Minkä juhannuksen sinä muistat?

On taas se aika vuodesta, kun Facebook on täynnä juhannuksen toivotuksia, mökkikuvia, varoituksen sanoja veneestä pissaamisesta ja ohjeita juhannustaikojen oikeaoppiseen tekoon. Lehdet ovat yrittäneet ennustaa viikonlopun sääolosuhteita joulusta lähtien, ihmiset taistelevat kaupoissa viimeisistä grillihiilistä, tiet tukkeutuvat mökille matkaajista, kaupungit autioituvat, on lapsille sopivaa ja sopimatonta juhlintaa, teinit vaeltavat puistoihin kassit kilisten, pistetään grilli kuumaksi, rasva tirisee käristyvistä makkaroista ja keskikesän juhlan nesteytys varmistetaan vain hetkeä ennen kuin Alko sulkee ovensa. Tänä viikonloppuna syntyy monenlaisia muistoja – tai sitten ei.

 

Eräs sukulaiseni muisteli muutama päivä sitten Facebookissa niitä juhannuksia, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet erityisesti mieleen. Niitä lueskellessani ryhdyin itsekin kaivelemaan muistinystyröitäni ja muistelemaan yli kolmeakymmentä viettämääni keskikesän juhlaa. Aikani muutamaa jäljellä olevaa aivosolua pyöriteltyäni en muistanut lopulta montaakaan juhannusta. Onko se oikeasti ollut joka vuosi…?

 

Lapsuuden juhannukset ovat kai jääneet mieleeni parhaiten. Silloin ei ollut säällä väliä enkä muista, että koskaan olisi ollut kylmä tai kuuma. Aina oli hyvä, satoi tai paistoi. Grillasimme makkaraa pihan perällä, kävimme saunassa ja kylän juhannuskokolla. Parhaiten mieleeni on kuitenkin jäänyt isän ostama limpparikori täynnä keltaista ja punaista jaffaa. Vielä tänäkin päivänä juhannuksesta tulee ensimmäisenä mieleen Hartwallin sininen pullokori.

 

Sitten tuli teini-ikä eikä kukaan enää juonut juhannuksena limpparia, paitsi minä. Limsakorin vaihtuminen kavereiden käsissä kaljakoriksi oli kai itselleni se kohta, jolloin lakkasin viettämästä juhannusta. Juhannus oli vain yksi tekosyy muiden joukossa vetää pää täyteen. Kun maanantaisin luin lehdestä moniko tänä juhannuksena oli hukkunut, olin tyytyväinen vietettyäni juhannusta kotona vuokraleffoja katsellen. Itse asiassa muistan teini-iästä vain yhden juhannuksen, jolloin kävimme nopeasti kurkistamassa juhannuksenviettoa Helsingissä. Hilpeällä mielellä olleita ihmisiä katsellessa tunsin olevani väärässä paikassa ja yö oli tukahduttavan kuuma. Ajelimme leffavuokraamon kautta kotiin.

 

Aikuisiän juhannuksista muistan hädin tuskin edes sitä edellistä, niin tavallista viikonloppua ovat juhannukseni muistuttaneet. Viime vuoden juhannusta lukuunottamatta ei ole ollut mökkiä minne mennä eikä oikein lapsiakaan joille ostaa limpparikoria. Juhannuskokkoa en ole nähnyt vuosikausiin enkä grillimakkaran lisäksi edes tiedä mitä muuta juhannuksena tulisi perinteisesti syödä. Kaliforniaan muuton jälkeen juhannus katosi elämästäni kai lopullisesti, kun ei ole saunaa, ei ylimääräisiä vapaita eikä taikoihin tarvittavia kukkasia. Juhannuksen säätiedotuksiakaan ei tarvitse kynsiä pureskellen seurata, ymmärtänette ehkä miksi.

 

Minkälaisia muistoja teillä muilla on juhannuksesta? Entä poikkeaako teidän juhannus tavallisesta viikonlopusta millään tavalla?

 

Nyt yhdyn tähän toivotteluun itsekin, eli oikein hyvää, rauhallista ja omannäköistä juhannusta tai ihan vain tavallista viikonloppua jokaiselle! Minä ryhdyn nyt miettimään, että kuinka tästä juhannuksesta tulisi muistamisen arvoinen. Helpoiten se kai kävisi rypemällä alasti uima-altaassa kunnes naapurit soittavat poliisit taltuttamaan viuhahtajaa tai vaihtoehtoisesti sytyttämällä takapihalle juhannuskokon ja saada palomiehet paikalle silmänräpäyksessä. Eli poliisi vai palomies? Kumpaa muistella vanhana kiikkustuolissa?

