Ystäväni, joka olet ikuisesti 16

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Kävin eilen tapaamassa vanhaa ystävääni, joka ei enää vieraile minun luonani. Ystävää, jolle ei tarvitse soittaa ja varmistaa onko hän kotona. Ystävää, joka ei enää puhu, mutta jonka äänen muistan vieläkin. Suuntasin hautausmaan toiseksi viimeiselle riville.

Sitä tavallaan hyväksyy paremmin, kun vanha ihminen päättää maallisen vaelluksensa. Elämää on eletty, maailmaa nähty, sukua jatkettu ja askel muuttunut raskaaksi. Mutta alle täysi-ikäisenä vakavan sairauden viedessä voiton, kuristaa menetys kurkkua vielä 13 vuotta myöhemminkin. Vanhempien ei kuulu saattaa viimeiselle matkalle omaa lastaan, teini-ikäisten ei laskea ystäväänsä hautaan.

Me muut olemme kasvaneet aikuiseksi, mutta sinä ole ikuisesti muistoissamme se mopopoika ja teini, joka nauratti kaikkia jutuillaan, joutui kiipeliin tämän tästä ja toi pyytämättä meille muille kaupasta kassillisen jäätelöä. Sinä vaikutit paljon siihen mitä olen nyt. Sinulta opin puujalkavitsit ja tilannekomiikan alkeet, sanavalmiuden ja kyvyn selvitä kommelluksista naurulla. Minä muistan sinut aina, kun kuvittelen olevani hauska.

Nähdään taas, kun eksyn kulmille seuraavan kerran. Pidä kivi pystyssä ja kukkaset hengissä.

Miksi on hyvä olla Nivalasta

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Ennakkoluulot, ennakkoluulot ja ennakkoluulot. Tunnustatko ikinä tehneesi johtopäätöksiä ihmisluonteesta synnyinpaikan perusteella? Niinpä. Siksi on hyvä olla kotoisin pikkukaupungista, jota juuri kukaan ei tunne.

Mietitäänpäs, että kertoisit olevasi Helsingistä. Mielikuva helsinkiläisestä ei aina ole niin ruusuinen, sillä helsinkiläisiä pidetään usein uusavuttomina, nirppanokkaisina ja tekohienoina, ainakin maalaisten keskuudessa. Espoolaiset ja vantaalaiset ovat hieman rassukoita, lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana pääkaupungistamme. Entäs sitten turkulaiset? Heitä pidetään sisäänpäin kääntyneenä kansana, jotka puhuvat hassusti ja kyselevät tyhmiä. Ja liekö yhdestäkään muusta ihmisryhmästä kehitetty yhtä paljon vitsejä kuin heistä, paitsi tietenkin tamperelaisista. Tamperelaiset ovat hitaita, kuopiolaiset kieroja, Vaasassa ollaan niin hienoja ettei puhuta kuin ruotsia, Imatralla ollaan niin pihejä, että ajetaan Venäjälle tankkaamaan, Seinäjoella voi saada puukosta ja Oulun seudulla ihmiset sikiävät kuin kaniinit. Ja sekin on varmaa, että mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä juoppohullummaksi kansa muuttuu.

Minä olen Nivalasta. Tämä itsessään ei yleensä kerro mitään muuta kuin sen, että olen jostain syvältä maaseudulta. Kerrottuani reilun 11 000 asukkaan kaupungin tarkemman sijainnin Pohjois-Pohjanmaalla, keskellä peltoja ja metsiä, mielikuva maalaisuudestani teroittuu entisestään. Ja tottahan se on. Minä olen nivalalainen ja hyvä niin. Lähtökohtaisesti ensivaikutelman luominen on enemmän kiinni itsestäni, kun pohjalla ei ole maalaisuutta kummempaa imagorasitetta. Tai ehkä meillä on, mutta olen siitä onnellisen tietämätön. Mieluummin kuitenkin Nivalasta, kuin vaikkapa Ypäjältä. Eihän sellaista paikannimeä osata ulkomailla edes lausua.

Päivän (duunari)tyyli

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Olen viettänyt viime päivät lapsuudenkodissani, eli vuorossa on Suomi-matkani toimintaosuus. Täällä maaseudulla ei nimittäin kodin pikkuaskareet lopu kesken ja tyyli on sen mukainen.

Tänään valitsin asukseni Sievin turvakengät sekä aina trendikkäät maastohousut. Väriä muuten niin maanläheiseen asuun toivat sopivasti elämää nähneet näppylähanskat.

