Olen laittanut merkille, että blogiini päädytään hyvin usein hakusanojen uupumus, kuristava tunne ja stressi perässä. Siitä, kun tulin kertoneeksi uupumus-diagnoosista blogissani, on aikaa puolisen vuotta. On siis ihan hyvä ajankohta kertoa millä tolalla henkinen hyvinvointini on tällä hetkellä.

Että juu, ihan hyvää kuuluu tänä päivänä, kiitos kysymästä. Melko paljon vaati vaan ajatustyötä ja muutoksia ajattelutapoihin, ennen kuin uupumuksesta saatiin tukeva niska-perse-ote.

Silloin puoli vuotta sitten ammattilaisen vastaanotolla kävi selväksi, että elämässäni oli sillä hetkellä sietokykyyni nähden liikaa ohjelmaa, vaikka pakollisen tekemisen määrä ei ollut juurikaan lisääntynyt. Asiaa tovin pähkäiltyäni, tajusin asenteessani viime vuosien aikana tapahtuneen omituisen muutoksen. Vaikutti siltä, kuin joka ikisestä asiasta elämässäni olisi tullut prioriteetti numero yksi; parisuhteesta, pyykinpesusta, blogista, kukkien kastelemisesta ja sukkalaatikoiden järjestelystä. Yritin koko ajan enemmän ja enemmän, tein kymmentä asiaa yhtä aikaa ja tunsin silti, etten ehdi kaikkea, olen myöhässä, kaikkialla on epäkohtia, olen huono vaimo, huono bloggaaja, koti on epäsiisti, piha heitteillä ja persekin levinnyt. Kaikki tuo stressi ja ahdistus oli jo vuoden päivät oireillut kuristavana tunteena kaulalla ja teki olostani entistä kauheamman.

Eipä siis ihme, että uuvuin itseeni.

Syksyn tullen päätin lopulta saada jotain tolkkua rutiineihini. Kävin mielessäni asioita, jotka oikeasti ovat prioriteettilistalla korkealla; parisuhde, työt, englannin opiskelu ja liikunta. Näiden neljän asian ympärille oli hyvä ryhtyä rakentamaan arkea ja rutiineja. Asetin itselleni työajat, vapautin viikosta pari aamupäivää englannin opiskelulle, määrittelin summittaiset treeniajat ja pyhitin myöhäisillat parisuhteelle. Kun päiviin tuli selkeä aikataulu ja rytmi, alkoi kummasti löytyä myös vapaa-aikaa. Työpäivän jälkeen olikin yht’äkkiä aikaa istahtaa katselemaan telkkaria tai täyttelemään ristikoita, käydä kaupoilla, siivota tai blogata. Niin katosi jokapäiväinen kiire ja stressi, vaikka lopulta tein asioita aivan yhtä paljon kuin ennenkin.

Mutta se kuristava tunne, se ei valitettavasti ole vieläkään tyystin kadonnut. Toisinaan voi kyllä kulua parikin viikkoa ilman, että muistan koko ongelmaa, mutta sitten – pam, epämiellyttävä tunne iskee nurkan takaa yleensä jostain täysin naurettavasta syystä, toisinaan en edes tiedä miksi. Tuo tunne on kuitenkin helpottunut kovasti viime aikoina, muuttunut kovasta kuristuksesta pienenpieneksi paineen tunteeksi, joka saattaa hyvänä päivänä kadota yhtä nopeasti kuin on alkanutkin. Ehkäpä kropalla vaan menee oma aikansa oppia uusille tavoille.

Niin typerältä kuin tämä koko homma on tuntunutkin, en näe pelkästään negatiivisena asiana tätä melko pitkää ja tuskallistakin opintomatkaa omaan itseeni. Sitä aina sanotaan, että pitäisi kuunnella itseään, että kyllä se oma mieli ja keho kertoo. Sen tärkeän asian olen nyt oppinut, että pelkällä hiljaisuudella ja odottelulla se mieli tai keho ei kerro juuta taikka jaata. Sille täytyy esittää kysymyksiä ja mielellään antaa myös suunvuoro. Niinpä kysynkin tämän tästä itseltäni, että onko tässä nyt taas mitään järkeä. Sen jälkeen voi pysähtyä kuuntelemaan, että mitä mieltä siellä mielen perukoilla oikeasti ollaan.