Miten aikuinen löytää ystäviä?

Kun nyt mieheni on ollut pian viikon päivät tiedustelumatkallaan rapakon takana eikä paluuta näy, olen tullut kovastikin tietoiseksi siitä, että olen yksin vieraalla paikkakunnalla, väliaikaisessa kotikaupungissamme Äänekoskella. Hyvä on, en nyt aivan yksin, sillä pidänhän majaa äitini luona, mutta silti. Kodin seinien ulkopuolelta en tunne 100 kilometrin säteellä yhtäkään ihmistä, edes nimeltä.

Eihän sitä ystävien puutetta töitä tehdessä huomaa, mutta kun tulee aika lähteä salille, juoksulenkille, shoppailemaan vai vaikka yksille, ei olekaan ketään ketä pyytäisi seuraksi. Puhumattakaan sitten näistä viikonlopuista, jolloin olisi oikeasti aikaa tehdä kavereiden kesken kaikenlaista kivaa.

280216_1

Yleisimmin ihmissuhteet syntyvät kai jo lapsuudessa tai viimeistään opiskelujen tai työn ohessa, mutta koska vaihdan asuinpaikkaa kuin sukkia, en opiskele, teen töitä kotoa käsin eikä minulla ole lapsiakaan joiden kautta tutustuisin hiekkalaatikon reunoja potkiskeleviin vanhempiin, rajoittuvat internetin ulkopuolella olevat ihmiskontaktini täällä Äänekoskella lähinnä salin seinien sisäpuolelle. Ja ikävä kyllä, kuntosaliharjoittelu ei ole se kaikkein sosiaalisin harrastus.

Näin aikuisiällä ystävyyssuhteiden luomista vaikeuttaa myös se tosiasia, että aika harva ylipäätään tarvitsee uusia ystäviä, näin raa’asti sanottuna. Kun aika on kortilla, työt painavat päälle ja lapsiakin alkaa olla joka sormelle, on täysi työ tavata säännöllisesti edes niitä vanhoja ystäviä.

280216_2

Näillä eväillä odotan vähän kauhunsekaisinkin tuntein tulevaa kevättä ja kesää, jotka melko todennäköisesti vietämme jälleen uusissa maisemissa, mahdollisesti maan rajojen ulkopuolella. Jos aikuiselle ihmiselle uusien ystävyyssuhteiden solmiminen tuntuu jo Äänekoskella hivenen hankalalta, voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa, ettei se ainakaan sen helpompaa ole vieraalla maaperällä.

Tulevaisuutta, tai vaikka vain lähiviikkoja silmällä pitäen, otan hyviä vinkkejä vastaan. Kuinka töissä tai koulussa käymätön aikuinen ihminen löytää kaveriseuraa uudessa ympäristössä? Internetistäkö? Vai onko tässä pakko ryhtyä haalimaan sosiaalisempia harrastuksia?

ps. Lähtiskö joku salille?

Kuvat: Äänekoskea ja tehtaanpiippuja

 

Inhoan Helsinkiä ja Espoota

Viime viikko oli sanalla sanoen melkoinen. Silloin kun en tehnyt töitä, istuimme paljolti autossa. Matkasimme viikon aikana ensin Pohjois-Pohjanmaalta Uudellemaalle, sitten pääkaupunkiseutua ristiin rastiin, käväisimme mutkan Varsinais-Suomessa, tapasimme ystäviä ja sukulaisia, hyvästelimme yhden viimeiselle matkalleen ja ajoimme sumuisena yönä takaisin Äänekoskelle vain, jotta mies ehtisi vielä viikon päätteeksi hypätä lentokoneeseen Jyväskylästä. Ihan en siis ehtinyt blogin äärelle, vaikka mielen päällä pyöri viikon aikana yhtä sun toista.

