Se viinipulloteline

Muistatteko vielä sen viinipullotelineen, jonka ohimennen mainitsin syksyistä kotia esitellessäni? Silloin tuo teline odotti vielä rappusilla tekemämme hometestin tuloksia ja päätöstä siitä, jäämmekö nykyiseen vuokrataloon asumaan vai etsimmeko uuden kodin. No, tuo teline on nyt kiinnitetty seinälle ja samalla se sinetöi päätöksen siitä, että olemme ainakin toistaiseksi päättäneet jäädä asumaan tähän.

 

Hometestin tulos oli seuraavanlainen: sisäilmassamme leijaili kaikkiaan neljää eri homelajiketta, joista kaikki olivat jokseenkin yleisiä, sekä sisä- että ulkoilmassa tavattavia pikkukavereita. Lajikkeista kaksi oli kuitenkin sellaisia, että herkimmille ihmisille ne saattaisivat aiheuttaa astman kaltaisia oireita. Pitkällisen harkinnan jälkeen sekä tänne blogiin tulleiden vinkkien perusteella, päätimme muuttamisen sijaan ensin putsauttaa ilmastointikanavat suodattimineen ja sen jälkeen suorittaa suursiivous-operaation, joka pitäisi sisällään niin matonpesua kuin sohvanpäällisten pesettämistäkin.

 

Kuitenkin, ennen kuin ehdimme edes ryhtyä minkäänlaisiin toimenpiteisiin, alkoi oloni yllättäen kohentua. Siitä minulla ei ole hajuakaan johtuuko toipumiseni siirtymisestä nukkumaan alakerrasta yläkertaan, ulkoliikunnan lisääntymisestä, silkasta henkisestä helpotuksesta vai näiden kaikkien monimutkaisesta yhtälöstä. Tilanne on nyt kuitenkin se, että tunnen itseni tällä erää terveeksi. Ei enää hengenahdistusta iltaisin, ei kurkkukipua eikä rutikuivaa yskimistä.

 

Olen niin onnellinen saadessani todeta, että tavanomaista perusteellisemman joulusiivouksen jälkeen voin hyvillä mielin ryhtyä muuttopaniikin sijaan valmistelemaan joulunviettoa. Jo toinen joulu samassa kodissa, jee!

Milloin juomiseen saa puuttua?

Jokin aika sitten silmiini osui koskettava artikkeli, jonka oli kirjoittanut vanhan opiskelukaverinsa alkoholille menettänyt nainen. Tuon kirjoituksen tuskainen sävy ei sanomaa juuri kaunistellut – miksi en puuttunut? Jutun kirjoittanut nainen tunsi viiltävää syyllisyyttä siitä, että vaikka oli pitkän välimatkankin takaa tiedostanut ongelman, hän ei puuttunut asiaan, ei kyseenalaistanut viikkojen hiljaisuutta, ei maininnut riutuneesta ulkomuodosta eikä yöllisistä itkupuheluista. Se pitkäaikainen ystävä, joka oli aina uinut yöelämässä kuin kala vedessä, nukkui lopulta pois teho-osaston lamppujen alla, sisäelin toisensa jälkeen sammuen, kunnes oma keho kääntyi lopullisesti itseään vastaan. Olisinko jotenkin voinut estää tämän?

Se oma lempirommipullo, jonka hitaaseen tyhjentymiseen ei kukaan ole vielä puuttunut.

 

Joskus kauan sitten, aivan liian nuorena, jouduin puuttumaan muiden alkoholinkäyttöön. Monien taisteluiden jälkeen lakkasin kuitenkin välittämästä, kun tajusin ettei puuttumiseni auttaisi ellei ihminen itse haluaisi muuttua. Ja niin kyynistyin asian suhteen pitkäksi aikaa, löin hanskat tiskiin ja päätin, että juokoot ihmiset itsensä hengiltä jos eivät elämälleen parempaakaan käyttöä keksi. Aivan sama.

Iän karttuessa ja kulmieni hioutuessa tulin hitaasti toisiin ajatuksiin. Ehkei kyse olekaan aina siitä, ettei alkoholiongelman kanssa painiva ihminen haluaisi muuttua. Ehkä hän ei vain pysty, ei ainakaan yksin. Tai ehkei hän edes ymmärrä ongelman laajuutta ennen kuin joku toinen nostaa kissan pöydälle.

