Kolmekymppisen hormonisekoilua

Silmät punoittavat ja nenäonteloita kirvelee. Niiskaisen ja pyyhkäisen nopeasti silmäkulmaa, johon kyynel on taas kihonnut. Ei, kukaan ei ole kuollut. Kukaan ei ole sairastunut. Talo ei ole menossa alta eikä mies jättänyt. Ehei, tiettynä aikana kuukaudesta bongattu Iltasanomien tarina haavoittuneesta oravanpoikasesta se vaan pyrkii ulos kyynelkanavien kautta.

Viimeisen vuorokauden aikana olen itkenyt niin iltapäivälehtien jutuille, poliisikoiranpennun kuvalle, pääsiäiskoristeille, vauvalle tv:ssä, avocadopuun lehdenaluille, Nightwishin uudelle biisille, aamuauringolle ja nyt näemmä myös blogin kirjoittamiselle. Kaikki tuntuu uppoavan suoraan sydämeen, oli kyse sitten herkullisen kuuloisesta mämmiohjeesta tai miehen lähtemisestä työmaalle.

Ennen kuin kukaan ehtii arvailemaan niin ei, en ole raskaana. Kyseessä on itselleni jo jokseenkin normaali ilmiö, joka iskee hormonaalisen kierron tietyssä vaiheessa päälle kuin Titanicin ensi-illan tunnelataus potenssiin sata. Vaikka tunteikkuuteni on tällä hetkellä täysin hallitsematonta, osaan jo suhtautua jatkuvaan kyynelehtimiseen huumorilla. Kun mies tänä aamuna puhui syntisen hyvästä mansikkajäätelöstä ja aiheutti täten täysin järjenvastaisen itkureaktion, oli mahdotonta pidätellä naurua.

Pääsiäistipu, joka itkettää, koska mieleen tulee ne ihanat lapsuuden pääsiäiset mummolassa.
Argh. Ja niisk.

Sitä aina kuvitteli, että kun teini-iästä pääsee yli, oltaisiin hormonaalisten heittojen osalta turvassa aina vaihdevuosiin saakka. Ensimmäinen hormonaalinen alamäki alkoi kuitenkin heti murrosiän jälkeen, kun turrutin oman hormonitoiminnan yhdistelmäehkäisypillereillä. Vaivuin jonkinlaiseen alakuloiseen olotilaan lähes vuosikymmeneksi ja kärsin samankaltaisista itkukohtauksista kuin nykyään, tosin sillä erotuksella, että kun nykyisin yliherkistelyni kestää vain muutaman päivän kerrallaan, olivat itkukohtaukset pillereitä syödessä jokapäiväistä hupia. Eroa on myös siinä, miksi itketti. Kun pillereiden aiheuttama hormoni-itku oli selvästi surumielistä, tarjoilee nykyinen hormonimyrsky enemmänkin onnensekaisia ilonkyyneleitä.

Tajusin siirtyä pillerittömään elämään 26-vuotiaana. Sen jälkeen pää alkoi hitaasti seljetä ja elin kai hormonaalisesti elämäni tasapainoisinta aikaa aina kolmekymppiseksi saakka. Sitten alkoikin aikuispuberteetti. Minulla, jolla ei edes teininä ollut finnejä, on nykyisin tämän tästä käsittämättömiä iho-ongelmia. Samoihin aikoihin alkoivat kovat kuukautiskivut, ovulaatiokivut sekä lähes käsinkosketeltavat tunteenpurkaukset. Omaksi ja miehen onneksi en kuitenkaan ole tunnemyrskyjeni aikana kamala, nalkuttava akka, vaan ainoastaan harmiton, tunteellinen hölmö.

Alan vähitellen ymmärtämään, mitä kolmenkympin kriisillä tarkoitetaan. Kun elämä muuten kolmenkympin jälkeen on parempaa, rennompaa ja turvallisempaa kuin kaksikymppisenä (älkää siis teinit peljätkö, elämää on kolmenkympin jälkeen ja se on jopa parempaa kuin teillä, senkin räkänokat), työntävät hormonit oman lusikkansa soppaan ja aiheuttavat niin pienempää kuin suurempaakin vavistelua elämän perusrakenteissa. Ensin tekisi mieli asettua aloilleen, seuraavassa hetkessä matkustaa maailman ääriin, sitten viettää taiteilijaelämää mojitoja juoden ja seuraavaksi halajaisi oikeisiin töihin. Hetkittäin mielen vieressä käyvät koiranpennut ja vauvat ja seuraavassa hetkessä tekisi mieli ostaa kaksipaikkainen urheiluauto ja humputella itsensä tärviölle.

Apua.

Rakas Eki, kauanko tämä aikuispuberteetti oikein kestää? Ja kuinka tästä selvitään tekemättä hölmöyksiä?

Nimim. 32 v, 169,5 cm, 71,5 kg, oonks normaali?

