Leuanvetoa ja nakuilua

/ A. K. Nikkinen / 9 kommenttia

Sitä sanotaan, että toimivan parisuhteen eteen pitää tehdä hurjasti töitä. Täytyy osata pitää kipinää yllä ja kyetä yllättämään toinen vielä vuosien jälkeenkin. Kun tässä nyt on yhteisiä vuosia takana jo lähes kymmenkunta, alkaa se mielikuvitus olla toisinaan koetuksella niiden yllätysten suhteen.

No, tänään keksin yllättää mieheni vetämällä leukoja alasti. Tai siis melkein alasti, siveyttäni kun jätin kuitenkin villasukat jalkaan. Ja yllättyihän se, väittäisin jopa, että positiivisesti. Mutta ei ehkä kuitenkaan niinkään siitä, että roikuin tangossa pelkkiin villasukkiin sonnustautuneena, vaan että vaimo veti kymmenen puhdasta leukaa – tuolla elopainolla!

Että siinäpä taas yksi vinkki lisää A. Sinivaaran parisuhteen hoito-oppaaseen. Tee enemmän asioita villasukissa.

Tarina tapauksen taustalla on se, että sain viime jouluna mieheltä niinkin romanttisen joululahjan, kuin leuanvetotangon. Vihdoin tänä aamuna, jokunen tovi joululahjan avaamisen jälkeen, mies sitten pulttasi tangon autotallin kattoparruun. Koska olin tapahtumaa jo hetken odotellut, singahdin innoissani talliin pelkässä kylpytakissa, kiskaisin sen päältäni ja tartuin toimeen. Ja olihan se nyt oikeasti paljon kevyempää ilman vaatteita. Ensi kerralla kun jätän pois ne villasukatkin, vedän ainakin kaksi leukaa enemmän.

Ps. Nöyrimmät pahoitteluni, mikäli joku otsikon perusteella blogiini eksynyt henkilö pettyi kuvan rajaukseen. Omaksi parhaaksesi se vain on, omaksi parhaaksesi.

Uupumuksen jälkeen

/ A. K. Nikkinen / 6 kommenttia

Olen laittanut merkille, että blogiini päädytään hyvin usein hakusanojen uupumus, kuristava tunne ja stressi perässä. Siitä, kun tulin kertoneeksi uupumus-diagnoosista blogissani, on aikaa puolisen vuotta. On siis ihan hyvä ajankohta kertoa millä tolalla henkinen hyvinvointini on tällä hetkellä.

Että juu, ihan hyvää kuuluu tänä päivänä, kiitos kysymästä. Melko paljon vaati vaan ajatustyötä ja muutoksia ajattelutapoihin, ennen kuin uupumuksesta saatiin tukeva niska-perse-ote.

Silloin puoli vuotta sitten ammattilaisen vastaanotolla kävi selväksi, että elämässäni oli sillä hetkellä sietokykyyni nähden liikaa ohjelmaa, vaikka pakollisen tekemisen määrä ei ollut juurikaan lisääntynyt. Asiaa tovin pähkäiltyäni, tajusin asenteessani viime vuosien aikana tapahtuneen omituisen muutoksen. Vaikutti siltä, kuin joka ikisestä asiasta elämässäni olisi tullut prioriteetti numero yksi; parisuhteesta, pyykinpesusta, blogista, kukkien kastelemisesta ja sukkalaatikoiden järjestelystä. Yritin koko ajan enemmän ja enemmän, tein kymmentä asiaa yhtä aikaa ja tunsin silti, etten ehdi kaikkea, olen myöhässä, kaikkialla on epäkohtia, olen huono vaimo, huono bloggaaja, koti on epäsiisti, piha heitteillä ja persekin levinnyt. Kaikki tuo stressi ja ahdistus oli jo vuoden päivät oireillut kuristavana tunteena kaulalla ja teki olostani entistä kauheamman.

Eipä siis ihme, että uuvuin itseeni.