Meistä jokainen tuntee varmasti jonkun, joka juo liikaa. Ehkä se perhetuttu, joka aina juhlissa aiheuttaa kaaoksen, se pitkä kaveri töistä, joka on yleensä maanantaisin sairas, se viikonloppuisin rillutteleva ystävä, jonka Facebook-päivityksistä ei aina oikein saa selvää, tai se naapurin isäntä, joka iltaisin hoipertelee autotalliin pullolliselle. Mutta kenen juomiseen saa puuttua? Milloin pitää puuttua? Vai pitäisikö ottaa askel taaksepäin ja sulkea silmät, sillä parempi on olla puuttumatta muiden asioihin?

Puuttuminen, toisen alkoholinkäytöstä mainitseminen, huolestuneisuuden osoittaminen tai suoraan asiasta kysyminen eivät kuitenkaan ole ihan helppoja asioita kakistaa ulos kesken kahvipöytäkeskustelun. Pelottaa, että se toinen suuttuu tai loukkaantuu, että olenkin väärässä ja kuvittelen koko jutun. Mitä jos se ei enää ikinä puhu minulle, kun olen tällainen helvetin kyttääjä ja terveysintoilija?

Näiden kysymysten kanssa olen painiskellut joskus itsekseni, mutta päättänyt sitten kuitenkin ottaa riskin.Voinko elää itseni kanssa, jos olinkin väärässä, se toinen loukkaantuu verisesti eikä enää koskaan halua nähdä minua? Voin, ei minulle pakko ole antaa anteeksi. Entä voinko elää itseni kanssa, jos olinkin oikeassa, mutta se toinen loukkaantuu silti eikä koskaan enää halua nähdä minua ja ajautuu sen jälkeen rappiolle?Voin, minä ainakin yritin. Entä voinko elää itseni kanssa, jos se toinen kuukausien sekoiluputken jälkeen ajaa kännipäissään junan alle enkä minä koskaan sanonut mitään? Voin, itse hän on suuntansa valinnut. Mutta tietoisuus siitä, että olisin voinut auttaa kelkan kääntämisessä, kaivelisi minua varmasti pitkään.

Entistä vaikeammaksi puuttuminen muuttuu silloin, kun kyse ei ole massiivisesta alkoholiongelmasta. Minä nimittäin uskon, että alkoholia voi käyttää liikaa olematta varsinaisesti alkoholisti. Toisinaan, ilman riippuvuussuhdettakin, saattaa alkoholinkulutus olla vallitsevaan tilanteeseen nähden liiallista. Jos paino-ongelmien kanssa taisteleva, ikuinen jojo-laihduttaja paastoaa viikosta ensin viisi päivää ja viettää sen jälkeen kostean viikonlopun, on alkoholinkäyttö painonhallintaan nähden liiallista. Tai kun vähävarainen opiskelija kustantaa viikonlopun yökerhokierrokset lainarahalla, on alkoholinkäyttö varallisuuteen nähden liiallista. Ja kun tuore isä juoksee viikonloput saunaillasta toiseen sen sijaan, että viettäisi aikaa perheensä kanssa, on alkoholinkäyttö kotioloihin nähden liiallista. Näissä tilanteissa oikeiden sanojen löytäminen on erityisen vaikeaa, sillä se toinen osapuoli ei välttämättä ole tullut edes ajatelleeksi, että hänen alkoholinkäytössään olisi jotain vikana. Silloin ystävällinenkin asiasta mainitseminen saattaa tuntua iskulta päin näköä.

Nyt haluankin kysyä teiltä lukijoilta, että milloin toisen juomiseen saa puuttua vai saako ollenkaan? Oletko joskus itse puuttunut toisen alkoholinkäyttöön? Kuinka olet sen tehnyt ja mitä siitä seurasi? Tai onko joku joskus puuttunut sinun juomiseesi? Miltä se tuntui?