Päällimmäisenä viikosta jäi mieleen omituisen kolkko tunne. Oli kiire. Oli surua. Oli stressiä ja jännitystä. Pääkaupungissa oli kurja keli, satoi vettä, satoi räntää ja kontrasti pohjoisen kotoisiin lumimaisemiin oli valtaisa. Siellä harmaisiin betoniseiniin sulautuvan loskan keskellä kaipasin niin kovasti maalle punaisten tupien keskelle, että tuiverrusta vastaan taistelevaa ihmismassaa seuratessani sieluni purskahti itkuun.

Mä haluun pois täältä nyt heti.

Joskus nuorena maalaistyttönä unelmani oli muuttaa Helsinkiin. Unelma toteutui aikuisuuden kynnyksellä, kun muutin Töölöön Mechelininkadulle, ensimmäisen kerroksen asuntoon, jonka ainokaiseen ikkunaan kadunmiehet joskus koputtelivat. Elämä pysyi kesän raiteillaan, vaikka joku päättikin murtautua autooni. Ammensin virtaa kaupungin sykkeestä, söin eväitä Hietaniemen puistossa ja tunsin olevani maailman onnekkain tyttö suuressa kaupungissa. Syksyn tullen sieluni liekki alkoi kuitenkin hiipua samaa tahtia kuin silloinen parisuhteeni syöksyi alamäkeen. Räntäsateiden alkaessa inhosin synkkänä kohoavia taloja, sadan metrin työmatkaa, naapurin Siwaa, vastapäistä pubia kanta-asiakkaineen, tympeän näköisiä kaupunkilaiskoiria, minkkiturkkisia mummoja, viereisen kadun venäläistä ravintolaa jossa en koskaan edes käynyt ja lopulta aivan kaikkea koko helvetin kaupungissa. Kun sitten luulin elämäni parantuvan raahaamalla henkitoreissaan riutuvan parisuhteeni Espooseen, lakkasi aurinko paistamasta ja linnut laulamasta sielläkin. Pilalle meni sekin paikka.

220216_1

Kuten nyt nokkelimmat jo arvaavat, ei vika ollut niinkään ympäristössä vaan omassa elämässäni. Ja vaikka mädän parisuhteen jälkeen jäinkin pääkaupunkiseudulle, tapasin uuden miehen ja menin jopa Espoon maistraatissa hänen kanssaan naimisiin, tuntui vanhoissa maisemissa aina siltä, kuin olisin kantanut raskasta viittaa harteillani. Ja ajatella, että vielä viime viikolla uskoin vakaasti sen johtuvan siitä yksinkertaisesta syystä, että minä nyt vaan inhoan Helsinkiä ja Espoota. Mutta eihän ihminen kaupunkia voi vihata. Ihminen voi vihata asioita, jotka tuntuvat ja tapahtuvat kaupungin sisällä, mutta ei kai kokonaisia kaupunkeja kuitenkaan.

Todellisuudessa minä inhoankin muistojani, joita nämä kaupungit ovat täynnä. Tuossa kadunkulmassa minut heitettiin ulos autosta keskellä yötä, tuolla puistonpenkillä vietin puoli yötä itkien. Tuon ikkunan takana olen pelännyt enemmän kuin koskaan eläissäni, tuon kuppilan toastit olivat sen mätisäkin herkkua. Tuossa se uhkasi ajaa ulos sillalta ja tuolla bussipysäkillä toivoin, ettei minun tarvitsisi enää koskaan tulla takaisin.

Uskomatonta, kuinka vuosia unohduksissa ollut menneisyys voikaan hypätä yhtäkkiä silmille voimakkaina tunnetiloina. Joskus laukaisijaksi riittää tuoksu, tietty säätila tai vaikka vain raitiovaunun rymistys, jos sen saman ryminän on kuullut läpi ainokaisen ikkunan ilmassa lentäviä lasitavaroita väistellessään.

220216_2

Koska viha ja ikävät muistot syövät naista, yritän muuttaa muistihermotuksiani. Ensi kerralla Helsinkiin tullessa haluan matkustaa ravintolaraitiovaunu Spårakoffissa ja luoda uuden, uljaan muiston raitiovaunusta läikkyvän oluttuopin muodossa, käydä ensimmäistä kertaa syömässä siinä inhoamassani venäläisessä ravintolassa ja pysähtyä puhuttelemaan nyrpeän kaupunkilaiskoiran ulkoiluttamaa minkkiturkkimummoa.

