Eksoottisia herkkuja maalaiselle

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Ajauduin menneellä viikolla tilanteeseen, jossa valaisin paikallisia siitä minkälaisen ravintoympyrän äärellä oikein puuhastelen. Keskustelu johti pian ruokailutottumuksiin suomalaisella maaseudulla ja lopulta vuosien taakse aina siihen faktaan saakka, että söin ensimmäisen oikean hampurilaiseni vasta 15-vuotiaana. Suuren hämmennyksen vallassa kamppaileva amerikkalainen ikätoverini kertoi syöneensä ensimmäisen McDonald’s-ateriansa jo syöttötuolissa.

Mutta sehän on hampurilainen!

Enpä olekkaan sellaista nähnyt kuin televisiossa.

 

Mutta niinhän se on, ei meillä Haapavedellä ollut oikeita hampurilaispaikkoja. Kaupasta sai kyllä Saarioisten valmishampurilaisia, mutta ei niitä nimestään huolimatta voinut hampurilaiseksi kutsua. Aito ravintolapizzakin oli lapsena harvinaista herkkua eikä vähiten siksi, että lähin oikea pizzaravintola sijaitsi vajaan tunnin ajomatkan päässä kotoa. Niinpä meillä syötiinkin yleensä kotona. Ei pikaruokaravintoloissa eikä ulkona, ellei sitten takapihalla grillattua makkaraa lasketa.

Kun sitten teini-ikä koitti ja reissasin itsekseni junalla Ouluun ja pääkaupunkiseudulle, minä tutustuin vähitellen kaikenlaisiin herkkuihin, joita siihen mennessä olin nähnyt vain telkkarissa tai kotitaloustuntien epämääräisinä tuotoksina. Olin kai neljätoista, kun siskoni vei minut ensimmäistä kertaa Oulussa kiinalaiseen ravintolaan. Opettelin pyydystämään kastikkeessa killuvia kananpaloja syömäpuikkojen väliin ja taisin ensimmäistä kertaa elämässäni nähdä ihan oikean kiinalaisen. Vuotta myöhemmin matkasin silloisen poikaystäväni perässä Helsinkiin ja kohti uusia kulinaristisia elämyksiä. Kun hän ilmoitti, että menisimme syömään Mäkkäriin, olin innoissani vaikken tiennytkään mikä se sellainen paikka on. Muistin kyllä etäisesti nähneeni jossain ämceedonaldsin logon.  Tiskille päästyäni oli hämmennys suuri. Niitä hampurilaisiahan on erilaisia! Maalaisen tyttöystävän ruokakulttuurishokit eivät vielä päättyneet tähän. Kun poikaystäväni ehdotti, että lähtisimme kebabille, minä pyörittelin tyhmänä silmiäni. Mennään vaan, mutta mitä se kepappi oikein on?Minulla ei ollut aavistustakaan siitä onko kebab lihaa, kanaa, jäätelöä vai jotain ihan muuta.

Onko siellä joku muu, joka on tutustunut näiden eksoottisten herkkujen maailmaan vasta vähän vanhemmalla iällä vai olenko ainoa maalainen koko Lilyssä? Itsehän olen häpeilemättömän ylpeä maalaisuudestani ja siitä, että olen saanut kasvaa oikealla koti- ja kouluruoalla.

Ennen ja nyt (eli mitä Kalifornia tekee ihmiselle)

/ A. K. Nikkinen / 1 kommentti

Kampaajani pyysi minulta viime viikolla kuvia itsestäni tummatukkaisena ja vaaleatukkaisena. Minullahan onaina ollut musta tukka, teini-ikäisestä lähtien. Ensin sinimusta, sitten sinimusta kirkkaanvärisillä kuiturastoilla, sen jälkeen punamusta ja mustamusta… kunnes muutin Suomesta ja hiukseni ovat pikkuhiljaa vaalentuneet ja vaalentuneet… ja vaalentuneet vähän lisää.

Kaivelin kuva-arkistoja, laitoin kuvat rinnakkain ja oho, onko tuo sama ihminen laisinkaan!

Ennen Kaliforniaa (2009)…

 

Jälkeen Kalifornian (2012)

 

Kuvien lähettämisen jälkeen kampaajani vastasi hymiön kera viestiini ja totesi, että Kalifornia on tehnyt tehtävänsä kolmessa vuodessa. No niinpäs on. Ja ikä. Ehkä oikeasti tarvitsisin nyt sen vaaleanpunaisenhattaratukan!

 

Kuvat:

Ylempi: Anne Rajala (loistava kuvaaja ja muuten huisi punttimimmikin)

Alempi: Eastcoastimages

26 h / vrk

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

”JOS MINULLA OLISI AIKAA NIIN…”

…niin mitä? Jos saisit vuorokauteen kaksi tuntia lisää, mihin tuon ajan käyttäisit? Mitä olet aina halunnut tehdä, mutta aika ei vain riitä?