Suomalainen asiakaspalvelemattomuus

Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun olen täällä blogissa vinoillut Amerikkalaisista ihmisistä ja ilmiöistä ja pyöritellyt perään epäuskoisena silmiäni. Mutta niin se vain on, että vaikka monessa asiassa tämä seinähullu kansakunta laahaakin pohjoisen sivistysvaltiomme perässä, ollaan täällä jossain asioissa myös meitä suomalaisia valovuosi tai pari edellä. Yksi näistä asioista on asiakaspalvelu. Suomessa asuessani minä harvoin ajattelin, että suomalaisessa asiakaspalvelussa olisi jotain vialla. Toki olin laittanut merkille, että toisissa paikoissa se oli parempaa kuin toisissa, mutta että koko suomalaisessa asiakaspalvelu-mentaliteetissa olisi jokin perustavaa laatua oleva virhe. Nykyään, reilun neljän Kaliforniassa vietetyn vuoden jälkeen, olen alkanut nähdä suomalaisen asiakaspalvelun aivan uudessa valossa. Se, minkä ennen kuvittelin olevan ihan normaalia, on tänä päivänä melkoinen rimanalitus.

***

Esimerkki 1:

Otetaanpa ensimmäinen esimerkki. Tämä olisi nimittäin vastaus kaikkiin FFFifin blogipostauksessa kirjoittamiin ongelmiin uusien lenkkareiden ostossa. Meillä täällä ison meren takana on erityisesti juoksijoita palvelevaRoad Runner Sports -kauppaketju, jonka erinomaisuus perustuu siihen yksinkertaiseen oivallukseen, että liikkeestä haluamansa löytänyt asiakas tulee takuulla takaisin. Käytännössä tämä tarkoittaa, että ennen lenkkareiden ostamista asiakas käy läpi sekä jalka-analyysin että haastattelun ja näiden tuloksien perusteella ryhdytään lopulta sovitushommiin. Lenkkareiden sovittaminen ei kuitenkaan tarkoita pelkästään kengän jalkaan laittamista ja muutamaa hölkkäaskelta sisätiloissa, vaan asiakas voi halutessaan käydä heittämässä vaikkapa puolen tunnin lenkin valitsemillaan kengillä liikkeen ulkopuolella. Eikä tässä vielä kaikki. Varmistaakseen, että liikkeestä lähtenyt asiakas poistuu juuri ne oikeat lenkkarit kainalossaan, he tarjoavat asiakkaalleen vuosimaksullista palvelua, lenkkareiden sopivuus-takuuta. Parin kympin vuosimaksulla asiakkaalla on mahdollisuus koeajaa juoksulenkkareitaan kokonaisen kolmen kuukauden ajan (ja custom-pohjallisia kuukauden ajan) ja jos lenkkarit olivat kaikesta sovittelusta huolimatta vääränlaiset, saa lenkkarit ilman turhia kyselyitä vaihtaa toisiin. Voinette kuvitella, että tuosta liikkeestä jää harvoin käteen väärin perustein myytyä käyttökelvotonta kuraa.

Tässä piileekin yksi suomalaisen asiakaspalvelun rasittavimmista puolista. Nimittäin se ostetun tavaran palauttaminen, joka on aina yhtä noloa. Siellä asiakaspalvelutiskillä vastaillaan nöyränä myyjän kysymyksiin, että mikä nyt oli muka vikana, ai ettei sopinutkaan mekko kenkien kanssa ja nieleskellään kyyneleitä, kun myyjä tylyttää, että olisi pitänyt miettiä ennen kuin teki ostopäätöksen. Mistä hitosta minä olisin voinut tietää, että korkokengät jalassa se mekko jäi lyhyeksi? Tai jos siinä lampunvarjostimessa on naarmu heti uutena, niin totta hemmetissä haluan palauttaa sen.

Suomessa maininta palautusoikeudesta on yleensä piilotettu kuitin alareunaan mikroskooppisen pienin kirjaimin ja joissan paikoissa tulee erikseen täyttää kaavake, mikäli haluaa viedä vaatteita kotiin sovitettavaksi ja palauttaa sitten takaisin jos asuste ei sopinutkaan päälle. Sen sijaan Yhdysvalloissa liikkeissä korostetaan avoimesti sitä, että tavaroilla on 30 päivän palautusoikeus. Kannoin taannoin kaupasta kotiin kaksi takkia, jotka olivat keskenään hieman eri sävyisiä. Pääsin vertailemaan sävyjä käytännössä vasta kotona vaatekaappini äärellä ja tekemään sen lopullisen ostopäätöksen. Palautin takeista halvemman, jonka todennäköisesti olisin edullisuutensa vuoksi erheellisesti ostanut ilman toimivaa palautussysteemiä. Asiakaspalvelussa palautuksen vastaanottanut hymyilevä myyjä ei kysynyt kysymyksen kysymystä. Hänelle kun oli tärkeintä, että asiakas on valintaansa tyytyväinen.

