Muukalaisen 4th of July

Niin taas oli ja meni Yhdysvaltojen suurin ja tärkein juhlapyhä, itsenäisyyspäivä. Kaikesta oman sekä lähikaupunkien ohjelmatarjonnasta valitsimme lopulta tunnin ajomatkan päässä olevan San Diegon ja sen kuuluisan itsenäisyyspäivän ilotulituksen. Rantaan oli kertynyt jo hyvissä ajoin valtava määrä ihmisiä nauttimaan kauniista päivästä ja odottelemaan taivaalle ammuttavaa valoshowta. Piknik-koreja ja kuohuviiniä, sinisiä, punaisia ja valkoisia vaatteita, iloista puheensorinaa ja musiikkia. Itsenäisyyspäivä ei paikallisille ole mikään harras ja hiljainen juhla.

Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivä on itselleni samalla tavalla vähän omituinen päivä kuin kiitospäivä ja vähän halloweenikin. Siinä, kun kaikilla paikallisilla tuntuu olevan omat suunnitelmat ja traditiot pyhien vietoksi ja ennen kaikkea näillä päivillä on heille oikeasti syvä ja henkilökohtainen merkitys, istuskelen itse peukaloita pyöritellen ja mietin, että lähtisikö sitä katselemaan muiden ilonpitoa vai järjestelisikös sitä vaikka sukkalaatikoita kotosalla. Niin, näinä paikallisina pyhinä tunnen itseni muukalaiseksi, joka katselee kun muut juhlii, muttei itse saa tunnelman päästä kiinni samalla tavalla.

Illan ilotulituksia odotellessa.

Vaikka jollain tasolla juhlistankin paikallisia juhlapyhiä, eli pidän vapaata ja yritän valmistaa paikallisia perinneruokia vaihtelevalla menestyksellä, ei umpisuomalaiselle maahanmuuttaja-perheellemme itse päivillä ole kovinkaan suurta merkitystä. Niin ylpeä kuin syvälle juurtuneesta suomalaisuudestani olenkin, ovat nämä niitä hetkiä, kun tavallaan harmittaa, että maahan on tullut muutettua vasta vanhemmalla iällä eikä paikalliseen kulttuuriin pysty enää kasvamaan eikä paikallisia juhlapyhiä tuntemaan omakseen. Muukalainen mikä muukalainen. Onneksi seuraavana arkipäivänä sitä jo tuntee olonsa vähän enemmän kotoisaksi.

No nyt!

Illan hämärtyessä alkoi jytistä. Siellä me rannalla töllistelimme huuli pyöreänä yli 20 minuuttista ilotulitusta ja mietimme, että monetkohan linnanjuhlat sillä taivaalle ammutulla rahamäärällä voisi oikein järjestää. Pakko kuitenkin myöntää, että mieluummin minä olin yhdessä muiden kanssa osallisena huikeaa ilotulitusta, kuin kotisohvalla katselemassa kansakunnan kerman juhlintaa TV:n välityksellä.

Vartalosta

Päivä hiekkarannalla. Vesileikit, bikinit ja kännykkäkamera. On aika kohdata pelot ja möröt ja kurkata kuvasaldoa koneelta. Siitä, kun ryhdyin vierottamaan itseäni ylettömästä liikkumisesta ja lakkasin noudattamasta maksimaaliseen rasvanpolttoon tähtäävää ruokavaliota, on nyt aikaa yli kaksi kuukautta. Ja kyllähän se varmasti alkaa näkyä myös ulkomuodossa.

Olen yrittänyt suhtautua vartaloni muutoksiin lempeästi, muistuttanut itseäni siitä, että muutokset kuuluvat asiaan. Aluksi välttelin peilejä, sitten vaakaa ja lopulta ryhdyin hamstraamaan ostoskoriin löysiä vaatteita, jotten vahingossakaan bongaisi housunvyötärön puristamaa makkaraa vyötäisiltä. Silloin tällöin sitä kuitenkin erehtyy etsimään vatsalihasten kaaria peilistä, kapeinta kohtaa vyötäröstä, tunnustelemaan ihon läpi kylkiluun kaarta, tutkimaan pakaroiden ryhdikkyyttä tai niin – katselemaan rannalla otettuja bikinikuvia. Niinä itsensä arvostelun hetkinä minulla oli ennen tapana ajatella, että asia korjaantuu seuraavalla dieetillä enkä sen enempää jäänyt puuttuvaa lihaserottuvuutta murehtimaan vaan ryhdyin hommiin. Sitten kun.