Syksyn tullen päätin lopulta saada jotain tolkkua rutiineihini. Kävin mielessäni asioita, jotka oikeasti ovat prioriteettilistalla korkealla; parisuhde, työt, englannin opiskelu ja liikunta. Näiden neljän asian ympärille oli hyvä ryhtyä rakentamaan arkea ja rutiineja. Asetin itselleni työajat, vapautin viikosta pari aamupäivää englannin opiskelulle, määrittelin summittaiset treeniajat ja pyhitin myöhäisillat parisuhteelle. Kun päiviin tuli selkeä aikataulu ja rytmi, alkoi kummasti löytyä myös vapaa-aikaa. Työpäivän jälkeen olikin yht’äkkiä aikaa istahtaa katselemaan telkkaria tai täyttelemään ristikoita, käydä kaupoilla, siivota tai blogata. Niin katosi jokapäiväinen kiire ja stressi, vaikka lopulta tein asioita aivan yhtä paljon kuin ennenkin.

Mutta se kuristava tunne, se ei valitettavasti ole vieläkään tyystin kadonnut. Toisinaan voi kyllä kulua parikin viikkoa ilman, että muistan koko ongelmaa, mutta sitten – pam, epämiellyttävä tunne iskee nurkan takaa yleensä jostain täysin naurettavasta syystä, toisinaan en edes tiedä miksi. Tuo tunne on kuitenkin helpottunut kovasti viime aikoina, muuttunut kovasta kuristuksesta pienenpieneksi paineen tunteeksi, joka saattaa hyvänä päivänä kadota yhtä nopeasti kuin on alkanutkin. Ehkäpä kropalla vaan menee oma aikansa oppia uusille tavoille.

Niin typerältä kuin tämä koko homma on tuntunutkin, en näe pelkästään negatiivisena asiana tätä melko pitkää ja tuskallistakin opintomatkaa omaan itseeni. Sitä aina sanotaan, että pitäisi kuunnella itseään, että kyllä se oma mieli ja keho kertoo. Sen tärkeän asian olen nyt oppinut, että pelkällä hiljaisuudella ja odottelulla se mieli tai keho ei kerro juuta taikka jaata. Sille täytyy esittää kysymyksiä ja mielellään antaa myös suunvuoro. Niinpä kysynkin tämän tästä itseltäni, että onko tässä nyt taas mitään järkeä. Sen jälkeen voi pysähtyä kuuntelemaan, että mitä mieltä siellä mielen perukoilla oikeasti ollaan.

Amerikan dieettiherkkuja

/ A. K. Nikkinen / 20 kommenttia

Terkkuja vaan täältä keittiövaakojen, mitta-astioiden ja kalorilaskureiden ääreltä! Hiipuneen painonpudotustahdin vuoksi suupalat ovat nyt entistä tiukemmassa tarkkailussa kahden hengen taloutemme kummallakin osapuolella. Kun mies kärvistelee tällä hetkellä lähes tyystin ilman hiilihydraatteja, vetelen itse vielä ihan kohtuullisia annoksia riisiä sekä kaurapuuroa. Mutta niin, vaikka omassa ruokavaliossani hiilihydraatit ovatkin vielä olennaisessa roolissa, olen joutunut karsimaan ruokavaliostani pois turhia sokereita. Eli heippa vaan suklaat, karkit, leivonnaiset ja nutellat.

Onneksi tilanne ei kuitenkaan ole aivan näin kurja! Amerikan ruokainsinööri on nimittäin kehittänyt dieettaajalle yhtä sun toista suussa sulavaa äärimmäisen hädän hetkelle. Eli kerrotaanpa tuoreista löydöksistä hieman enemmän…

Nuts ’n more – lisäproteiinilla terästetyt maitosuklaa-, valkosuklaa- sekä toffee -pähkinälevitteet

Minulla kesti pitkään ennen kuin maapähkinävoi ilmestyi ruokaympyrääni. Herätyksen jälkeen maapähkinävoi onkin sitten löytänyt tiensä niin leivän päälle, kaurapuuron silmäksi, proteiinipirtelöön kuin ihan vaan lusikalla suoraan purnukasta nautittavaksi. Näin dieetin aikana maapähkinävoin ravintoarvot ovat kuitenkin osoittautuneet hieman konstikkaiksi rasvamäärään suhteutetun proteiinipitoisuutensa vuoksi.