***

Esimerkki 2:

Mennäänpä sitten Suomen Turkuun, minne seuraava asiakaspalvelukokemukseni sijoittuu. Kävin viime vuonnaSanumarian kanssa Hansakorttelissa pienessä jätskibaarissa nimeltään Nuvole Gelateria. Siellä jäätelötiskin äärellä niitä eriskummallisen näköisiä laareja tutkiessani, minä erehdyin kysymään myyjältä jos saisin maistiaisen ennen ostospäätöstä. Vastaus oli tyly: ”no yhtä saat maistaa”. Tunsin itseni hölmöksi, meillä USA:ssa kun saa kaikkialla maistiaisia ennen varsinaista ostopäätöstä. No, minä sitten maistoin sitä yhtä jäätelölaatua, mutta päädyin tilaamaan sokkona toista, sitä kirkkaanvihreää. Mieleni teki kysyä, että saanko palauttaa annokseni keittiöön mikäli maku ei miellytä, mutta myyjä oli jo siirtynyt ”palvelemaan” seuraavaa asiakasta. Rahastuksen hoitanut mieshenkilö selitti minulle, että jos he ryhtyisivät antamaan maistiaisia, niitä joutuisi pian antamaan kaikille ja mitä siitäkin tulisi. Kaikille, herranenaika! Pelkästään meidän asuinalueella on vajaat neljä miljoonaa asukasta eikä lähiostarin jäätelöbaarista ole vielä loppunut jäätelö kesken vaikka sitä saakin halutessaan maistaa ennen ostopäätöstä. Ja jos niitä jäätelöä kerjääviä lapsia pelkää, niin kuinka vaikeaa olisi ripustaa kassan yläpuolelle kyltti jossa lukee:”maistiaisia lapsille vain aikuisten seurassa”?

Hyvä on, olihan se jäätelö hyvää, itse asiassa ihan pirun hyvää. Mutta meninkö samaan paikkaan uudelleen tänä vuonna? En. Pienellä riskinotolla ja uskalluksella antaa aikuiselle ihmiselle jäätelömaistiaiset, olisi tämäkin negatiivinen palaute jäänyt antamatta. Ja oikeasti, miten urpo pitää olla, että vastaa maksavalle asiakkaalle noin tylysti?

***

Esimerkki 3:

Taannoin täällä Lilyssä jossain muotiblogissa kirjoitettiin Helsingin Louis Vuittonin liikkeen välinpitämättömästä asiakaspalvelusta, kun bloggaaja ei saanut myyjiltä lainkaan palvelua. En valitettavasti enää löytänyt juttua tähän linkattavaksi, joten liekö negatiivinen asiakaskokemus taputeltu siten miten positiiviseksi, mene ja tiedä. En ole itse kyseisessä liikkeessä käynyt, mutta saatan ounastella minkälaisesta asiakaspalvelumattomuudesta tilanteessa pohjimmiltaan on ollut kyse. Suomessa nimittäin saattaa jäädä ilman palvelua, mikäli näyttää myyjän silmään varsinaista kohderyhmää vähävaraisemmalta.

Olen törmännyt ilmiöön Suomessa muutamankin kerran. Jouduin kerran välinpitämättömän asiakaspalvelun kohteeksi keskituloisen naisen luksusta myyvän Guessin liikkeessä, koska satuin asioimaan myymälässä meikittömänä, en ehkä maailman muotitietoisimman naisen ulkomuodossani. Ilmeisesti juuri tämän vuoksi liikkeessä vierailuni jätettiin myyjien toimesta noteeraamatta täysin. Hyvä on, en minä tarvitse sitä amerikkalaista turhankin innokasta asiakaspalvelua ja niskaan hengittämistä vaatekaupassa käydessäni, mutta voisihan sitä alkajaisiksi sanoa vaikka päivää. Liikkeen myyjät tuntuivat kuitenkin päätelleen, etten ulkomuotoni perusteella olisi heidän kohderyhmäänsä. Arvatkaa ostinko sitä paitaa mitä olin menossa ostamaan? Juu en.