Olen tehnyt viime aikoina melko paljon töitä muuttaakseni suhtautumistani vartalooni, vältellyt arvostelua ja arviointia. Sen sijaan, että suhtautuisin vartalooni fitness-harrastajan kriittisyydellä, yritän opetella suhtautumaan vartalooni naisena. Muistuttelen itseäni tämän tästä, ettei kyljessä vaeltavan verisuonen katoaminen ole asia, joka pitää korjata eikä pehmeys pakarassa ei ole ongelma, joka vaatii ylimääräisen pakaratreenin lisäämistä treenikalenteriin. Minun ei tarvitse olla kauttaaltaan kireä, pumpissa tai rasvaton ja tulevaisuuden suunnitelmatkin sisältävät toistaiseksi jotain ihan muuta kuin dieettaamista. Minä olen tässä ja nyt, tässä nahassa ja näissä kuorissa. En sitä, miltä näytän dieetin jälkeen, sitten kun. Minä en ole kilpaurheilija, en tee töitä vartalollani, en työskentele liikunnan parissa eikä minua kai enää voi laskea edes liikuntabloggaajaksi. Tärkeämpää kuin näyttää kisakoneelta, on näyttää terveeltä ja ennen kaikkea tunteaitsensä terveeksi.

Bikinikuvien katsominen isolta ruudulta pelottaa siitäkin huolimatta, että vaikka olen luopunut treeniohjelmista, lopettanut tietoisen dieettaamisen enkä ole koko kesänä jättänyt välistä ensimmäistäkään tilaisuutta syödä jäätelöä tai karkkia, ei painoni ole noussut eivätkä vaatteeni jääneet pieniksi. Kiitos fiilispohjalta tehdyn pyöräilyn ja lenkkeilyn.

Eipä muuta, kuin härkää sarvista. Klik, klik ja kuvat auki.

Kriitikon lasit päässä huomaan, on vatsaani ja takapuoleeni on ilmaantunut jonkin verran pehmeyttä, vyötärööni leveyttä eivätkä käsivarretkaan näytä enää niin jänteviltä kuin aikaisemmin. Mutta hitsinpimpulat, kun riisun nuo turhanpäiväiset lasit päästäni huomaan, että kuvissahan on varsin hyvinvoivan ja onnellisen näköinen nainen.

Suotta siis pelkäsin. On tullut aika haudata nuo lasit saman pöytälaatikon pohjalle kuin missä treenisuunnitelmanikin makaavat. Tärkeintä on fiilis.

Vieras vuosien takaa

Auringon vajotessa hitaasti kukkulan taa ja lauantain kääntyessä iltapäivän puolelle, saapui ovellemme vieras, jota olin odottanut kovasti jo muutaman päivän. Siinä hän seisoi matkalaukkuineen oven edessä, ei juuri päivääkään vanhemman näköisenä kuin edellisen kerran tavatessamme, vanha koulukaverini yläasteajoilta. Tuossa hetkessä, ennen kuin kiepsahdin häntä halaamaan, oli jotain maagista. Kuin monta eri maailmaa ja aikakautta olisivat sattuneet samaan ovensuuhun yhtäaikaa 16 vuoden jälkeen. Teiniaikojen muistot, nykyhetki ja siinä välissä eletty elämä, joka kuljetti meidät molemmat sattumalta juuri tänne, paikoista epätodennäköisimpään, palmujen alle Kaliforniaan.

Meillä oli kolme päivää aikaa vaihtaa kaikkea vuosien aikana kertynyttä informaatiota ja sitä oli paljon. Omituista, miten mutkatonta kaikki voikaan olla vielä vuosien jälkeenkin, miten toinen ei tunnu lainkaan vieraalta, vaikka edellisen kerran tavatessamme olimme vielä kakaroita ja maailma täysin erilainen.

Uskon vakaasti siihen, että lapsena ja nuorena solmituissa ihmissuhteissa on jotain sellaista syvää ja ainutlaatuista, jota ei aikuisiällä luoduissa ihmissuhteissa ole. Ehkä ne ovat ne yhteiset muistot ja kokemukset, joita ei voi ulkopuolisille selittää. Ehkä se, että on asunut ja kasvanut samassa maalaiskaupungissa, nauranut samoille asioille, pyörinyt samojen ihmisten kanssa, ajanut pyörällä samaa kuoppaista asfalttia ja tuijotellut vuosia saman koulun seinää ja odotellut, että olisi jo kesäloma. Ne ovat sellaisia asioita, joita ei voi ymmärtää ellei itse ollut siellä. Pala minua, pala sinua.

Samalla polulla pitkästä aikaa.