Tilanteeseen löytyi kuitenkin ratkaisu, kun mies bongasi lisäravinnekaupan hyllystä Nuts ’n moret, joihin on lisätty erikseen heraproteiinilla. Kahdessa ruokalusikallisessa levitettä on 10 g rasvaa, 11 grammaa hiilihydraattia (joista 1 g sokeria) sekä peräti 12 g proteiinia. Oi nam, melkeinpä herkumpaa kuin silkka maapähkinävoi.

Walden Farms – kaloriton pähkinäsuklaalevite

Sitten tämä toinen, Instagramin puolellakin kysymyksiä herättänyt ihmeherkku. Päivänä eräänä bongasin kaupan hyllystä kalorittoman pähkinäsuklaalevitteen, jota oli tietysti pakko päästä testaamaan protskupannareiden päällä nutellan sijasta. Tökötin maistaminen paljaaltaan oli huono idea, sillä maku oli kaikkea muuta kuin luonnollinen. Pannukakun tai vaikkapa banaaniviipaleen päällä levite kuitenkin ajaa asiansa. Jos ei maku nyt nutellan veroinen ole, niin vähän sinne päin kuitenkin.

Mutta mitä ihmettä purkin sisältö sitten on, jos ei siihen ole kätkettynä kalorin kaloria? Vilkaisu tuoteselosteeseen kertoo, että töhnän valmistuksessa on käytetty pääasiassa vettä, kasviskuituja, rasvatonta kaakaojauhetta sekä kaakao- ja pähkinäesansseja. Koska ruokavalioni on muutoin melko puhdas ylimääräisistä lisäaineista, uskon tämän purnukan jäävän viimeiseksi laatuaan. Mutta ennen kuin purnukka on tyhjä, aion nauttia levitettä viikonloppujen pannukakku-aamupalalla silläkin uhalla, että silmäni alkavat kiilua pimeässä, maksani räjähtää ja kuollut ruhoni ei pala edes krematorion uunissa.

Kokeilukeittiössämme on kyllä muutenkin miehen toimesta testattu kaikenlaisia kotitekoisia herkkuja makeannälän karkoittamiseksi. Ensimmäinen kokeilu oli avocadosta tehty suklaamousse, joka oli makunsa puolesta täysi fiasko. Sen sijaan paremmat pisteet testissä sai lähestulkoon hiilihydraatiton mansikkakakku, jonka helpon reseptin voisin tänne blogiinkin rustata sikäli mikäli sellainen jotakuta sattuu kiinnostamaan.

Onkos sinne Suomeen tullut jotain uusia dieetti-ystävällisiä herkkuja? Tai osaako joku vinkata jotain täältä rapakon takaa?

Maantiepyöräilystä, kilpailuvietistä ja kilpailuvietittömyydestä

/ A. K. Nikkinen / 4 kommenttia

Ensin tähän alkuun pieni tuuletus. Tai mitä sitä suotta kursailemaan, tuuletetaan nyt oikein kunnolla! Minä nimittäin pystyn taas ajamaan maantiepyörällä! Jee jee!

Instagramia seurailevat ovat ehkä laittaneet jo aikaisemminkin merkille, että maastopyörällä olen vammaispolveni kanssa ollut kykenevä ajamaan jo jonkin aikaa. Kuitenkin vasta viime viikonloppuna rohkaistuin kokeilemaan joko polvi kestäisi myös maantiepyörän ajoasentoa, ja kestihän se! Tämä tarkoittaa jatkossa entistä pidempiä pyörälenkkejä sekä toivottavasti – ja etenkin – tehokasta rasvanpolttoa. Painon putoaminen on nimittäin ollut hiukan tahmeaa ja nyt kun kesäkin tekee tuloaan, en päälle mahtuvien vaatevalikoimien supistuessa ole kovinkaan kykeneväinen käsittelemään painonpudotuksellisia vastoinkäymisiä.

Maltti ei todellakaan ole minulle valttia painonpudotushommissa. Ei, ennen kuin mahdun taas shortseihini.