Sitä usein sanotaan, että ehtiminen on vain priorisointikysymys. Jos todella haluaa tehdä jotain, niin silloin asialle saa kyllä järjestettyä aikaa tavalla tai toisella. No, se aika on kuitenkin väistämättä pois toisaalta, joten leikitäänpä hetki, että vuorokaudessa olisi 26 tuntia.

Aloitin viime syksynä kirjan kirjoittamisen ja pari kuukautta sitten ostin öljyvärimaalaustarvikkeet. Kirjoittamisen kanssa en ole ehtinyt alkua pidemmälle (kiitos blogin aloittamisen) ja maalaustarvikkeetkin odottavat edelleen sitä, että olisi vihdoinkin aikaa aloittaa. Vastaus on siis helppo. Kirjoittaisin ja maalaisin, tekisin entistä enemmän luovia juttuja.

Mietitäänpäs mihin tämän hetkinen aika sitten valuu. On nelisen tuntia päivässä töitä, pari kolme tuntia treeniä ja tunti pari bloggausta. Lisätään vielä pari tuntia ruoanlaittoa ja ruokailua, tunti taloudenhoitoa, tunti ruokakaupan hyllyjen välissä pyöriskelyä, tunti suihkua ja laittautumista ja seitsemän tuntia unta.

Mutta hetkinen, nämähän tekevät yhteensä vasta 21 tuntia! Mitä ihmettä minä teen uupumaan jäävät kolme tuntia? Ja miksen käyttäisi sitä johonkin tärkeämpään, jonka muistaisin tunteja listatessani? Ehkä vuorokauteen ei tarvitsekaan lisätä tunteja ehtiäkseen tehdä kaikkea sitä mitä haluaisi.

Mitä opin kimppa-asumisesta?

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Ainakin opin sen, ettei kaikki suju aina kuten Frendeissä. Joku varhaisista lukijoista saattaa vielä muistaakin, kuinka tarjosin väliaikaista majoitusta pulassa olevalle tuttavalle. Nyt reilut kuusi kuukautta myöhemmin, tuo väliaikainen majoitus on viimein päättynyt.

Täysin turha ei tämäkään jakso elämässäni ollut, opin nimittäin yhtä sun toista kimppa-asumisesta kuluneen puolen vuoden aikana.

• En ollutkaan niin sopeutuvainen kuin kuvittelin.

• Kannattaa varmistaa, että kaikilla osapuolilla on yhtenevä käsitys väliaikaisesta.

• Jos kotiin tullessa keittiössä haisee koira, johtuu se todennäköisesti siitä, että joku on poissa ollessasi pessyt koiran tiskialtaassa.

• Pinnani on yllättävän lyhyt mitä tulee keittiön siisteyteen.

• Kämppistä ei voi nirhata tämän kantaessa dieetti-aikana kotiin leivonnaisia ”yhteiseen käyttöön”. Aviomiehen voi.

• Kolme nälkäistä aikuista yhdessä keittiössä yhtäaikaa on katastrofi.

• Kolmen aikuisen ihmisen kenkiä on lähes mahdotonta saada mahtumaan mihinkään kaappeihin tai telineisiin.

• Kaksi miestä talossa on tuplasti enemmän mustia sormenjälkiä väliovissa.

• Sitä huomaa yht’äkkiä kaipaavansa kaikkea sitä, mitä ei voi enää tehdä. Kuten juoksentelua alasti ympäri taloa.

• Keittiöstä leijaileva ruoantuoksu on sietämätöntä silloin, kun tiedät ettei ruokaa ole tarjolla itsellesi.

• Siivousvuorojen välttelyyn on olemassa uskomaton määrä tekosyitä.

• Mikä romanttinen koti-ilta?

• Jääkaapin oven aukaisemiseen alakerrassa voi herätä.

• Vaikka jätät keittiön siistiksi nukkumaan mennessäsi, saattaa se silti olla sotkuinen aamulla herätessäsi.

• Suomen kieli on mahtava salakieli.

 

Sanottakoon vielä, että kun Suomessa kimppa-asuminen on lähinnä opiskeluaikainen asumismuoto, täällä Yhdysvalloissa on hyvinkin tavallista, että yksin elävät ihmiset vuokraavat asunnostaan huoneen alivuokralaiselle iästä ja sukupuolesta riippumatta. Ja mikäs siinä, onhan se taloudellisempaa, kun jaetaan kustannuksia. Mutta kyllä näin avioparina sitä asuu loppujen lopuksi kuitenkin mieluummin ihan vain kaksistaan.

