MINUSTA EI KOSKAAN TULISI PIENTÄ JA SIROA.
EI NÄILLÄ GEENEILLÄ.
Olisi täysin järjetöntä haaveilla jostain, mitä ei koskaan voisi olla. Tuon oivalluksen seurauksena päädyin lopulta vakavamman kuntosalitreenaamisen pariin. Jos ei minusta koskaan tulisi siroa, olisi sama mennä täyttä höyryä toiseen suuntaan. Tulokset alkoivat näkyä nopeasti. Päättäväisyydellä ja kovalla harjoittelulla oli varmasti osansa lihasten nopeassa kehityksessä, mutta uskon suurimman kiitoksen kuuluvan hyville geeneilleni. Eivät lihakseni silti ole silmissä kasvaneet. Vieläkään, seitsemän vuoden säännöllisen harjoittelun jälkeen, en pidä itseäni erityisen lihaksikkaana, ennemminkin vahvana.
Kehotankin kaikkia niitä, jotka haaveilevat gasellimaisen sirosta vartalosta, kurkistamaan ajatuksen kanssa peiliin. Ovatko raamisi todella sellaiset, että niistä muovataan pieni ja siro nainen? Onko lantiosi niin kapea, että se edes teoriassa mahtuisi koon nolla vaatteisiin? Muista, ettei kaikkien tarvitse olla siroja eikä se läheskään kaikille ole edes mahdollista. Älä takerru unelmaan, jota et voi toteuttaa, vaan käytä vartaloasi sille suotujen vahvuuksien mukaan. On huomattavasti palkitsevampaa puuhata sellaisten asioiden parissa jotka sujuvat, kuin taistella loputtomasti tuulimyllyjä vastaan.
Loppuun vielä komea kesällä Suomessa kuvattu auringonlasku.
Minussa parasta on selkä. Alempana kerron miksi.
Ainakaan selästä ei tarvitse pudottaa rasvoja. Grammaakaan.
Onnenpäivä 