Eletään 80- ja 90-luvun vaihdetta. Makaan lattialla rustaamassa tikkukirjaimilla vastauksia kaverini Ystäväni-kirjaan. Perustietojen jälkeen kysytään lempitunteja koulussa eikä vastausta tarvitse kauan miettiä. Tykkään eniten kuvaamataidon ja musiikin tunneista, ruokatunneista jos ruokana on lasagnea ja välitunneista jos ei sada. Harrastuksia kysyttäessä kerron piirtäväni, soittavani pianoa, kirjoittavani tarinoita ja syöväni karkkia aina kun sitä on tarjolla.

Eli ei, en todellakaan ollut mikään liikunnallinen lapsi.

***

Elämän lähestyessä kahdettakymmenettä ikävuotta, jäivät lapsuuteni lempiharrastukset vähitellen aikuisuuden varjoon. Maalaaminen ja piirtäminen muuttuivat vähitellen työksi, graafiseksi suunnitteluksi tietokoneella, kirjoittamiselle ei lapsuuden tarinointien jälkeen ollut enää tarvetta kuin iskevissä mainoslauseissa ja pianonsoittokin vaihtui satunnaisia joululauluja lukuunottamatta toimistoradion puuduttavaan musiikkitarjontaan.

Jotenkin siinä aikuisuuden kynnyksellä tuntui siltä, ettei elämässä olisi enää aikaa ja tilaa niille lapsuuden höpöhöpö-harrastuksille, etenkään kun olin ihan vain keskivertoharrastelija vailla erikoislahjakkuuksia. Oli kiirettä ja velvollisuuksia, poikaystävä, uusi kuntosaliharrastus ja tärkeämpääkin tekemistä kuin jankata sointuja pianolla, kirjoitella pöytälaatikkoon homehtuvia runoja ja maalata amatööritauluja. Ennen niin rakkaat ja iloa tuottavat asiat jäivät lopulta ajan rattaisiin.

Pyyhkiessäni eräänä päivänä pölyjä pianon päältä muistin, kuinka minulla ennen oli tapana soittaa milloin ilon, milloin surun ja milloin yksinäisyyden inspiroimana. Vaikka en ollutkaan erityisen taitava soittaja, saivat korvakuulolta tai nuoteista soitetut kappaleet ajatukseni leijailemaan hetkeksi pois ympäröivästä maailmasta. Viime vuosina en ole enää soittanut pianoa kuin jouluisin, en tarttunut uuteen kappaleeseen, opetellut sitä nuotti nuotilta, kunnes sormet vähitellen löytävät oikeille paikoille oikeaan aikaan. Minkä ihmeen takia en?

On hyvin todennäköistä, että jos joku harrastus tai asia on tuottanut suurta iloa lapsena, tuottaa se sitä vieläkin. Kun kolme vuotta sitten keksin tarttua uudelleen kirjoittamiseen, tunsin täsmälleen samaa innostusta ja mielikuvituksen laukkaa kuin lapsena. Samalla tavalla aion nyt lämmitellä uudelleen suhdettani pianon kanssa, jonka olen muuttokontissa tuonut ison meren tälle puolen. Olen viime päivät verrytellyt muistinystyröitä ja sorminäppäryyttä Oskar Merikannon Valse Lenten kanssa ja aivan totta, soittaminen vie mennessään aivan kuten ennenkin ja tyhjentää mielen kaikesta muusta.

Onko teillä lukijoilla säilynyt jokin lapsuuden tai nuoruuden harrastus läpi elämän? Vai oletko kenties löytänyt vanhan harrastuksen pariin uudelleen? Jos vastaus on kieltävä, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan paluuta vanhojen ilonlähteiden äärelle!

Aamun ensimmäinen tunti. Luokan ikkunasta näkyvä maisema on vielä sinisen hämärä, kun kaivan hitaasti englannin kirjat repustani. Käymme läpi eilisen kotitehtäviä pulpetti kerrallaan. Tyttö eturivissä aloittaa vastauksensa lukemisen haparoivalla englannillaan niin hiljaa, että ääntä tuskin kuuluu. Lausuttuaan yhden U-kirjaimen väärin, keskeyttää opettaja lauseen eikä tyttö enää jatka. Seuraavan oppilaan kohdalla vastauksen lukeminen päättyy niin ikään kesken lauseen, kielioppivirheeseen. Kun sitten tulee minun vuoroni, jäädyn kolmannen sanan kohdalla täysin. En tiedä kuinka sana lausutaan enkä lopulta uskalla edes yrittää. Jo muutenkin olematon ääneni vaimenee kokonaan ja vuoro siirtyy seuraavalle. Mä vihaan enkkua.

***

Englanti oli minulle koulussa hyvin haastavaa. Sanat eivät tarttuneet päähäni, kielioppi tuntui monimutkaiselta, ääntäminen käänsi kielen solmuun ja tunneilla siirryimme kappaleesta toiseen niin nopeasti, ettei kaltaiseni hidas oppija kertakaikkisesti pysynyt tahdissa mukana. Ja tietäähän sen, että kun putoaa kärryiltä jo ala-asteella, ei yläasteen lopulla näkynyt kärryistä enää edes takavaloja. Ammattikoulussa sain lopulta kurottua muita hivenen kiinni ja tajusin ensimmäistä kertaa elämässäni kielioppisääntöjä, jotka muut olivat oppineet jo ala-asteella. Sanojakin aloin muistamaan enemmän ja enemmän, kunhan opettelin yksittäisten sanojen sijaan kokonaisia lauseita. Englanniksi kirjoittaminen sujui jo joten kuten, lukeminen ihan mukavasti ja puhettakin ymmärsin sen verran, että tiesin mistä on kyse. Mutta ei, keskustella en osannut, sillä sitä ei missään vaiheessa opetettu. Ilmeisesti kaikelta kieliopin jauhamiselta ei opetussuunnitelmaan ollut jäänyt tilaa englannin puhumiselle.

