Viime viikko oli sanalla sanoen melkoinen. Silloin kun en tehnyt töitä, istuimme paljolti autossa. Matkasimme viikon aikana ensin Pohjois-Pohjanmaalta Uudellemaalle, sitten pääkaupunkiseutua ristiin rastiin, käväisimme mutkan Varsinais-Suomessa, tapasimme ystäviä ja sukulaisia, hyvästelimme yhden viimeiselle matkalleen ja ajoimme sumuisena yönä takaisin Äänekoskelle vain, jotta mies ehtisi vielä viikon päätteeksi hypätä lentokoneeseen Jyväskylästä. Ihan en siis ehtinyt blogin äärelle, vaikka mielen päällä pyöri viikon aikana yhtä sun toista.

Päällimmäisenä viikosta jäi mieleen omituisen kolkko tunne. Oli kiire. Oli surua. Oli stressiä ja jännitystä. Pääkaupungissa oli kurja keli, satoi vettä, satoi räntää ja kontrasti pohjoisen kotoisiin lumimaisemiin oli valtaisa. Siellä harmaisiin betoniseiniin sulautuvan loskan keskellä kaipasin niin kovasti maalle punaisten tupien keskelle, että tuiverrusta vastaan taistelevaa ihmismassaa seuratessani sieluni purskahti itkuun.

Mä haluun pois täältä nyt heti.

Joskus nuorena maalaistyttönä unelmani oli muuttaa Helsinkiin. Unelma toteutui aikuisuuden kynnyksellä, kun muutin Töölöön Mechelininkadulle, ensimmäisen kerroksen asuntoon, jonka ainokaiseen ikkunaan kadunmiehet joskus koputtelivat. Elämä pysyi kesän raiteillaan, vaikka joku päättikin murtautua autooni. Ammensin virtaa kaupungin sykkeestä, söin eväitä Hietaniemen puistossa ja tunsin olevani maailman onnekkain tyttö suuressa kaupungissa. Syksyn tullen sieluni liekki alkoi kuitenkin hiipua samaa tahtia kuin silloinen parisuhteeni syöksyi alamäkeen. Räntäsateiden alkaessa inhosin synkkänä kohoavia taloja, sadan metrin työmatkaa, naapurin Siwaa, vastapäistä pubia kanta-asiakkaineen, tympeän näköisiä kaupunkilaiskoiria, minkkiturkkisia mummoja, viereisen kadun venäläistä ravintolaa jossa en koskaan edes käynyt ja lopulta aivan kaikkea koko helvetin kaupungissa. Kun sitten luulin elämäni parantuvan raahaamalla henkitoreissaan riutuvan parisuhteeni Espooseen, lakkasi aurinko paistamasta ja linnut laulamasta sielläkin. Pilalle meni sekin paikka.

Kuten nyt nokkelimmat jo arvaavat, ei vika ollut niinkään ympäristössä vaan omassa elämässäni. Ja vaikka mädän parisuhteen jälkeen jäinkin pääkaupunkiseudulle, tapasin uuden miehen ja menin jopa Espoon maistraatissa hänen kanssaan naimisiin, tuntui vanhoissa maisemissa aina siltä, kuin olisin kantanut raskasta viittaa harteillani. Ja ajatella, että vielä viime viikolla uskoin vakaasti sen johtuvan siitä yksinkertaisesta syystä, että minä nyt vaan inhoan Helsinkiä ja Espoota. Mutta eihän ihminen kaupunkia voi vihata. Ihminen voi vihata asioita, jotka tuntuvat ja tapahtuvat kaupungin sisällä, mutta ei kai kokonaisia kaupunkeja kuitenkaan.

Todellisuudessa minä inhoankin muistojani, joita nämä kaupungit ovat täynnä. Tuossa kadunkulmassa minut heitettiin ulos autosta keskellä yötä, tuolla puistonpenkillä vietin puoli yötä itkien. Tuon ikkunan takana olen pelännyt enemmän kuin koskaan eläissäni, tuon kuppilan toastit olivat sen mätisäkin herkkua. Tuossa se uhkasi ajaa ulos sillalta ja tuolla bussipysäkillä toivoin, ettei minun tarvitsisi enää koskaan tulla takaisin.

Uskomatonta, kuinka vuosia unohduksissa ollut menneisyys voikaan hypätä yhtäkkiä silmille voimakkaina tunnetiloina. Joskus laukaisijaksi riittää tuoksu, tietty säätila tai vaikka vain raitiovaunun rymistys, jos sen saman ryminän on kuullut läpi ainokaisen ikkunan ilmassa lentäviä lasitavaroita väistellessään.

Koska viha ja ikävät muistot syövät naista, yritän muuttaa muistihermotuksiani. Ensi kerralla Helsinkiin tullessa haluan matkustaa ravintolaraitiovaunu Spårakoffissa ja luoda uuden, uljaan muiston raitiovaunusta läikkyvän oluttuopin muodossa, käydä ensimmäistä kertaa syömässä siinä inhoamassani venäläisessä ravintolassa ja pysähtyä puhuttelemaan nyrpeän kaupunkilaiskoiran ulkoiluttamaa minkkiturkkimummoa.

Ehkä minä vielä opin nauttimaan olostani Helsingissä. Mutta kuinka ihmeessä se onnistuisi Espoossa?