 

Kuvituksena keskikesän meininkiä takapihalta.

Olisinpa käynyt useammin kotona

Kuluneella viikolla oli aikaa ajatella. Tunteja ja taas tunteja autossa istuttuani, Nevadan, Utahin ja Arizonan vaihtuvia maisemia katsellessani, harhailivat ajatukseni koti-Suomeen ja vanhempieni luokse. Koti-ikävän nostaessa päätään, tunsin sydämessäni ikävän piston. Olemme USA-vuosinamme reissanneet autolla paljon, ristiin rastiin Kaliforniaa ja naapuriosavaltioita, toisinaan tuntikausien päähänkin vain muutaman päivän vuoksi. Tässä suuressa maassa ovat etäisyydet kutistuneet ja ajoaika menettänyt merkitystään. Välimatka ei enää ole este jos johonkin haluaa päästä.

Toisin oli Suomessa asuessani ja siksi se pisto sydänalassa niin terävältä tuntuukin. Aivan liian monta kertaa jäi vanhempien luona käymättä vain sen takia, ettei kaupunkilaistunutta nuorta huvittanut istua autossa yli viittä tuntia, matka oli muka pitkä ja elämä kiireinen. Lopulta tuo matka tuli taitettua aivan liian harvoin. Viikonloput olivat liian lyhyitä reissaamiseen ja niin vanhempien luona tuli piipahdettua vain pidemmillä lomilla, eli kerran pari vuodessa. Ehtiihän sitä sitten myöhemminkin.

No, nyt eletään sitä hetkeä, jota joskus kutsuin myöhemmäksi. Enpä tullut silloin ajatelleeksi, että muuttaisin Suomen äärirajoilta vieläkin kauemmaksi kotoa – niin kauas, että pelkkään matkantekoon kuluu viikonlopun verran aikaa ja hillittömän pitkän automatkan verran bensarahaa. Ja se on se ainoa asia, joka maailmalla asumisessa haraa pahasti vastaan. Kun haluaisi käydä useammin kotona, olla auttamassa vanhempia pihanlaitossa, puuhommissa tai talon maalaamisessa, olla paikalla silloin kun tarvitaan. Kun olisi valmis ajamaan maalle sen viisi tuntia, vaikka vain kahvilla käydäkseen.

Koska kieriskelen nyt itse vielä kuukauden verran ikävissäni täällä rapakon takana ja mulkoilen itseäni syyttävästi peiliin, haastan kaikki muut käymään pikavisiitillä kotipuolessa mikäli siihen vain suinkin on mahdollisuus. Uskokaa, kun vanhempi täti sanoo, että joskus voi vielä harmittaa, kun kiire ja oma napa meni ihmisten edelle.

Eväsretkellä

Lomalainen täällä hei! Sitä tässä vaan, että päädyin tänään eväsleipineni ehkä komeimpaan picnic-paikkaan ikinä. Eli täällä ollaan taas vaihteeksi reissussa ja raportoitavien matkajuttujen lista sen kuin kasvaa kasvamistaan. Tällä kertaa emme kuitenkaan poistuneet maan rajojen ulkopuolelle, vaan hulppeat maisemat löytyivät muutaman osavaltion päästä kotoa, Arizonasta Grand Canyonilta.


Hengissä siis ollaan hiljaisuudesta huolimatta, joskin kovasti lomatunnelmissa aina sunnuntaihin saakka. Palataan siis enemmän ja vähemmän tärkeiden asioiden äärelle sen jälkeen!

Oikein ihanaa viikonloppua kaikille!

 

Teiniseurassa

Talossa on taas elämää, naurua, loiskahduksia uima-altaalla. Kahden hengen taloutemme on siis saanut piristysruiskeen Suomesta matkanneiden nuorten vieraiden muodossa.