 

Tänä aamuna en mennyt juoksemaan, sillä suoritin aamucardion puuhommien muodossa, hyttysten ininän ja kärpästen surinan säestämänä. Samaisissa tunnelmissa kuluivat ne lapsuuden kesäviikonloputkin silloin vuosia sitten, puu- ja peltohommissa. Eipä ole ihme, että olin melkoisen harteikas jo pikkutyttönä ja söin kuin hevonen. Vaikka joskus lämpiminä kesäpäivinä harmittikin jättää leikit kesken ja pinota tuntitolkulla halkoja, niin tuntuivatpa sitten talvipakkaset hitusen lämpimimmiltä, kun tiesi, että talo ja sauna lämpenivät itse tehdyillä puilla.

Tänä iltana nautitaan hyvin ansaituista puusaunan löylyistä!

Matkalla Suomessa: Maalla, eli kuvia ruoasta ennen kuin siitä tuli ruokaa

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Jossain ammuu lehmä. Jostain kuuluu lampaan mää’intää. On kanaa, on kukkoa, kärpäset surraa ja hajujen sinfonia kutittaa allergisen nenää. Jostain kaukaa lähestyy traktori, mansikkamaa houkuttelee punaisine marjoineen ja metsässä odottavat tuoreet mustikat. Nyt ollaan maalla, ruokaympyrän keskellä.

Maijal’ oli karitsa, tai pirun monta lampaanviulua.

 

Sympaattinen hevitukka-ammu, tai pippuripihvi.

Pääsiäistipu, tai tulevaisuuden kana-ateria.

Komea kukko, tai kukkoa viinissä.

… ja samainen kukko hetkeä myöhemmin.

Ja jälkiruoaksi vielä mansikoita!

Kysyin maatalon emännältä, eli rakkaalta siskoltani, kuinka hän pystyy nuo suloiset, itse ruokitut ja hoidetut karvaturrit lopulta laittamaan lihoiksi. Hän järkeili asian niin, että koska hän on kotieläimiensä elämän aloittanut, hänellä on oikeus myös lopettaa se. Ja myönnettävä on, että olihan se juuri lahdattu kukko paljon parempaa, kuin kaupan broileri.

Matkalla Suomessa: Paluu synnyinseuduille

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Katselen junan ikkunasta vaihtuvia maisemia. Metsää, peltoa, metsää, peltoa, metsää, peltoa. Lisää metsää. Maisemien monipuolisuus kertoo siitä, että olen matkalla synnyinseuduille. Elämä junan ulkopuolella näyttää rauhalliselta. Joku juoksuttaa koiraa peltotiellä ja ohitamme muutaman aution varastohallin, mutta minä olen syönyt hermostuksissani jo askillisen kurkkupastilleja.

Tästä reissusta olen haaveillut pitkään. En ole käynyt lapsuus- ja nuoruusmaisemissani viiteen vuoteen ja sitä ennenkin vain hyvin pikaisesti. Tunteet pääni sisällä ovat yhtä hullunmyllyä. Olen käsittämättömän innoissani ja samalla käsittämättömän hermostunut. Ikävä kotiseudulle on ollut kova, mutta miltä vanhojen lapsuusmaisemien näkeminen sitten tuntuu? Millaista on käydä ostoksilla Sokkarilla tai ensimmäistä kertaa täysi-ikäisenä paikallisessa Alkossa? Mikä on muuttunut ja mikä pysynyt ennallaan? Joko paikalliset osaavat ajaa siinä kylän ainoasssa liikenneympyrässä? Vieläkö ne samat kyläjuopot ovat hengissä? Onko kissa-mummon mökki vielä pystyssä? Mahdanko tunnistaa enää ensimmäistäkään vastaantulijaa? Joko järvi on kasvanut kokonaan umpeen ja tuntuuko se Kirkkomäki vielä yhtä jyrkältä, kuin lapsena?

Sen aikaisia koulukavereitakaan en ole tavannut vuosikausiin. Osaa en sen jälkeen, kun 15 vuotta sitten muutin etelään. Niiden ihmisten kanssa minä kuitenkin vietin jopa yhdeksän vuotta samalla luokalla. Se on pidempään, kuin olen tuntenut aviomieheni. Sitä voisi kuvitella, että siinä ajassa oppii jo tuntemaan ihmisen, mutta kakaroitahan me kaikki silloin olimme. Millaisiahan he ovat aikuisena? Ovatko ne vilkkaimmat edelleen yhtä vilkkaita? Voiko keskustelua jatkaa siitä, mihin se viimeksi jäi? Entä paljonko olen itse muuttunut muiden silmissä? Se selviää viimeistään ystäväni syntymäpäivillä, jolloin paikalla on paljon tuttuja kasvoja vuosien takaa.

Junassa istuskelua ja metsäaukeiden tuijottelua olisi vielä nelisen tuntia jäljellä. Mutta mikäpä tässä matkatessa, sillä VR on järjestänyt juniin langattoman internet-yhteyden. Paljon on muuttunut sitten teinivuosien, junissakin.