Ehkä minä vielä opin nauttimaan olostani Helsingissä. Mutta kuinka ihmeessä se onnistuisi Espoossa?

 

Talvijuoksua

Pari kuukautta sitten, lenkkareita matkalaukkuun sulloessani, minä tiesin, että jos jotain, niin aivan erityisen paljon tulisin kaipaamaan Kalifornian mäkisiä ja aina kesäisiä juoksumaastoja. Kun lentokone laskeutuisi, olisi joulukuisessa Suomessa vastassa talvikelit ja asia huoletti minua melkoisesti. En nimittäin koskaan ennen ollut juossut talvella ja olin huolissani astmaatikon keuhkoistani, jotka eivät muistikuvieni mukaan juurikaan pitäneet hengästymisestä pakkassäässä.

Pakkasista ei juurikaan ensimmäisillä juoksulenkeillä tarvinut huolehtia, sillä lämpötila pysyi tiukasti plussan puolella ja maastot lumettomina. Kun pakkasta ja lunta sitten alkoi tulla, tajusin, ettei astmani ollutkaan ongelmistani suurin. Jäiseksi tamppautunut lumi oli niin liukasta, ettei tielle ollut mitään asiaa juoksulenkkarit jalassa. Talven liukkaus oli asia, jonka olin unohtanut tyystin. Voi kökkö.

110216_2

Kävin hypistelemässä urheiluliikkeissä nastallisia juoksulenkkareita ja taisinpa vähän rakastuakin kevyen tuntoisiin Salomonin Spikecrosseihin. Ongelmaksi muodostui kuitenkin hinta, joka esti kättäni kurottamasta kireäksi vedettyjen kukkaronnyörien välistä pankkikortille. Harmittelin kauppaan jääneitä kenkiä päivätolkulla, kunnes kohtalo puuttui peliin. Halpa-Hallissa pyöriessäni löysin hyllystä kenkiin kuin kenkiin sujautettavat irtonastat. Koska mokomilla kapistuksilla oli hintaa vaivaiset viisi euroa, heltisivät kukkaronnyörit ja päätin kokeilla olisiko tällaisesta halpatavarasta mihinkään.

110216_1

Neljä juoksulenkkiä myöhemmin voisin sanoa, että olihan muuten viisaasti sijoitetut viisi euroa! Sen sijaan, että olisin ostanut 140 euron lenkkarit, joilla ei välttämättä olisi juoksukertoja tämän talven aikana kertynyt pariakymmentä enempää, ostin vitosen nastat, joilla sain tuunattua olemassa olevat lenkkarit talvikelpoisiksi.

Sanottakoon kuitenkin sen verran, että saattaa tässä talven aikana joutua ostamaan vielä toiset mokomat, toisen kengän nastoista kun on kumiosa hitusen alkanut rispaantumaan. Siitäkin huolimatta pihi onnistui säästämään pitkän pennin. Eli jos epäröit tällaisten halpojen irtonastojen toimivuutta, niin testattu on, toimii hyvin ja elossa ollaan!

110216_3

Ja niin, mitä niihin keuhkoihin tulee, niin ne kyllä toimivat, kunhan pakkasta ei ole kamalasti yli kymmentä astetta. Ja vaikka keuhkot kovemmassa pakkasessa juostessa vielä toimisivatkin, niin viimeistään sisätiloihin siirtyessä hengitys tuntuu ahdistuvan aina toviksi. Siksi jätänkin juoksulenkit suosiolla välistä kun on enemmän pakkasta ja tyydyn liikkumaan paikasta toiseen kävellen.

 

Mitenkäs te muut juoksentelijat, juoksetteko talvellakin vai onko juokseminen pelkästään kesäharrastus?

