Jenkki valmistaa suklaata

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Sitä kun matkustelee maailmalla, niin yleensä yksi reissun kohokohdista on paikallisten herkkujen maistelu. Niinpä myös luonamme Kaliforniassa vierailevat suomalaiset ilmoittavat aina aluksi, että haluavat kokea amerikkalaisen keittiön parhaat palat. Meikäläinen on kuitenkin siitä epäreilu kaveri, että niiden oikeasti hyvien pöperöiden lisäksi yllytän matkailijoita maistamaan myös niitä vähemmän herkullisia paikallisantimia, kuten esimerkiksi suklaata.


Erityisesti amerikkalainen Hersheyksen suklaa on siitä metkaa tavaraa, että se maistuu erehdyttävästioksennukselta. Kauniin ulkokuoren ei kannata antaa pettää, sillä vaikka tämä yökkimisreaktion aiheuttava suklaa näyttääkin päällepäin viattomalta, alkaa se hetken suussa muhittuaan maistumaan yhä enemmän ja enemmän takaisin suuhun nousseelta edellisillan kahden nakin lihapiirakalta.

Olen yrittänyt miettiä kuumeisesti mikä kumma Hersheyksen karmivaan jälkimakuun on oikein syynä. Olin varma, että pakkauksessa kerrottujen ainesosien joukosta löytyisi maidon sijaan lehmän vatsahappo, mutta ei. Kaikkien enemmän ja vähemmän kummallisten ainesosien seasta pisti kuitenkin silmääni lyhenne PGPR. Tietämättömälle tuo kirjainjono ei paljoa sanonut, joten päätin kysäistä asiaa hyvältä ystävältäni Googlelta. Päädyin artikkeliin, joka tiesi kertoa, että PGPR, tuo kellertävä mäski, on valmistettu risiinipavuista, jotka kansan keskuudessa tunnetaan paremmin risiiniöljyn lähteenä. Hersheyksen oksennuksenmakuisen suklaan salaisuus alkaa siis vähitellen selvitä. Jos suklaaseen työnnetään mitään, mikä millään tavalla liittyy risiiniöljyyn, ei lopputulos voi olla muuta kuin katastrofaalinen. Syy risiinipapujen tunkemiselle suklaan sekaan on luonnollisesti valmistajien ahneus. PGPR:llä kun voi korvata osan kaakaovoista, jolloin suklaan valmistaminen on huomattavasti edullisempaa, mausta viis.


Hersheyksen tarjoaman makuelämyksen jälkeen voivatkin suomivieraat lähteä hyvillä mielin kotiin. Muutamat asiat, kuten nyt vaikkapa suklaa, ovat vaan niin paljon paremmin Suomessa. Eikä se ole ihan vähän se.

 

Lue myös:
Jenkki pukeutuu
Jenkki käy treffeillä
Jenkki käy leffassa
Jenkki käy salilla
Jenkki hankkii koiran

Farkkujen hankkimisen vaikeudesta (ne reidet, ne reidet)

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Lilyssä vietetään tällä viikolla farkkuviikkoa ja toimituksen yllytyksestä myös minä päätin vetäistä Las Vegasin viileydessä jalkaani ehdat farmarihousut. Tuo muutaman päivän mittainen pelikaupunkivisiitti oli muutenkin kovin denim-sävyinen, sillä veikkaisin vierailleeni lähemmäs kymmenessä eri farkkuja myyvässä liikkeessä ja sovittaneeni pikaisesti laskettuna kaikkiaan yhdeksät farkut. Luku ei varmasti ole himoshoppaajalle huima, mutta minulle, jonka kärsivällisyys loppuu farkkuostoksilla yleensä siihen ensimmäiseen pariin joka ei nouse reisistä ylös, tuo luku on ennätyksellinen.

Viime viikon asuste Las Vegasista, jalassa Laguna Beachin farkut.

 

Jos mahdollista, inhoan farkkuostoksia ehkä vielä enemmän kuin bikiniostoksia. Ongelma, joskin positiivinen sellainen, on reisivarustukseni, joka vaikeuttaa farkkujen hankkimista radikaalisti. Kun farkkujen pituus on sopiva ja vyötärönympäryskin kohtaisi oman ympärykseni, eivät housut yleensä nouse reisiä ylemmäksi tai ainakin ne kiristävät reisipalojen kohdasta niin, että verenkierto alaraajoissa lakkaa tyystin. Jos kärsivällisyyteni riittää ensimmäisen pettymyksen jälkeen vielä toisen farkkuparin sovittamiseen, kipaisen hyllystä yleensä ne ympärykseltään kokoa suuremmat pöksyt todetakseni vain, että vyötärön selkäpuolelle jäävän tilan täyttämiseksi saisin syödä seuraavat neljä viikkoa McDonaldsilla joka päivä, kolmesti. Kun reisien kokoon lisätään vielä dieettaamisen, urheilun ja syömisen aiheuttama painonvaihtelu, jonka ansiosta puoli vuotta aikaisemmin ostetut farkut kiristävät vyötärölle epäseksikkään bratwurstin, on soppa valmis. Jos siis käy niin onnellisesti, että reisistä sopivat farkut löytyvät, pitäisi niitä teoriassa olla kaapissa kahta eri kokoa.