 
Kiitos Kristiina, kun kävit ja tarjosit aikamatkan vuosien taa. Nähdään taas, toivottavasti vähän useammin kuin 16 vuoden välein.

Viisaus sinulle, nuorempi minä

Trendi kyseli viime viikolla, että minkä neuvon me bloggaajat antaisimme kymmenen vuotta nuoremmalle minälle. Kymmenen vuotta sitten olin 22-vuotias, huonossa työsuhteessa (aivan liian kauan), huonossa parisuhteessa (aivan liian kauan) ja sen lisäksi asuin vielä Espoossa (aivan liian kauan).

Ei mennyt putkeen ei.

Ei tässä kyllä neuvo tai pari edes riitä, mutta jos nyt aloitettaisiin yhdestä viisaudesta:

Jos reissuun lähdettyäsi huomaat, että mukaan tuli paskat eväät, 
niitä ei ole pakko syödä.

Liikunta-addiktiosta ja mitä sen jälkeen

Koska Onnenpäivää on toisinaan liikuntablogiksikin tituleerattu (ja lukeehan tuo liikunta tuolla otsikkokuvassakin…), on lienee kohtuullista kertoa mitä entisen himoliikkujan treenirintamalle tällä hetkellä kuuluu. Kuten joku saattaa vielä toukokuulta muistaa, päättyi edellinen liikuntapäivitykseni hieman surkeissa tunnelmissa tajuttuani, ettei liikkumiseni ole enää aikoihin ollut kovin terveellä pohjalla. Ennen niin rakas, hyvinvointia ja terveyttä edistävä harrastus oli muuttunut vähitellen addiktioksi ja pakkomielteiseksi suorittamiseksi, vähän kuin pyörremyrskyksi, joka imi mukaansa enemmän ja enemmän, sai kaiken pyörimään ympärillään ja jätti jälkeensä henkisen sekasorron. Että hei vaan, olen Anne, olen liikunta-addikti.

Olen pohtinut liikunnan harrastamistani viime viikkoina paljon, sitä missä kohtaa siitä tuli addiktio, milloin lakkasin kuuntelemasta järjen ääntä ja milloin jättämästä treenejä välistä. Miten ihmeessä sain mopon karkaamaan käsistäni syvälle pöpelikköön ilman, että edes tajusin mitään ennen pään iskeytymistä asfalttiin?

Tavoitteellisen treenaamisen ja pakkomielteisyyden raja on häilyväinen. Silmissä kiiluvan päämäärän tavoittamiseen vaaditaan päättäväisyyttä, omistautumista, säntillisyyttä, itsensä voittamista ja muita sellaisia piirteitä, joita yleisesti ihmisissä ihaillaan, mutta jotka samalla ovat luonteenpiirteistä niitä vaarallisimpia. Ja juuri nuo luonteenpiirteet ovat sekä minun vahvuuteni että heikkouteni, ainakin treenatessa. Olen hyvä raivaamaan esteitä syrjään päämäärän saavuttamiseksi, mutta tarpeen tullen en epäröi hetkeäkään siirtää myös itseäni syrjään silloin, kun satun seisomaan päämääräni edessä.

Epäilen, että addiktoiduin jo viime vuoden dieetin aikana, vaikka fyysiset ahdistuksen ja stressin oireet alkoivatkin vasta kuukausi pari dieetin jälkeen. Kun silloinen dieetti loppui eikä mielessäni ollut treenirintamalla mitään suurempaa päämäärää, tuntui treenien kohtuullistaminen ja sairastelun vuoksi väliin jättäminen ylitsepääsemättömältä. Oloni oli syyllinen ja ahdistunut ja pian stressitasoni hipoi pilviä, kurkussa kuristi ja korvissa kohisi. Päässäni olevan treeniohjelman seuraamatta jättäminen oli kaiken järjen ja kohtuuden sijaan merkki luonteenheikkoudesta tai fyysisestä kyvyttömyydestä. Niin minä sitten treenasin, yleensä kahdesti päivässä ja sain mielihyvää addiktioni toteuttamisesta, en niinkään itse liikunnasta kuten normaalit ihmiset. Ja kun tavallinen liikkuja keskittyy treenien välisen ajan elämiseen ja tuntee treenien jälkeistä hyvää oloa, painaa addiktin mieltä jo seuraava treeni. Ja sitä seuraava. Ja sitä seuraava.

