Koska kaikki pikku-uutiset eivät täältä kaukaa kulkeudu Suomeen saakka, halusin jakaa aamu-uutisten haastattelussa olleen Afganistanin veteraanin Travis Millsin koskettavan positiivisen asenteen sinne kotisuomeen.

Travis Mills on noussut viime viikkoina lähes kansallissankarin asemaan menetettyään huhtikuussa Afganistanissa palvellessaan niin molemmat kätensä kuin jalkansakin. En ota sen enempää kantaa amerikkalaisten ylenpalttiseen mellastamiseen ulkomaailmassa, poliittisiin seikkoihin tai edes kansallissankarin plakaattiin. Tärkeämpää on se, kuinka Travis itse tilanteeseen ja muuttuneeseen elämäänsä suhtautuu.

Paikallisten mielestä tarinassa tärkeintä on varmaankin Travisin sankarillisuus ja tekemänsä uhraus isänmaansa puolesta. Oma huomioni kiinnittyy enemmän rivien välistä pulppuavaan positiivisuuteen kaiken tapahtuneen keskellä, oman elämänsä sankaritarinaan. Haastattelun edetessä hän vitsaili ja kertoi tulevaisuudensuunnitelmistaan ja niistä haaveista, joita hänellä on. Tuntui uskomattomalta, että häneltä oli amputoitu kaikki neljä raajaa vain puolitoista kuukautta aikaisemmin. Ettei hän ei enää koskaan kävele omin jaloin eikä nosta tytärtään ilmaan.

Haastattelun tärkein sanoma tulee tässä. Haastattelijan hämmästellessä hänen positiivista asennettaan, hän kertoi, ettei mennyt naimisiin jäädäkseen vaimonsa elätettäväksi ja hoidettavaksi. Siksi hän ei ole antanut periksi eikä jäänyt tuijottamaan maailmaa ikkunasta loputtoman katkeruuden ja itsesäälin vallassa. Päinvastoin, hän yrittää raivata tiensä niin normaaliin elämään, kuin se hänen tapauksessaan on mahdollista. Hän ei kieltänyt, etteikö hänellä olisi myös synkkiä päiviä, mutta kertoi selviävänsä niistä ajattelemalla, kuinkaainutlaatuinen hän ja hänen elämänsä kaiken tapahtuneen jälkeen on.

Moniko meistä, joilla on vielä kaikki raajat tallella, ajattelee itsestään ja elämästään yhtä kauniisti? Sanojensa kautta hän muistutti meitä kaikkia siitä, kuinka ainutlaatuista elämä on ja kuinka ainutlaatuisia me itse olemme. Ei jokaisen päivän tarvitse olla yhtä pilvilinnaa ja riemunkiljahduksia, mutta olisi haaskausta uhrata elämänsä itsesäälille, katkeruudelle, ilkeydelle, kateudelle tai vihalle.

Puolisentoista viikkoa sitten mieheni alkoi pahaenteisesti yskähdellä ja valitella kurkkuaan. Samaan aikaan minä kieltäydyin pussailemasta. Marssin paikalliseen apteekkiin ostamaan kasan c-vitamiinia ja flunssalääkkeitä, popsin edellisestä taudista ylijääneet antibiootit ja heitin ilmoille nöyrän toivomuksen siitä, että onnistuisin välttymään tältä vitsaukselta vaikka sitten maksani kustannuksella. Toisin kävi.

Nappuladisco. Sodassa flunssaa vastaan ovat kaikki keinot sallittuja.

Hiljensin treenitahtiani heti, kun kurkkuni muuttui karheaksi. Aamucardiot saivat jäädä, mutta iltaisin kävin sinnikkäästi nostamassa rautaa. Ja kyllä se nousiki. Pientä kurkkuoireilua lukuunottamatta olo oli terve ja yllättävän voimakas. Lauantaina uskaltauduin viimein pyörälenkille, joka venähti aina 50 kilometrin mittaiseksi. Samana iltana minulta katosi ääni ja tilalle tuli yskä. Ääni on nyt palailemassa takaisin, mutta kuulostan vieläkin viisikymppiseltä, ikänsä röökiä vetäneeltä puhelintytöltä. Kaikki alkuviikon treenit on peruttu ja mitä pidemmälle viikkoa edetään, sitä varmemmin myös loppuviikon treenit peruuntuvat. Hengitys tuntuu raskaalta ja vanha astmaatikko tietää, että silloin on parempi olla ihan hissunkissun.

Sanallista viestintää ilman puhekykyä

Treenitaukoa on nyt takana kolme päivää ja hermoni ovat täysin loppu. Rutiinit ovat sekaisin, kun päivästä on otettu kolmisen tuntia treeniä pois ja tilalla on pelkkää yskää ja kotona kärvistelyä. Liikkumattomuuden takia olen joutunut pudottamaan myös kalorimääriä ja nyt ajatukseni pyörivätkin tuskallisen tiiviisti jääkaapin ympärillä, kun ei muutakaan ajateltavaa ole.

Hei mitä tehtäis kun ei voi treenata? No järjestellään uusiksi

kaikki keittön parikymmentä kaappia!

Olen käsittämättömän huono ottamaan rennosti ja vihaan päiviä jolloin en saa mitään aikaiseksi. Kun en voi treenata, on pakko keksiä jotain muuta tekemistä. Eilen vietin neljä tuntia järjestellen keittiön kaappeja uuteen uskoon ja tänään yritin leikkiä tylsistymätöntä lukemalla hömppälehteä uima-altaalla ja syömällä keittiösiivouksen yhteydessä löytyneet lakritsinjämät. Silti turhautuneisuus hakkaa vimmatusti takaraivossa. Löysäilyllä ei rasva pala eikä lihas kehity. Kurjuuden maksimoimiseksi pitäisi loppuviikon aikana käydä mittauttamassa rasvaprosentti ja minulla on vahva epäilys siitä, ettei se ole hivuttautunut alaspäin aivan sitä tahtia kuin toivoisin. Mutta saapa nähdä.

Hömppä ja lakritsi altaalla ei liikuntariippuvuuteen auttanut

Nyt rommitotin äärelle, siitä sujuvasti lääkekaapille ja untenmaille. Ehkä huomenna on jo parempi olo ja positiivisempi mieli. Toivottavasti te pysytte terveenä!

Huh-hah-hei ja rommia pullo!