En ole koskaan ollut erityisen hyvä lasten kanssa. Vaikka vauvat ovatkin hurmaavia, niiden sylittely on mukavaa ja ne saavat sydämeni väpättämään hassusti, ovat ne silti melko pelottavia otuksia kaikessa avuttomuudessaan. Taaperoita pitääkin jo taas olla kieltämässä ja ohjastamassa vähän väliä ja heti jos silmäsi välttää, löydät voileivän tungettuna läppärin väliin. Sieluni nyt ei vaan kestä kaikkea sitä kieltämistä, ojentamista ja liiskautuneiden voileipien siivoamista. Sitten ne isommat lapset, jotka jo pyyhkivät takapuolensa itse ja kulkevat pienine reppuineen koulusta kotiin, niidenkään kanssa en oikein osaa olla. Pitäisi osata taas leikkiä, olla viihdekeskus ja tapahtumatoimisto, vastata kysymyksiin joihin vastatakseen pitäisi olla fysiikan tohtori.

Mutta teini-ikäiset, ne ovat aika mahtavia.

Teineissä on parasta se, että niiden kanssa voi keskustella, sillä tavalla ihan oikeasti ja vuorovaikutteisesti niin, että molemmat saavat jotain ja ymmärtävät toisiaan. Voidaan jo käsitellä hankalampiakin asioita, niitä sellaisia, jotka ymmärtääkseen pitää olla kykeneväinen empatiaan. Ja minä oikeasti nautin siitä, että aika moniin teinien esittämiin kysymyksiin minulla on vastaus. Ei välttämättä sitä ainoaa oikeaa, mutta yhdenlainen näkökulma kuitenkin. Enkä minä välttämättä ole se paras esikuva tai esimerkki, mutta ainakin tiedän kertoa missä kohti itse menin vikaan. Ja tässä kohtaa teini voi joko kuunnella tai päättää olla kuuntelematta, kiertää kuopan tai hypätä sinne pää edellä.

Ja juuri se onkin parasta (ja varmasti pahinta, jos sattuu olemaan vanhempi…); huomata, että teini alkaa tehdä itse päätöksiä, niin oikeita kuin vääriäkin, seurata hänen itsenäistymistään ja nuoruudenintoa, vastuunottamista, siinä epäonnistumista, jaloilleen nousemista, uudelleen yrittämistä ja lopulta onnistumista. Nähdä, kuinka siivet alkavat vähitellen kantaa.

Teinien kanssa puuhatessa on muutenkin poskettoman hauskaa ja rentoa. Vitsaillaan, pelleillään eikä oteta asioita niin vakavasti. Sitä saa itsekin luopua hetkeksi aikuisuuden taakasta ja vaan heittäytyä, hölmöillä ja myötäelää hetki sitä teineistä kumpuavaa vapautta ja huolettomuutta. Ja toisaalta, jos ulkona on liian kuuma, laiskottaa ja tekee mieli vain syödä jäätelöä, voi maata sohvalla yhdessä läjässä tekemättä mitään, kukin Facebookia puhelimella räpläten ilman, että tarvitsee puhua sanaakaan.

Voi vitsit, oloni on ollut viime päivinä huolettomampi, nuorempi ja kevyempi kuin aikoihin!

 

 

Kuvituksena kaukaisesti aiheeseen liittyviä maisemakuvia eiliseltä terapiointilenkiltä teinin kanssa.

Liipasimella

Sekä Onnenpäivä että bloggaaja itse ovat viime aikoina kohdanneet historiansa suurimman kriisin. Niin rakas kuin bloggaaminen on harrastuksena minulle ollut ja niin luontevalta kuin itsensä ilmaiseminen bittiavaruuden kautta on tuntunutkin, katosivat sekä tekstin tuottamisen ilo että ajatusten jakamisen halu lähes tyystin jokin aika sitten. Yht’äkkiä en enää tiennyt mitä – tai edes miksi kirjoittaa. En halunnut kertoa mitään, en itsestäni, en elämästäni, en kodistani, en harrastuksistani, en edes takapihan uusista istutuksista. Ehkä Onnenpäivän tarjoama elämänkoulun lyhyt oppimäärä olisi nyt sitten tässä.

Tekemisen ilon katoaminen bloggaamisesta (tai oikeammin kutsuttuna harrastamisesta, sillä sitähän tämä on siinä missä villasukkien kutominenkin) sai alkuunsa saamastani ryöpytyksestä keskustelufoorumilla, jonne ei päivänvalo paista. Lopulta minua ei niinkään harmittanut tai satuttanut se mitä minusta puhuttiin tai millaisin sanankääntein minua kuvailtiin niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Ei, sillä väärä tai valheellinen tieto ei juuri satuta ja se osuus mikä kirjoituksissa oli totta, kuten maininta rumasta otsasuonestani ja epänaisellisista reisistäni, ei sekään tullut järkytyksenä.