Viikko, jolloin rikottiin ennätyksiä

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Huh, täällä pyyhkii hikeä otsaltaan väsynyt, mutta onnellinen kuntoilija. Takana on neljä viikkoa erittäin säntillistä kuntosalitreeniä ilman yhtäkään laistamista tai luistamista. Tuo neljän viikon jakso huipentui lopulta tähän viikkoon, jolloin rikottiin ennätyksiä ja kärsittiin ennenkokemattomasta rintalihasjumista.

Neljän viikon harjoitusjakso eteni seuraavilla toistomäärillä:

Viikko 1: 4 x 13-15 toiston sarja (käytännössä 14-15, sillä en koskaan tee 13 toistoa… olen sen verran taikauskoinen)

Viikko 2: 4 x 10-12 toiston sarja

Viikko 3: 4 x 7-9 toiston sarja

Viikko 4: 4 x 3-6 toiston sarja

Toisin sanoen, mitä lyhyempiä sarjoja tehdään, sitä raskaampiin painoihin siirrytään. Ideana on siis treenata aina niin suurilla painoilla, ettei toistoja pysty tekemään kyseisen viikon toistomäärää enempää.

(ps. ennen varsinaisia sarjoja tehdään luonnollisesti muutama lämmittelysarja)

Jokainen viikko on rakentunut samalla tavalla: viisi treeniä, joista ensimmäisenä rinta/olkapäät, toisena selkä (ja pakarat), kolmantena ojentajat/hauikset, neljäntenä jalat (ja pakarat taas) ja viidentenä johonkin väliin sujautettu vatsatreeni, jossa toistomäärät ovat aina runsaahkot viikosta riippumatta. Salitreenin lisäksi olen käynyt muutaman kerran viikossa venymässä Bikram-joogassa.

Harjoitusjakson tarkoitus oli massakauden yhteydessä kasvattaa voimaa ja viimeisellä viikolla päästiin sitten nauttimaan niistä kaikkein lyhimmistä, mutta suurimmilla painoilla tehtävistä sarjoista. Kaikki menikin melkein suunnitelmien mukaan ja voimaa on nyt todistetusta tullut lisää.

 

…JA SITTEN NIIHIN TULOKSIIN!

Suurin ylpeyden aihe minulle on penkkitulos. Koska olen keskittynyt enemmän ylärinnan treenaamiseen, olen viime kuukausina tehnyt lähes pelkästään vinopenkkiä ja tasapenkillä olen penkannut lähinnä satunnaisesti. Koska halusin tällä viikolla tuloksen nimenomaan perinteisestä penkistä, tartuin rohkeasti toimeen melkoisen kylmiltään. Tuloksena superhienosti 1 x 3 x 65 kg ja perään 3 x 6 x 55 kg. Jäin siis omasta tämän hetkisestä painostani vaivaiset viisi kiloa. Rintalihakseni kiittivät rääkistä seuraavana päivänä jatkuvalla lihassäryllä.

Jalkatreenini kruunasi kyykkytulos. Mukavasti kehittyneestä tekniikasta sekä voimasta saatiin osviittaa jo viime viikolla tehdessäni 7-9 toiston sarjoja 90 kilolla. Tänään tankoon ladattiin painoa 225 paunan, eli vähän reippaan 100 kg:n edestä. Tuloksena 4 x 5 x 102 kg. Jalkatreeniin valmistauduin kunnon aamupallalla, eli proteiini-pannukakuilla! Ohje pannareihin löytyy täältä (sillä erotuksella, että tänään taikinaan vatkattiin mukaan kuuden kananmunan valkuaisvaahto).

Tämä viikko paljasti armottomasti myös heikon kohtani. Alaselkäni ei pysynyt treenatessa muun kropan tahdissa eikä palautunut jalkapäivistä riittävän nopeasti. Tästä syystä maastavetotulos jäi lopulta uupumaan kokonaan. No, tiedänpähän minkä treenaamiseen keskitytään seuraavaksi.

Näiden lisäksi painot kasvoivat myös muissa liikkeissä mukavasti enkä usko vartalossani olevan montaakaan sellaista lihassäiettä, joka ei tällä hetkellä olisi revennyt. Ensi viikolla otetaankin salitreenien kanssa rauhallisesti, käydään vain pari kertaa lämmittelemässä lihaksia ja keskitytään täällä bloginkin puolella johonkin ihan muuhun, kuin urheiluun!

Lopuksi vielä erityiskiitos selkäleikkauksesta toipuvalle miehelleni, joka on ollut mukanani jokaisessa treenissä auttamassa, opastamassa, kannustamassa ja napsimassa kuvia muistoksi mitä karmeimmista irvistyksistä. Kiitos, en varmasti ole ollut se helpoin neuvottava. Ilman sinua ei tästä(kään) olisi varmasti tullut mitään.