Jos on ikinä muuttanut uuteen paikkaan, tietää sen onnen tunteen, kun hitaan alun jälkeen alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että on kotiutumassa uuteen ympäristöön. Kun kaikki vastaantulijat eivät olekaan enää kasvottomia, vaan tiettyjä reittejä kulkiessa törmää usein samoihin ihmisiin, tai kun eksymisen sijaan osaa jo valita sen nopeimman, tai vaihtoehtoisesti sen kaikkein kauneimman reitin. Ja kun ei enää kerta toisensa jälkeen säikähdä sitä samaa aidan takana piileskelevää ja kohdalla haukahtavaa koiraa ja ehkäpä jo tuntee muutamia naapuruston ihmisiä nimeltä.

Olen nyt Suomeen paluuni jälkeen viettänyt muutaman kuukauden Äänekoskella ja ensimmäisiä kotiutumisen merkkejä on jo kovasti ilmassa. Kaupoilla käydessä saattaa toisinaan joku naamatuttu jo moikatakin, päivittäisten kulkureittien varrella talot ja kadunkulmat ovat alkaneet tulla tutuiksi ja salilla käydessä ovat keskusteluyhteydet avautuneet jo suuntaan jos toiseenkin. Kun viikko sitten tapahtui vielä sellainenkin ihme, että tuntematon koiranulkoiluttaja tervehti minua lenkillä ollessa ääneen, olin yhtä hymyä lopun iltaa.

Paljon on kiinni ajan kulumisesta sekä tietysti itsestä, kuinka usein poistuu neljän seinän sisältä, käy harrastuksissa, liikkuu ihmisten parissa ja antautuu keskusteluihin ja tilanteisiin, mutta toisaalta myös paikkakunnalla ja sen asukkailla on kotiutumiseen suuri vaikutus. Ne ihan ensimmäiset positiiviset aavistukset muutaman vuoden takaa, ensimmäistä kertaa Äänekoskella vieraillessani, ovat osoittautuneet oikeiksi. Tämä todella on mukava ja kaunis kaupunki, ei vain käydä, vaan myös asua.

Keskusta on pieni ja rakennukset vanhoja, mutta lopulta täältä löytyy kaikki tarpeellinen, jopa uusi napakoru aikaisemmin viikolla kadottamani tilalle, ihanalla asiakaspalvelulla höystettynä. Lenkkipolut ovat kaikkine korkeusvaihteluineen riittävän haastavia, maisemat kerrassaan upeat eikä tehdaskaan haise niin pahasti kuin voisi kuvitella. Ihmiset ovat paitsi ystävällisiä, myös helposti lähestyviä ja helposti lähestyttäviä, ja voin vain kuvitella kuinka hyvin sulautuisin porukkaan vuodessa, kun jo muutaman kuukauden jälkeen tuntuu näin kotoisalta.

Vaikka täällä asuminen jääkin näillä näkymin lyhytaikaiseksi harjoitukseksi uusien seikkailujen vetäessä puoleensa, olen onnellinen siitä, että juuri Äänekoski, sekä tietysti rakas synnyinpaikkani Nivala, ovat olleet ne paikat joihin Suomeen paluumuuttaessani olen saanut pehmeästi laskeutua. Ottaen huomioon paluumuuttoni lähtökohdat, sen vastentahtoisuuden sekä väistämättömän pakon jättää Kalifornia kuuden vuoden yhteiselon jälkeen, ovat nämä maisemat luoneet uskoa siihen, ettei Suomeen jääminen tilanteen niin vaatiessa olisikaan absoluuttinen maailmanloppu.

Minulta muuten kysyttiin jokin aika sitten, että miltä se tuntuu suurkaupunkimaisemien jälkeen muuttaa tällaiseen tuppukylään asumaan.

Kotoisalta, vastasin. Kotoisalta.