Vuodet kuluivat, englanti vaipui unholaan enkä tarvinnut olematonta kielitaitoani töissä tai vapaa-ajalla juuri lainkaan. Joskus ulkomailla käydessäni tai turistin kysyessä neuvoa Helsingin kaduilla, sisintäni hieman vihlaisi, mutta muuten elin onnellisen kielitaidottomana vuosikausia ja eläisin kai vieläkin, ellei kohtalon iva olisi puuttunut peliin. Eräänä päivänä nimittäin löysin itseni muuttokuorman keskeltä Yhdysvalloista.

Alkuaika Kaliforniassa ei ollut ihan helppoa. Pelkästään mainosten lukeminen oli työlästä, saati sitten ruokatarvikkeiden etsiminen kaupasta. Televisio-ohjelmat menivät toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, lihatiskillä kinkun tilaaminen oli aluksi lähes mahdoton tehtävä ja pelkäsin kuollakseni, että joku naapureista juttelisi minulle. Yritykseni puhua englantia kaatuivat lähes aina siihen, etten ollut varma oikeasta sanajärjestyksestä ja epäonnistumisen välttämiseksi olin mieluummin hiljaa. Todellisesta suupaltista tuli englanniksi valtavan ujo, se sama tyyppi, joka ei uskaltanut koskaan viitata englannin tunnilla.

Muutama kuukausi muuton jälkeen hakeuduin maahanmuuttajille tarkoitetulle kielikurssille. Oli lohduttavaa huomata, että maassa asui paljon ihmisiä, jotka eivät osanneet englantia senkään vertaa kuin minä, mutta he uskalsivat siitä huolimatta avata suunsa ja yrittää. Ja me kaikki ymmärsimme toisiamme, kaikista kielioppivirheistä huolimatta. Viisi päivää viikossa, kolme tuntia kerrallaan neljän kuukauden ajan silkkaa puhumista auttoi alkuun. Vaikka kotirouvana ollessa englannin puhumisen tarve oli edelleen hyvin rajallista, ryhdyin juttelemaan ihmisille kaupassa ja salilla, puhuttelin naapuria ja hakeuduin viikottain manikyyriin, jotta pääsisin puhumaan englantia. Kun ensimmäistä kertaa soitin lääkärilleni laboratoriotuloksia kysyäkseni ja sain asiani selvitettyä, olisin kai heittänyt voltteja jos olisin osannut.

Vaikka englantini on kokoajan hitaasti parantunut ja vaikka pystyisin pienellä valmistautumisella jo hoitamaan melkein asian kuin asian, en siltikään koe, että pystyisin ilmaisemaan itseäni englanniksi lähellekään niin värikkäästi kuin äidinkielelläni. Joskus mietin, että ystäväni eivät edes tiedä millainen ihan oikeasti olen, sillä he eivät ole kohdanneet todellisessa mittakaavassa sarkastista huumoriani, kuivakoita vitsejäni, kaukaa haettuja vertauskuviani ja niitä syviä ajatuksia, joille ei aina tahdo löytyä sanoja edes suomeksi. Onnekseen ne poloiset eivät edes tiedä, paljonko minä oikeasti puhun.

Tunne, etten pysty ilmaisemaan itseäni niin hyvin kuin haluaisin, on nakertanut mieltäni pitkään ja todennäköisesti paljon enemmän kuin olen edes ymmärtänyt. Kielitaitoni on epäkohta jota häpeän ja josta en oikein saa otetta, oma henkilökohtainen virtaheponi olohuoneessa, jonka olemassaolosta olen hyvin tietoinen, mutta jota en ole jaksanut nostaa pöydälle. Tämä on yksi niistä stressiä aiheuttaneista asioista, joita olen ryhtynyt tänä syksynä tosissani työstämään. Sillä kohdallani kyse ei ole enää vain kielitaidosta teoriatasolla. Kyse on ajatusten purkamisesta sanoiksi ja sen kautta yhteisön sisään pääsemisestä, kotiutumisesta uuteen maahan, ystävystymisestä ja jonain päivänä ehkä urastakin. Ja ne eivät ole ihan pikkujuttuja ne.

Tänä syksynä päätin vihdoin tarttua härkää sarvista ja ilmoittauduin englannin tunneille, joilla pääpaino on keskustelutaidoissa, sanaston kasvattamisessa ja erilaisten puhekielestä tuttujen ilmaisujen käyttämisessä. Ja on kuulkaa englanninopiskelussa ihan eri meininki, kun luokassa oikeasti keskustellaan, tehdään kielellä sitä mihin se on tarkoitettu, puhutaan.

***

Tähän loppuun minulla olisi sellainen pieni vieno pyyntö sinne suomalaisen kielenopetuksen suuntaan, että kieliopin loputtoman nysväämisen sijaan kannustaisitte oppilaita puhumaan, ihan alakoulusta lähtien. Yleensä se, että puhuu sanoja peräkkäin vaikka vähän väärässäkin järjestyksessä on parempi kuin se, ettei avaa suutaan lainkaan.