Uupumuksen jälkeen

Olen laittanut merkille, että blogiini päädytään hyvin usein hakusanojen uupumus, kuristava tunne ja stressi perässä. Siitä, kun tulin kertoneeksi uupumus-diagnoosista blogissani, on aikaa puolisen vuotta. On siis ihan hyvä ajankohta kertoa millä tolalla henkinen hyvinvointini on tällä hetkellä.

Että juu, ihan hyvää kuuluu tänä päivänä, kiitos kysymästä. Melko paljon vaati vaan ajatustyötä ja muutoksia ajattelutapoihin, ennen kuin uupumuksesta saatiin tukeva niska-perse-ote.

Silloin puoli vuotta sitten ammattilaisen vastaanotolla kävi selväksi, että elämässäni oli sillä hetkellä sietokykyyni nähden liikaa ohjelmaa, vaikka pakollisen tekemisen määrä ei ollut juurikaan lisääntynyt. Asiaa tovin pähkäiltyäni, tajusin asenteessani viime vuosien aikana tapahtuneen omituisen muutoksen. Vaikutti siltä, kuin joka ikisestä asiasta elämässäni olisi tullut prioriteetti numero yksi; parisuhteesta, pyykinpesusta, blogista, kukkien kastelemisesta ja sukkalaatikoiden järjestelystä. Yritin koko ajan enemmän ja enemmän, tein kymmentä asiaa yhtä aikaa ja tunsin silti, etten ehdi kaikkea, olen myöhässä, kaikkialla on epäkohtia, olen huono vaimo, huono bloggaaja, koti on epäsiisti, piha heitteillä ja persekin levinnyt. Kaikki tuo stressi ja ahdistus oli jo vuoden päivät oireillut kuristavana tunteena kaulalla ja teki olostani entistä kauheamman.

Eipä siis ihme, että uuvuin itseeni.

Syksyn tullen päätin lopulta saada jotain tolkkua rutiineihini. Kävin mielessäni asioita, jotka oikeasti ovat prioriteettilistalla korkealla; parisuhde, työt, englannin opiskelu ja liikunta. Näiden neljän asian ympärille oli hyvä ryhtyä rakentamaan arkea ja rutiineja. Asetin itselleni työajat, vapautin viikosta pari aamupäivää englannin opiskelulle, määrittelin summittaiset treeniajat ja pyhitin myöhäisillat parisuhteelle. Kun päiviin tuli selkeä aikataulu ja rytmi, alkoi kummasti löytyä myös vapaa-aikaa. Työpäivän jälkeen olikin yht’äkkiä aikaa istahtaa katselemaan telkkaria tai täyttelemään ristikoita, käydä kaupoilla, siivota tai blogata. Niin katosi jokapäiväinen kiire ja stressi, vaikka lopulta tein asioita aivan yhtä paljon kuin ennenkin.

Mutta se kuristava tunne, se ei valitettavasti ole vieläkään tyystin kadonnut. Toisinaan voi kyllä kulua parikin viikkoa ilman, että muistan koko ongelmaa, mutta sitten – pam, epämiellyttävä tunne iskee nurkan takaa yleensä jostain täysin naurettavasta syystä, toisinaan en edes tiedä miksi. Tuo tunne on kuitenkin helpottunut kovasti viime aikoina, muuttunut kovasta kuristuksesta pienenpieneksi paineen tunteeksi, joka saattaa hyvänä päivänä kadota yhtä nopeasti kuin on alkanutkin. Ehkäpä kropalla vaan menee oma aikansa oppia uusille tavoille.

Niin typerältä kuin tämä koko homma on tuntunutkin, en näe pelkästään negatiivisena asiana tätä melko pitkää ja tuskallistakin opintomatkaa omaan itseeni. Sitä aina sanotaan, että pitäisi kuunnella itseään, että kyllä se oma mieli ja keho kertoo. Sen tärkeän asian olen nyt oppinut, että pelkällä hiljaisuudella ja odottelulla se mieli tai keho ei kerro juuta taikka jaata. Sille täytyy esittää kysymyksiä ja mielellään antaa myös suunvuoro. Niinpä kysynkin tämän tästä itseltäni, että onko tässä nyt taas mitään järkeä. Sen jälkeen voi pysähtyä kuuntelemaan, että mitä mieltä siellä mielen perukoilla oikeasti ollaan.

Pitää syödä, että jaksaa

Joku saattaa vielä muistaakin, kuinka viime keväänä hieman epäonnistuneen dieetin päätteeksi uhosin opettelevani syömään enemmän. Ihan huvikseni en kuitenkaan soppakulhojen äärelle halunnut hakeutua entistä useammin, vaan tavoitteeni oli opettaa keho käyttämään enemmän energiaa hyväkseen, syödä suunnilleen kulutukseni verran ja näin varmistella mahdollisen seuraavan dieetin onnistumista.