Mutta mistä niitä reisistään väljempiä farkkuja sitten löytyy? Henkkamaukat, Guessit ja muut sellaiset liikkeet, joiden ikkunoissa patsastelee vain hoikkasäärisiä mallinukkeja, kannattaa suosiolla jättää välistä. Pitkällisen etsinnän jälkeen olenkin löytänyt muutaman merkin, joiden farkunlahkeissa on tilaa muullekin kuin luille ja jänteille. Näitä merkkejä ovat Rock Revival, Laguna Beach ja Miss Me. Toki näidenkin sopivuus on mallikohtaista, mutta pääsääntöisesti vyötärökoon 27-29 farkuissa vaikuttaisi olevan tilaa kookkaammillekin reisille. Kaiken lisäksi näiden merkkien farkuissa on kivoja yksityiskohtia, jotka tekevät näistä alunperin duunarihommiin suunnitelluista housuista hitusen koreammat. Ja vink vink, farkkujen takataskuissa olevat läpät auttavat meitä persgeeniperimän hylkimiä luomaan illuusion terhakammasta perästä!

Aukkoja sivistyksessä

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Olen pian viettänyt neljä ja puoli vuotta Suomen rajojen ulkopuolella ja jotenkin tällä viikolla on todenteolla tuntunut siltä, että olen pudonnut suomalaisesta kelkasta pahemman kerran. Kyllähän minä tiesin jo lähtiessäni, että moni asia muuttuisi eikä kaikista muutoksista näin etänä voisi pysyä ihan kärryillä, mutta nyt suomivieraiden myötä olen pikkuhiljaa tajunnut, kuinka kauas minä tuosta kärrystä olen oikeasti singonnut.

Suomivieras: ”Haha, toi on ihan ku Munamies!”
Minä: ”Mmm… siis mikä se Munamies oikeen on…?”
Suomivieas: ”Siis etkö sä tiedä Munamiestä?! No sehän on jo ikivanha juttu, siitä Putouksesta”
Minä: ”Ahaa… niin mikä se Putous on…?”

***

Suomivieras: ”Kai sä oot kuullu sen Stigin Joulupipari-biisin?”
Minä: ”Mikä Stig…?”
Suomivieras: ”No se laulaja”
Minä: ”En mä tiedä ku Top Gearin Stigin”

***

Suomivieras: ”No kai sä sentäs sen Salil eka, salil vika oot kuullu?”
Minä: ”Onko tääki nyt joku Putous-juttu? Vai se Stig taas?”
Suomivieras: ”Ei, ku Musta Barbaari”
Minä: ”Äh, en mä tiiä enää mitään!”

***

Tällä viikolla sitten paikattiin aukkoja sivistyksessä. Nyt tiedän, että Munamies on setä, jolla on hassu puku ja amerikkalainen asiakaspalveluääni, Suomessa on uusi Leevi and the leavings ja että olen tietämättäni lainannut Instagram-postauksissani laulun sanoja, joita en koskaan ollut kuullut. Ei kipuu, ei hyötyy.

Joskus vähän hirvittää, kun tajuaa miten pihalla sitä on kaikista pikkujutuista ja ihan niistä tavallisista kahvipöytäkeskusteluista. Reilussa neljässä vuodessa on tuutista tullut ulos melko monta uutta televisio-ohjelmaa, biisiä, turhaa julkkista ja ihmisten mieliin iskostunutta hokemaa. Toki sitä voisi yrittää roikkua aktiivisemmin internetissä, lukea entistä enemmän viihdeuutisia, plärätä läpi Facebookia ja olla paremmin selvillä siitä mistä puhutaan nyt, mutta en minä oikein tiedä. Ei se Munamies ehkä ihan niin hyvä ollut.

Paluu salitauolta

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Niin se vaan on, että toisinaan jopa kaltaiseni saliaktiivi joutuu pitämään salitreeneistä taukoa. En kuitenkaan vielä joulukuun alussa suunnitellut taukoa puolentoista viikon Floridan matkaa pidemmäksi, mutta toisin kävi. Floridasta tarttui rusketuksen lisäksi matkaan sitkeä flunssa, joka kaatoi minut juuri ennen joulua muutamaksi päiväksi sänkyyn ja hillitsi menoa päiväkausia vielä joulun jälkeenkin. Kun lopulta olo oli sellainen, että kaiken syödyn energian voisi muuttaa liikkeeksi, suuntasin useinmiten auringon houkuttelemana vuorille juoksemaan ja salilla käväisin vain pari kertaa viikossa, jotta voisin maksimoida aikani suomivieraiden kanssa.

