Lupaus varsinaisista uutisista on tällä kertaa ehkä hieman liioittelua. En ole aloittanut balettitunteja, ryhtynyt vesihiihtämään tai edes heittämään saapasta, mutta omien tuttujen lajien äärelle olen täällä meren takana taas vaivihkaa palannut.
Otettuani kesän verran taukoa salitreenistä ja supistettuani muitakin treenejä muutamiin kertoihin viikossa, tajusin syksyn tullen, että oman henkisen ja fyysisen hyvinvointini kannalta on parempi ottaa taas säännöllinen liikunta osaksi arkea. Sillä vaikka taustaltani löytyykin hieman kyseenalainen riippuvuussuhde liikuntaan ja treenaamiseni on pahimmillaan ajanut minut uupumuksen ja hulluuden rajamaille, toimii se kohdallani myös stressitason laskijana – kunhan pysyn kohtuudessa. Niinpä niin. On helppoa puhua kohtuudesta, mutta moniko oikeasti tietää missä kohtuuden rajat kulkevat?
Liikuntamääriä vähitellen lisätessäni ja addiktion syvään kuoppaan uudelleen astumista vältellessäni, olen hahmotellut mielessäni omia rajojani. Sen verran jo tiedän, että liikuntamääräni huomioon ottaen ne ovat kauempana kuin keskiverto ihmisellä, minä kun saatan huimasta liikuntamäärästä huolimatta tuntea edelleen pysyväni kohtuudessa ja voida erinomaisesti. Koska pelkän tuntimäärän käyttäminen kohtuuden mittarina ei kohdallani toimi, täytyy rajoja etsiä jostain muualta kuin treenikalenterista.
Liikunta on kohtuudella nautittuna parhautta!
Ystäväni neuvosta päätinkin listata erinäisiä hälytysmerkkejä joista tiedän, että olen astumassa kohtuuden rajojen ulkopuolelle eikä liikkumiseni ehkä ole enää terveellä pohjalla. Listan jokainen kohta on minulle tuttu viime talvelta/keväältä ja niistä suurin osa on aivan päivänselviä merkkejä ylettömyyksiin menemisestä, mutta kuten tiedätte, itseään on hankala kuunnella jos ei koskaan malta pysähtyä kuuntelemaan.
Hälytysmerkki nro 1:
Yhtään ei kiinnosta, mutta treenaan silti
Jos ihan aidosti tykkää lajistaan, haluaa kehittyä ja tulla paremmaksi, niin aika harvoin tulee jätettyä treenejä välistä. Siksi tiedän, että jos jonain päivänä minua ei tippaakaan kiinnosta salille meno, on kyse todennäköisesti jostain ihan muusta kuin laiskuudesta. Silloin kroppani (ja pääni) vaatii syystä tai toisesta lepoa ja on parempi jäädä latautumaan kotisohvalle.
Hälytysmerkki nro 2:
Treenin jälkeen ei naurata
Kuulostaa ehkä hassulta, mutta vaikka salitreeni olisi miten rankka tai pyörälenkki miten pitkä tahansa, minua naurattaa aina treenin päätteeksi. Jos se nauru joku päivä katoaa, on aito polte ja into hävinnyt ja tilalle astunut pakkopulla. Vaikka sydän hakkaisi kuinka ja vaikka maitohapot riivaisivat lihaksia, niin meiningin täytyy pysyä hyvänä.
Vaikka treenin aikana joskus irvistyttääkin…
Hälytysmerkki nro 3:
Liikunta on aina etusijalla
Jos jättää tapaamisen ystävän kanssa välistä vain, koska tänään on hauistreeni, on prioriteetit väärässä järjestyksessä. Sallittakoon kuitenkin poikkeus silloin, kun kiikarissa on oikeasti niin tärkeä tavoite, että se vaatisi säntillistä suunnitelmassa pysymistä. Tavallisen tallaajan kehityskaari ei kuitenkaan siihen kaadu, vaikka treeni tai pari jäisikin välistä.
Hälytysmerkki nro 4:
Söin perhepizzan, pakko tehdä kolmen tunnin lenkki
Vaikka syönkin yleensä aina laskelmoiden ja tulevia treenejä silmällä pitäen, ei minun tarvitse rankaista itseäni siitä, että toisinaan syön kaloreita pienen armeijan edestä. Ja sama homma toisinpäin; jos tiedän vetäväni illalla ravintolaähkyt, ei minun tarvitse kuluttaa sitä kolmeatuhatta kilokaloria etukäteen. Toisin sanoen, en halua käyttää rakastamaani asiaa rankaisuna.
Hälytysmerkki nro 5:
Hirveä kiire, mutta treeneistä en tingi
Joskus on päiviä, jolloin on aivan liikaa tekemistä. Ehkä tavallista enemmän töitä, pari muutakin juoksevaa asiaa pitäisi hoitaa, käydä ruokakaupassa, pestä pyykit, käydä salilla ja hetki pitäisi ehtiä rentoutumaankin ennen nukkumaanmenoa. Silloin ensimmäinen asia, joka päiväjärjestyksestä täytyy pystyä pudottamaan pois, on treenit. On turhaa stressata ja kiirehtiä asian vuoksi, joka ei ole pakko.
…täytyy suorituksen jälkeen kuitenkin hymyilyttää.
Hälytysmerkki nro 6:
Sattuu ja särkee, mutta treenejä en jätä välistä
Tämä on nyt sitä kuuluisaa kroppansa kuuntelua. Myönnettäköön kuitenkin, että tällä treenimäärällä minulla ei ole sellaista päivää, jolloin ei johonkin jäseneen sattuisi. Juju piileekin siinä, että on turha kiusata lisää sitä ruumiinosaa, joka on jo valmiiksi jumissa ja kipeänä. Jos jalkapuntin jälkeen on jalat kovasti kipeänä, jätetään pyörälenkki välistä ja sillä siisti. Saati sitten, että joku paikka olisi oikeasti hajoamispisteessä tai flunssan merkit leijuisi ilmassa. Silloin on syytä antaa aikaa toipumiselle, unohtaa treenit ja keskittyä ihan vain telkkarin katseluun.
Hälytysmerkki nro 7:
Tässä mitään hempeilyä nyt ehdi tai jaksa
Jos treeneiltä ei jää aikaa parisuhteen hoitamiselle, sen puolison viereen sohvalle köllähtämiselle, pienelle keskustelutuokiolle tai ettei sen verran jaksa pysyä sängyssä hereillä, että ehtisi hetken toista helliä, ollaan jo todella syvällä suossa. Nyt viimeistään pitäisi hälytyskellojen soida niin, että tärykalvoja särkee.
Siinäpä ne nyt ovat, omat hälytysmerkkini, joita silmällä pitäen minun pitäisi pysyä kohtuuliikkujana. Vaikka jokaisen rajat ovatkin hieman erilaiset, niin ehkä tekin löydätte joukosta sellaisia merkkejä, joista tiedätte liikkuvanne heikoilla jäillä.
Onnenpäivä 