Kun sitten kesä koitti, tuli elämään tärkeämpää tavoiteltavaa kuin tulevaisuuden dieetit. Loppukesästä diagnosoitu uupumus teki riittävästä ravinnonsaannista tärkeää myös henkisen hyvinvoinnin kannalta, josta tuli prioriteetti numero yksi. Samalla kun ryhdyin eliminoimaan ylimääräisiä stressitekijöitä pääni sisältä, halusin helpottaa koko kehon stressitilaa. Ja koska liikun paljon, halusin varmistaa, ettei kehoni tarvitse palautua kaikesta rasituksesta liian köykäisin eväin. Niinpä syksyn tullen löysäsin vyötä ja otin tukevan otteen jääkaapin ovenkahvasta.

AamupuuroAamu alkaa 1,5 annoksella kaurapuuroa, jonka sekaan on sotkettu kakkutaikinan(!!) makuista proteiinijauhoa. Päälle vielä kasa raejuustoa ja mustikoita niin nälkä pysyy loitolla!

 

Miten tämä sitten näkyy ulospäin? Ryhdyin lisäämään pöperön määrää pikkuhiljaa. Koska aloitin salitreenit uudelleen kesätauon jälkeen ja tämän lisäksi ajelin maantiepyörällä, ei lisääntynyt ravinto näkynyt ulkomuodossa kovinkaan paljon. Parin kuukauden jälkeen alkoi salin peilissä näkyä muutoksia, pumppi oli rehdimpi ja kesän aikana kuivahtanut olemus huomattavasti ryhdikkäämpi. Vasta, kun polven hajoaminen pakotti luopumaan pyöräilystä ja rajoitti muutenkin kaikkea aerobista liikuntaa, alkoi vartalooni kerääntyä selvemmin ylimääräistä. Alkupaniikin hälvettyä päätin kuitenkin jatkaa samalla ruokavaliolla, vaikka aerobisen liikunnan vähenemisen myötä kulutukseni olikin pienentynyt.

Nyt takana on pian viisi kuukautta ruoka-aikaan kotona olemista. Edelleenkin tuntuu siltä, kuin söisin jatkuvasti, mutta syyllisyydentunne riisivuorta lautaselle kauhoessa on kadonnut, samoin sitä seurannut ähky. Itse asiassa minusta tuntuu siltä, että kehoni käsittelee ruokamäärää nykyisin jo varsin tehokkaasti, kunhan pysyttelen kohtuullisen puhtaassa ruoassa. Joulun aikaan oikean ruoan korvaaminen herkuilla kostautui välittömästi ja vaikka energiateknisesti en syönytkään yli tarpeiden, tarttuivat jouluherkut lanteille ihan eri tavalla kuin normaali pöperö. Muutoin rasvan kertyminen tuntuisi kyllä pysähtyneen.

Mikä on muuttunut? Se tärkein, henkinen hyvinvointini, on parantunut kesästä huomattavasti. Jos ei nyt kaikki kunnia, niin osa ainakin osa siitä kuuluu riittävälle ravinnonsaannille ja täten koko kehon stressitason laskemiselle. Vaikkei viidessä kuukaudessa vielä salilla saadakaan ihmeitä aikaiseksi, voisin väittää, että lihaksissakin on tapahtunut ainakin pientä ulkoista kehitystä. Voiman lisääntymistä ei sen sijaan tarvitse edes arvuutella – ounastelen rikkovani vanhan, 70 kilon penkkiennätyksen ihan lähiaikoina.

Miltä nyt tuntuu? Vaikka olo onkin energisempi ja vahvempi, on pakko myöntää, että riippuen ihan päivästä, minua häiritsee enemmän tai vähemmän tuo vyötärölle ilmestynyt vatsamakkara. Vaa’alle en ole mennyt vieläkään, vaikka vaa’an vastainen kampanjani onkin jo päättynyt. Epäilen kuitenkin lisäkiloja tulleen kesästä ehkä neljä, eli olisiko painoni siellä seitsemänkymmenen tietämillä, tiedä häntä. Mahdun joka tapauksessa vanhoihin vaatteisiini, mutta en voi sanoa, että tuntisin niissä oloani erityisen mukavaksi.

Nyt kun pääni on jokseenkin järjestyksessä ja kropan aineenvaihduntakin toimii taas, olen ryhtynyt haaveilemaan uudesta dieettikokeilusta vielä kevään aikana. Minua nimittäin kiinnostaisi päästä eroon tuosta vyötärön lisäpainosta, joka vaikeuttaa leukojen vetämistä entisestään. Dieetin aika ei kuitenkaan ole vielä, sillä ensin täytyy rikkoa ennätyksiä salilla ja saada polvi (ja keuhkoputkentulehdus) parantumaan. Tiedä vaikka, jos makkara alkaisi sulaa ihan itsestään, kunhan taas pääsen juoksemaan ja pyöräilemään.

Sitä odotellessa taidan ottaa vähän välipalaa ja lähteä kyykkäämään. Voikaa, liikkukaa ja syökää hyvin, ihmiset!