Vaan onpa tässä muutakin työstettävää kuin pelkkä ulkomuoto. On nimittäin päässyt hieman pakollisen tauon aikana pyöräilykunto hiipumaan. Toki nämä lähikukkulat vielä nousevat ylös suht helposti, mutta tahti on kyllä hidastunut eikä takapuolen turnauskestävyyskään ole aivan samaa luokkaa kuin aikaisemmin. Mutta ehkä se meno tästä vielä kevenee samaa tahtia naisen kanssa. Parempi olisi. Voimien nyt ainakin luulisi kasvavan tätä raatoa ylös alas mäenrinteitä raahatessa.

Miehen kanssa pyörälenkillä muuten huomasi hyvin eron kilpaurheilijan ja itseni kaltaisen hupilenkkeilijän välillä. Kun itselläni kunto on pohjamudissa ja kanssapyöräilijät vetävät ylämäessä, alamäessä ja tasaisella ohi vasemmalta ja oikealta, kohautan vain olkiani enkä anna asian masentaa. Minulle riittää, että teen parhaani ja voitan korkeintaan itseni. Mies sen sijaan entisenä kilpaurheilijana ei voi sietää ohi ajavia pyöräilijöitä. Vaikka kilpavuosista on aikaa ja mies on nykyisin samassa veneessä kanssani painonpudotuksineen ja rapakuntoineen, ei kilpailuvietti ole kadonnut mihinkään. Ei riitä, että tekee parhaansa, pitäisi olla paras. Ei riitä, että voittaa itsensä, pitäisi voittaa kaikki muutkin. Niin sujuvat yhteiset pyörälenkkimme suloisesti sopusoinnussa, minä hyräilen ja mies kiroilee hyräilyni tahdissa. Se hyvä puoli asetelmassa toki on, että meikäläisen paikka on yleensä peesissä.

Kerrotaan vielä pikaisesti tämän hetkisistä pyöräilykeleistä. Lämpötilat vaihtelevat tähän aikaan vuodesta kovasti ja pyöräreitin varrelle osuvat kukkulat luovat paljon myös paikallisia lämpötilaeroja. Siinä kun edellisellä viikolla päivälämpötilat nousivat enimmillään 17 asteeseen, on tälle viikolle luvattu melkeinpä päivittäin 30 asteen helteitä. Aamut ovat kuitenkin vielä viileitä ja pitkille pyöräilyhousuille ja -takille on käyttöä jos mielii lenkille heti auringon noustessa. Mutta niin se vain on, että pienistä vilunväristyksistä huolimatta suoritan aamuaerobiseni mielummin ulkosalla kuin sisätiloissa.

Kuulin, että siellä Suomessakin alkaa pyöräilykelit olla vähitellen käsillä. Joko fillarit on huollettu ja kaivettu naftaliinista?

Kauneus sattuu, eli kestopigmentoidut kulmat ja rajaukset

/ A. K. Nikkinen / 10 kommenttia

Minulla on elämän naishömppä-osastolla kaksi kesto-ongelmaa. Toinen on se, etten ole erityisen luonnonkaunis suoraan sängystä revittynä ja toinen on se, että olen laiska tekemään asialle mitään, eli meikkaamaan. Tämän vuoksi turvauduin ensimmäisen kerran jo vuosi sitten kulmien kestopigmentointiin, jolla paikattiin harvat kohdat ja korjattiin kulmien epämääräistä muotoa. Väriksi valittiin hiuksieni tumminta kohtaa vastaava sävy, joka oli myös hyvin lähellä kulmieni luonnollista väriä.

Viikko takaperin värjäytinkin sitten tukkani päältä hyvin tummaksi, melkeinpä mustaksi. Olin jo pitkään väritellyt kulmiani vahvemmiksi, joten päätin teettää kestopigmentoinnin uudelleen, tällä kertaa tummempana. Vuorokausi päätöksestä makasin salilta bongaamani ammattilaisen, Lindan pöydällä valmiina käsittelyyn.

Suunnitteluhommia

Kulmat suunniteltiin ensin kynällä, piirrettiin, pyyhittiin, piirrettiin lisää ja kokeiltiin muotoja. Kun mallaus näytti sopivalta, ryhdyttiin hommiin. Linda levitti kulmiini puuduttavaa geeliä ja käynnisti suristimen. Muistelin edellisestä kerrasta, että toimenpide olisi sattunut hieman enemmän, mutta ei. Homma oli siis suhteellisen kivuton eikä kestänyt kauan.