 

 

 

Aamu, jolloin ei tarvinnut lähteä lenkille

Kun aamulla ulos astuessa on vastassa puolen vuorokauden aikana sataneet lumet, muutama aste plussaa ja jumalattoman suuri piha, on aamun liikuntakuviot melko selvät. Ei muuta kuin lenkkarit takaisin naulaan, saappaat tilalle ja lumikola heilumaan!

070216_4

Lumenluonti oli yksi niistä asioista, joiden arvelin ensimmäisenä ottavan pannuun Suomen talveen muuttaessa. Mutta pieleen meni. Vaikka lumityöt ennen Kaliforniaan muuttoa olivatkin myrkkyä; pakollinen paha ennen kuin auton saisi liikkeelle pihasta, ajattelen nyt lumentuloa osana tätä upeaa vuodenaikaa ja tilaisuutena harrastaa hyötyliikuntaa.

070216_3

Oma asennoitumiseni niin lumeen, pakkaseen, räntään kuin loskaankin on muuttunut paluumuuton myötä suopeammaksi. Kalifornian loputtoman kesän ja piinaavan kuivuuden jälkeen pienikin ilmastonmuutos tuntuu luonnonihmeeltä, aivan kuten kaikki mitä taivaalta sataa, olipa se missä olomuodossa tahansa.

Ja mikäpä sen mukavampaa kuin viettää aamupäivä pihalla lumitöissä. Kaloreita palaa ja samalla tulee tehtyä jotain hyödyllistä, toisin kuin jumppatunnilla tai kuntopyörän päällä hikoillessa. Voin muuten kertoa, että maistui se laskiaispullakin tänä sunnuntaina ihan eri tavalla ansaitulta!

070216_5

Tämä on taas sarjassamme sen sortin pieniä iloja, joita ei välttämättä näe ellei niitä käy katselemassa vähän kauempaa.

Syötävän hyvät ruusut

En tiedä minkälaisia videopätkiä teidän muiden miehet netissä katselee, mutta itse yllätin mieheni katselemasta leivontavideoita.

Tällä kertaa miehen mielenkiinnon herättivät varsin kompleksisen näköiset ruusukkeet, joiden valmistaminen vaati kuitenkin enemmän nokkeluutta kuin sorminäppäryyttä. Koska pakastimesta löytyi vielä joulun jäljiltä leivontaan tarvittavia torttutaikinalevyjä, päätti mies laittaa näkemänsä reseptin toteutukseen samantien ja pyöräyttää sekä vaimolle että anopille ruusuja viikonlopun kunniaksi.

Ottakaahan neuvosta vaari, sillä näistä syötävän hyvistä ruusuista saa kivan ja persoonallisen yllätyksen vaikkapa ystävänpäiväksi!

 

Ruusuihin tarvitset:

Torttutaikinalevyjä
Omenan
Sitruunamehua
Omena- tai hedelmämarmeladia
Kanelia
Muffinssivuoan
Voita vuoan voiteluun
Tomusokeria koristeluun

  1. Lämmitä uuni 200 asteeseen.
  2. Leikkaa omena ohuiksi siivuiksi ja laita sitruunamehulla maustettuun veteen niin, että siivut juuri peittyvät. Keitä mikrossa sen aikaa, että omenasiivut hieman pehmenevät.
  3. Kauli taikinalevyjä hitusen ohuemmaksi ja leikkaa ne pitkittäin puoliksi.
  4. Valele taikinalevy marmeladilla ja asettele omenasiivuja lomittain taikinalevyn toiselle laidalle. Ripottele päälle kanelia, taita taikinalevy kaksinkerroin ja kieritä rullalle.
  5. Aseta ruusukkeet voidellulle muffinivuoalle ja paista 35-40 minuuttia, tai kunnes ruusut ovat saaneet hieman väriä.
  6. Kun ruusut ovat jäähtyneet, siivilöi päälle tomusokeria koristeeksi.

060216_1060216_2060216_3060216_4060216_5060216_6060216_7060216_8

 

Helppo tapa tehdä vaimo ja anoppi onnelliseksi!