Tätä on hieman vaikea selittää ja mahdollisesti myös ymmärtää, mutta yritetään silti. Ongelmasta eri ihmisten kanssa puhuttuani on addiktioni kohteeksi itse suorittamisen sijaan arvailtu ulkoisia seikkoja – ulkonäköä, rasvaprosenttia ja ympärysmittoja. Olen pitkään tarkastellut vartaloani ikään kuin ulkoa päin, käsitellyt sitä työkaluna, työnäytteenä. Fitness- ja kehonrakennustouhuissa vartalo on onnistumisen mittari ja tavoitteet liittyvät siihen mitä näkyy peilissä. En kuitenkaan koe, että olisin addiktoitunut tietynlaisen ulkonäön tavoittelemiseen, sillä vaikka ulkomuoto on vaihdellut kovastikin, en ole oikeastaan koskaan ajatellut ulkonäössäni olevan suoranaista vikaa tai hakenut ulkonäöllä ulkopuolista hyväksyntää tai uskottavuutta. Tämän harrastuksen henkeen nyt vain kuuluu ulkomuodon hienosäätäminen, milloin pieneneminen, milloin suureneminen ja voin rehellisesti sanoa, että ennen addiktoitumistani nautin oikeasti enemmän itse tekemisestä kuin lopputuloksista peilissä. Ei pakkomielteisyyteni siis liittynyt niinkään ulkonäköön, vaan johonkin ihan muuhun sisäiseen pakontunteeseen, jolle ei oikein löydy edes sanoja, ainakaan järkeviä sellaisia. Oli vaan pakko.

Vaikka tämä aika pilipalilta ainakin omaan korvaani kuulostaa, niin voin vakuuttaa, että se fyysinen olotila, jonka pelkkä korvien väli voi aiheuttaa, on todella raskas kantaa mukana. Vaikka en itsessäni suoranaisia masennuksen oireita tunnistanutkaan, nukuin ja pääasiassa söinkin hyvin ja muutenkin suoriuduin elämisestä kunnialla, aloin pikkuhiljaa voida todella huonosti. En tiedä kuinka lähellä kuilun reunaa kävin, mutta yllättävän pitkä matka sieltä on takaisin tukevalle maalle.

Sen jälkeen, kun tajusin ensimmäisen kerran osoittaa sormella yletöntä liikunnan harrastamista, on vyyhti alkanut pikkuhiljaa purkautua. Ensimmäiset viikot vietin lähes tyystin ilman liikuntaa, pohdin miltä tuntuu, syitä ja seurauksia, sitä mikä on tärkeää ja mikä ei. Matkaillessa kävin hotellien salilla satunnaisesti, mutta vain jos siihen oli luonteva hetki. Mitä harvemmin liikuntaa harrastin, sitä enemmän sain häivähdyksiä vanhasta kunnon liikunnan ilosta. Olen myös opetellut ottamaan kevyemmin, muistuttanut itseäni siitä, ettei aina tarvitse rääkätä itseään äärirajoille, että on ihan ok kävellä välillä, pistää pienempää vaihdetta silmään tai viettää salilla vain puoli tuntia. Mutta ennen kaikkea olen opetellut jättämään treenejä välistä. Ensin elämä ja jos aikaa ja energiaa jää, sitten treenit.

Fyysinen ja ennen kaikkea henkinen olotilani on kuluneen kuuden viikon aikana kohentunut huomattavasti. Päiviä, jolloin tunnen ahdistuksen fyysisenä kipuna kaulan alueella, on viikossa jo vähemmän kuin niitä päiviä, jolloin tunnen oloni normaaliksi. Nauran paljon, kotityöt sujuvat ilman suuria ponnistuksia, on vähemmän kiire ja ajatukseni tuntuvat selkeämmiltä kuin aikoihin. Kaikenlaisista treenisuunnitelmista olen kuitenkin joutunut luopumaan toistaiseksi, sillä pelkkä treeniohjelmien ja -aikataulujen ajatteleminenkin saa oloni tukalaksi. Suunnitelmien sijaan etenen puhtaasti fiilispohjalta ja kalenteri kertoo minun viime viikkoina harrastaneen liikuntaa 3-6 kertaa viikossa, pääasiassa ulkona liikkuen ja etenkin maantiepyörän päällä. Elättelen siis toiveita siitä, että liikunta-addiktikin pystyisi vielä harrastamaan liikuntaa kohtuudella.

Kuinka sitten olen jatkossa ajatellut välttyä lankeamasta samaan ansaan uudelleen? Kun nukkumaan mennessä esitän itselleni kysymyksen: Haluanko elää loppuelämäni kuten elin tänään, ja vastaus on myöntävä, olen oikealla tiellä. Kieltävästä vastauksesta taas tiedän, että huomenna on tehtävä jotakin toisin.

 

Kuvituksena GoPro-räpsyjä eiliseltä eväsretkeltä Big Bearille.