Ei. Eniten minua jäi vaivaamaan se, että ihmiset ovat niin jumalattoman riidanhaluisia. Vihaisia. Muiden ihmisten satuttamisesta ja lyttäämisestä nauttivia. Sellaisia, jotka lukevat 7 päivää -lehteä vain, jotta tuntisivat itsensä paremmiksi ihmisiksi. Niitä, jotka tarvitsevat silmätikun.

Vaikka kirjoitan usein myös keveistä aiheista, treeneistä ja muusta maailmankaikkeuden kannalta turhanpäiväisestä, olen myös antanut täällä suuren palan itsestäni. Olen kirjoittanut julkisesti asioista, joita moni ei ilkeäisi myöntää edes itselleen. Olen laittanut itseni ja selväpäisen naisen maineeni likoon vain siksi, että edes yksi ihminen saisi kirjoituksistani iloa ja vinkkejä, ehkä ottaisi opiksi virheistäni tai ymmärtäisi itseään hieman paremmin. Vaaleanpunaisten lasieni takaa ajattelin blogiani hyvänmielen blogina, sellaisena, josta ihmisille jäisi pääasiassa hyvä fiilis, vaikka mielipiteet eivät aina kohtaisikaan.

Mutta itseni likoon laitettuani päätäni ryhdyttiin painamaan säälimättä pinnan alle. Tunsin itseni petetyksi. Olin äärettömän pettynyt ihmisten pahansuopaisuuteen ja uskoni tuntemattomienkin ihmisten hyvyyteen horjahti, kaatui ja vähän loukkasikin.

Tuntui, että sitä mitä olin antanut itsestäni, käytettiin nyt minua vastaan. Sanojani vääristeltiin, taivuteltiin pieniksi sanansäiliksi ja iskettiin armotta selkääni. Kaikki se vihapuhe ja halveksunta kasautui mustaksi möykyksi Onnenpäivän ylle. Aina uutta juttua kirjoittaessani mietin, kuinka sanoisin sanottavani niin, ettei sitä voisi ymmärtää taas väärin ja kuinka se ei päätyisi keskustelupalstoille vääristeltynä totuutena. Haluanko enää sanoa mitä ajattelen ja miltä nyt tuntuu? Lopulta sanani kuolivat, loppuivat.

Niin yksi vihapuheenvuoro oli kasvanut suoraksi huudoksi, liian suuri määrä maailmankaikkeuden energiaa muuttunut negatiivisuuden koneistossa vihaksi. Enkä minä ole ainoa, jonka negatiivisuuden voima saavutti. Se tarttui jokaiseen, joka viestiketjua luki, niihin, jotka olivat puolesta ja niihin, jotka olivat vastaan. Vihapuheessa ei ole voittajia. Se ei edistä, se ei voimaannuta. Se ei muuta maailmaa paremmaksi eikä asenteita hyväksyvämmäksi. Eikä sillä ole mitään tekemistä terveen kritiikin kanssa.

Niin vihapuhe nieli minulta ilon rakkaimpaan harrastukseeni, vaikka tiesinkin, että suurin osa lukijoistani on hyväntahtoisia, terveellä järjellä varustettuja ihmisiä, jotka uskovat positiivisuuden, ilon ja valon voimaan. Mutta kun tuulettimeen osui paskaa saavitolkulla, oli vaikeaa muistaa, että tuulettimesta oli joskus ollut jotain iloakin.

Mietittyäni asiaa tovin ja hiljalleen nieleskeltyäni pettymyksen, päätin vielä yrittää. Sillä jos tämä kirjoitus, jonka itseni ja muiden bloggaajien puolesta kirjoitan, saa edes yhden vihapuheen edistäjän miettimään tekemisiään ja oivaltamaan, kuinka laajalle yksikin negatiivinen puheenvuoro voi levitä, kuinka nopeasti se kasvaa ja kuinka paljon negatiivisuutta se yhteiseen maailmaamme sylkee, on Onnenpäivä taas oikeilla raiteilla. Miettikää ihmiset, miettikää. Ja jos joku siellä nyt taputtaa yhteen karvaisia käsiään, kun on onnistunut minua satuttamaan, niin tutkiskele itseäsi. Minkälainen ihminen saa nautintoa muiden sortamisesta?