Nyt edessä on vielä parin päivän reissu Las Vegasiin ja sitten ollaankin takaisin tositoimien äärellä treenitrikoot jalassa. Ja voihan kissanviikset, että jännittää. Asia on nimittäin niin, että kuukauden mittainen, lähes totaalinen salitauko tekee treenille hallaa melkoisesti. Viikon, jopa kahden tauko salitreenistä tekee silloin tällöin ihan hyvää, mutta siitä pidempi paussi alkaa kyllä näkyä suorituksessa. Ote ja voima katoaa nimittäin yllättävän nopeasti ja sitä myöten yhdellä jos toisella häviää myös se kuuluisa motivaatio. Kuunnelkaa siis kokemuksen syvää rintaääntä ja yrittäkää pitää salitaukonne alle kahden viikon mittaisena.

Riippuva liha ei sammaloidu.

 

Olen tässä nyt parina päivänä käynyt jo ottamassa esimakua siihen mitä tuleman pitää ja täytyy sanoa, että kylläpä rauta painaa, tuskanhiki vyöryy ja irvistelyssä pesisin vanhan paimenkoirankin. Lihakset huutaa tyhjyyttä, olo on voimaton ja penkille tangon alle heittäytyessä tunne on enemmänkin hätääntynyt kuin tarmoa täynnä. Tärkeintä on nyt kuitenkin se, että motivaationi ei ole kadonnut mihinkään, päinvastoin. Vaikka tauon aikana onkin vietetty laatuaikaa, reissattu ja pidetty hauskaa, vetää veri jo vahvasti takaisin salille ja säännöllisen treenaamisen pariin.

Mutta kuinka siitä voimattomuudentunteesta sitten pääsee yli? No, menee sinne salille ja tekee ne treenit mitkä kuuluukin, pari viikkoa vähän kevyemmin ja sitten taas sataviiskyt lasissa niin kuin ennenkin. Enempää ei tarvitse tehdä kuin mihin pystyy. Mutta kaikki mihin pystyy pitää tehdä.

Huvipuistotukka

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Päätimme viime viikolla viettää hauskan päivän Universal Studioilla Hollywoodissa. Aamulla hiuksiani lähtökuntoon kiharrellessani muistin yht’äkkiä ystäväni minulle tuoman kirkkaanpinkin hiusliidun. Siitä se ajatus sitten lähti. Asiahan on nimittäin niin, että päivä huvipuistossa vaatii ehdottomasti huvipuistotukan!

Tykästyin pinkkeihin suortuviin niin paljon, että melkein harmittaa ettei lopputulos ole pysyvä. Kevin Murphyn Color.Bug -väri nimittäin lähtee hiuksista pois heti ensimmäisessä pesussa. Onneksi väri osoittautui pienen harjoittelun jälkeen sen verran helpoksi käyttää, ettei muutaman suortuvan värjääminen aina silloin tällöin ota paljonkaan aikaa.

Vasta oman värjäykseni jälkeen löysin Sarvaksen Saaran blogista viralliset värjäysohjeet, joiden mukaan hiuksiin tulisi ennen väriä levittää jonkin sortin muotoilutuotetta, jotta väri pysyisi paremmin ja lähtisi varmasti pesussa pois. No, minä en muotoilutuotetta käyttänyt ja väri sekä tarttui että lähti pesussa pois siitä huolimatta. Sen verran varsin sottaisesta ensiyrittämästä oppineena kuitenkin tein, että kostutin kevyesti värinappulan pintaa sormenpäillä ennen värjäyksen aloittamista. Sen jälkeen otin hiussuortuvan kerrallaan peukalon ja värinappulan väliin ja liu’utin väriä ylhäältä alas muutaman kerran. Tämän jälkeen liu’utin hiussuortuvaa sormieni välissä vielä kerran pari, jotta irtoväri tarttuisi hiuksen pintaan eikä sottaisi niin paljon.

Siinäpä se tämän hauskan tuotteen miinus sitten onkin. Se sotku nimittäin. Väriä varisee laittaessa jonkin verran ympäriinsä, joten suosittelen tekemään värjäyksen lavuaarin päällä. Ei myöskään kannata pukea vaatteita päälle ennen värjäystä, sillä väri tarttuu vaatteisiin kuin tauti, vaikka lähteekin pesussa pois.

Joo, myönnetään. Aikuistuminen ei ole koskaan oikein ollut minun juttuni. Aikuispissismiä tai ei, tuli hiuspehkostani pienellä vaivalla ihan törkeän hieno!