Värjäyshommia.

Kun kulmat olivat valmiina, kysyi Linda, että tehtäisiinkös samalta istumalta silmiinkin kevyet rajaukset, ihan ripsirajan alapuolelle. Ajatus tatuointisuristimesta silmän lähellä oli karmaiseva, sillä en voi sietää silmien koskettelua tai muuta räpeltämistä. Linda heitti minulle kuitenkin vastustamattoman tarjouksen ja viimeistään siinä vaiheessa, kun hän kertoi O.C.:n hienostorouvienkin selviävän toimenpiteestä hengissä, oli pakko suostua. Toimenpiteen jälkeen Linda tosin paljasti, että paikalliset hienostorouvat saapuvat toimenpiteeseen yleensä niin valiumpäissään, etteivät edes tajua mitä tapahtuu.

Silmien rajaus ei siis ollut mitenkään harkittu juttu ja hyvä niin. Jos harkinta-aika olisi ollut vähänkään pidempi, en todennäköisesti olisi suostunut, sillä sanoohan sen järkikin, että se a) sattuu, b) tuntuu epämiellyttävältä ja c) operaation jälkeen turvonneet silmäluomet ovat aika epäeroottiset. Mutta niin ryhdyttiin hommiin sen enempää miettimättä, ilman särkylääkkeitä tai rauhoittavia aineita, pelkän puudutusgeelin voimin.

Rajaus tuli siis tänne.

Ja herramajee, olihan se nyt oikeasti aika hirveää. Silmäluomien tatuoimiseen verrattuna kulmia voisi nakutella vaikka pienen ikuisuuden. Käytännössä homma eteni niin, että suljin silmät, Linda nosti luomea toisella kädellä ja tikkasi väriä toisella. Tässä asennossa silmäni eivät päässeet nykimään pahasti enkä kyllä muutenkaan olisi uskaltanut liikahtaa, hyvä nyt jos hengittää tohdin. En luonnehtisi operaatiota kuitenkaan erityisen kivuliaaksi vaan ennemminkin äärimmäisen epämiellyttäväksi. Silmäluomea kutitti, silmää kutitti, ahdisti, homma tuntui kestävän ikuisuuden ja alkoihan se tietysti pikkuhiljaa sattuakin.

Naamavärkin kestovärjäyksen jälkeen kulmien hoito-ohjeet olivat seuraavanlaiset: ei hikoilua eikä kastelua viikkoon ja kevyttä rasvausta silloin, kun ihoa alkaa kiristämään. Kulmien väri vielä vaalenee parantuessaan ja tämä otettiin huomioon väriä valitessa. Silmien rajauksia taas ei oikein voi edes hoitaa. Heti operaation jälkeen silmäluomeni olivat melkoisen turvoksissa, joten pidin hieman kylmää silmien päällä kymmenisen minuuttia kerrallaan. Silmät myös vuotivat sen verran, etten nähnyt kunnolla ja tuntui, kuin silmissä olisi hiekkaa. Menin kuitenkin vielä salille samana iltana (hikipanta päässä), joten mikään katastrofaalinen ei tilanne ollut. Seuraavana aamuna silmät olivat edelleen hieman turvoksissa, mutta pyörälenkin jälkeen (en usko hikoilleeni naamasta, ehkä) turvotus oli kadonnut ja silmät näyttävät nyt 1,5 vuorokautta myöhemmin täysin normaaleilta kevyine rajauksineen. Ripsivärin käytöstä pitää kuitenkin pidättäytyä vielä viikko ja olla tarkkana, ettei räpelöi silmiä likaisilla käsillä.

Turvonnut silmäluomi heti operaation jälkeen. Kauneus sattuu.

Lopputuloksesta näette kuvia sitten, kun kulmat ja luomet ovat kunnolla parantuneet. Jotain rupea tässä on odotettavissa sekä kulmiin että luomiin ja etenkin jälkimmäistä odotan kauhunsekaisin tuntein.