Tässä eräänä päivänä salin pukuhuoneessa tossuja jalkaan kiskoessani, pysähdyin kuuntelemaan miesten puolelta kantautuvaa keskustelua työmotivaatiosta. Varsin värikkäin sanankääntein alkanut keskustelu vakavoitui pian ja tiivistyi muutamaan lauseeseen, johon menestynyt liiketoiminta pikälti kulminoituu:

Nuorena, juuri graafisen suunnittelun ammattilaiseksi valmistuneena tyttönä, olin töissä pienehkössä yrityksessä, jossa ei kenelläkään ollut esimiestaitoja, mutta vaatimuksia kyllä senkin edestä. Tahti oli kovaa, ylityöt arkipäivää ja kaiken paineen keskellä yksilön luovuutta ja työpanosta käsiteltiin ehtymättömänä luonnonvarana, jota pystyisi kyllä puristamaan selkärangasta lisää ja lisää kunhan riittävästi kovistelee. Vaikka ikää tuli lisää, kokemus karttui suurien asiakkaiden myötä ja olin luovuttanut työpaikalleni kai jo koko sieluni, ei luottamus ammattitaitooni tai kunnioitus työtäni kohtaan kasvanut talon sisällä. Osakseni jäi olla ikuisesti se vastavalmistunut tyttö, jonka jokaiseen työhön haluttiin ujuttaa jonkun kokeneemman kädenjälki ja joka pidettiin visusti ulkopuolella kaikesta päätöksenteosta.

Alkuinnostuksen jälkeen ei painostus tuntunut enää riittävältä porkkanalta eikä numero palkkanauhassa riittävältä kiitokselta tehdystä työstä. Sen sijaan, että pienillä teoilla minusta olisi saanut hiottua timantin, minusta moukaroitiin kuudessa vuodessa asenneongelmainen duunari. Paskaakaan ei kiinnostanut, olin jatkuvasti sairas, mihinkään ei ollut kiire ja vittu ihan sama kunhan palkka juoksee. Kun sitten erään äänekkään, mutta yksipuolisen keskustelun päätteeksi sain kirjallisen varoituksen jossa minua kutsuttiin yhteistyökyvyttömäksi ja hankalaksi ihmiseksi, joka suhtautuu haluttomasti annettuihin työtehtäviin ja kieltäytyy toistuvasti tekemästä ylitöitä, en edes tunnistanut itseäni.

Ryhdyin vaivihkaan silmäilemään uusia työpaikkoja. Vaikka vanhasta työpaikasta vakuuteltiinkin, ettei kaltaistani kukaan haluaisi, keräsin rohkeuteni ja päätin hakea erästä työtä, joka ilmoituksessa kuulosti täydelliseltä. Vain kaksi viikkoa myöhemmin kädessäni oli paitsi uusi työsopimus, myös sairaslomatodistus irtisanomisajalle.

Olen nyt ollut tuossa uudessa työssäni pian kymmenen vuotta ja rakastan sitä, sekä työtä itsessään että työpaikkaanikin. Vaikka työtahti on hektinen ja valtaosa töistä piti olla valmiina eilen, en kai monenakaan aamuna ole ajatellut, että en jaksa enää tai vittumitäpaskaa.

Mutta kuinka olemattomalla motivaatiolla varustetusta duunarista tuli supermotivoitunut työntekijä yhdessä yössä? Aivan kuten se mies salilla sanoi, innostunut ihminen tekee hulluna töitä. Mutta ei se into ja motivaatio tyhjästä synny, siitä, että istutetaan työntekijä pöydän ääreen, lyödään eteen tyhjä paperi ja kehotetaan piirtämään huomiseksi jotain kivaa tai ollaan kusessa. Ehei. Tämä on se kohta, jossa kaivataan esimieheltä pelisilmää.

Esimieheni ei ehkä itse tiedäkään kuinka loistavaa työtä on tehnyt, joten antakaahan niin kerron. Kaiken perusta on, että hän tarkastelee minua harmaan duunarimassan sijaan yksilönä, jolla on omanlaisensa tunteet, mielipiteet ja toimintatavat. Näiden tietojen valossa toimenkuvastani on muokattu sellainen, että työntekoni on paitsi tehokasta, myös mielekästä. Pelkkä mukava työ ei kuitenkaan vielä takaa työviihtyvyyttä, työssä jaksamista tai loputonta motivaatiota. Tarvitaan muutakin.

Tarvitaan rehellisyyttä ja avoimuutta, sitä että tiedän mitä takana ja edessäpäin tapahtuu. Tarvitaan luottamusta, sitä että tiedän hänen seisovan minun takanani ja että tiedän hänen luottavan myös minuun. Tarvitaan vapautta, sitä että hän antaa minulle tilaa kehittää ja kehittyä. Tarvitaan uskoa, sitä että hän uskoo minuun ja saa minut uskomaan meihin. Tarvitaan tsemppiä, sitä kun itseltä loppuu usko ja hän sanoo että me selviämme kyllä. Tarvitaan kiitos, sitä että tiedän tehneeni hyvin, että tiedän työlläni olevan merkitystä. Tarvitaan anteeksi, sillä mekin olemme lopulta vain ihmisiä.

Siitä se into, motivaatio ja yrityksen tärkein voimavara kumpuaa. Siitä, että työntekijä tuntee olevansa tärkeä ja tarpeellinen. Että arvostetaan ammattilaisena, kunnioitetaan ihmisenä, muistetaan kiittää, pyytää anteeksi, luodaan uskoa ja tsempataan lopuksi homma maaliin.

 
Kiitos Helena.

ps. Muistithan jo osallistua ehkä sympaattisimpaan blogiarvontaan ikinä?