Samalla tavalla kävi muinoin autokaupoilla. Olimme tosissamme hankkimassa uutta autoa ja pyörimme 45 minuuttia helsinkiläisessä autokaupassa saamatta palvelua, vaikka vapaita automyyjiä istuskeli aitioissaan pasianssia pelaamassa useampi kappale. Lopulta lähdimme ilman uutta autoa ja vasta pihalla tajusin mistä kenkä oli puristanut. Meillä oli molemmilla verkkarit jalassa ja eihän sellaiset ihmiset autoja osta. Pitäisi ensin olla se Dressmannin mauton pikkutakki, että on varaa ostaa auto.

Palataanpa takaisin rapakon tälle puolelle ja Las Vegasiin. Tuossa kaupungissa, etenkin sen pääkadun liikkeissä, on asiakaspalvelun taso ihan omaa luokkaansa. Noissa liikkeissä nimittäin tiedetään, että vaikka asiakas näyttäisi minkälaiselta pummilta tahansa, on hän saattanut juuri voittaa pokerista viisi miljoonaa ja olla kovastikin shoppailutuulella. Tämän vuoksi palvelu on kaikille yhtä hyvää, että ei kun skumppalasi käteen ja laukkuja katselemaan. Hyvä on, asiakkaista vain murto-osa on oikeasti aikeissa ostaa mitään, mutta mitäpä luulette, ostaisiko se pummin näköinen, viittä miljoonaa takataskussaan kantava asiakas sen uuden LV:n kymppitonnin matkalaukun Helsingin liikkeestä, mikäli yksikään myyjistä ei osoittaisi häneen minkäänlaista mielenkiintoa?

***

Nyt varmasti joku leimaa minut hienostelevaksi, prinsessakohtelua vaativaksi vaikeaksi asiakkaaksi, joka valittaa kun ei kenkäkaupassa ollutkaan kuohuviini-tarjoilua. Ehkä sitten niin, mutta minusta nyt vaan on tyhmää hoitaa asiakaspalvelu niin, ettei asiakas tule enää koskaan takaisin.

Ja ps. Olisihan se kuohuviini ihan kiva bonus, eipä sillä. Mutta jos nyt kuitenkin opetellaan ensin sanomaan päivää ja kuinka voin olla avuksi.

Stressin oireita: nalkuttava akka

Iltapäivän viimeiset tunnit. Raahaudun ulos yläkerran työhuoneestani jo valmiiksi lannistuneena. Ei mennyt työpäivä putkeen ei. Olin sählännyt tiedonsiirron kanssa sillä seurauksella, että ne tiedostot joiden eilen piti olla Suomessa, olivatkin olleet varmassa tallessa kotikoneellani Kaliforniassa. Blogiinkin on yön aikana tullut pari ikävää kommenttia ja nyt pitäisi vielä taikoa päivällinen pussillisesta pakasteherneitä. Etsiessäni vimmatusti katseellani autonavaimia jotta pääsisin kauppaan, osuu silmiini jotain mikä värjää koko näkökenttäni punaiseksi. Jostain sisältäni kuuluu naksahdus, joka kertoo sekä volume-säätimeni että kierroslukumittarini hajonneen juuri pirstaleiksi. Ja saatana, etkö voi viedä noita farkkuja kaappiin tai pyykkikoriin etkä jättää niitä lojumaan tuohon tuolinsyrjälle, karjun miehelle joka on ilmassa leijuvasta räjähdysvaarasta autuaan tietämättömänä astunut ovesta sisään vain hetkeä aikaisemmin. Kuluu noin viisi sekuntia ja kotonamme vallitsee verbaalinen ydinsota.

Kelataanpa hieman taaksepäin ja katsotaan mitä ihan oikeasti tapahtui ja kuinka minusta tuli tällainen nalkuttava akka. Selitys on yksinkertainen. Jokainen meistä kohtaa jossain elämänvaiheessa tuon ruman seuralaisen nimeltään stressi. Stressi voi iskeä työstä, kotioloista, koulusta tai lopulta vaikka siitä rakkaimmasta harrastuksesta. Pinna kiristyy ja kiristyy, kunnes sisällä kasvava paine käy ylivoimaiseksi ja purkautuu. Ja asia nyt vain on niin, että siinä kun mies suuntaa takapihalle hakkaamaan halkoja, oksentaa nainen stressinsä ulosnalkuttamalla.

Kun tuolinsyrjällä olevat housut aiheuttavat ydinsodan kotona, ei vika ehkä olekaan housut väärään paikkaan jättäneessä miehessä.

 

Reaktio on naisille hyvin tyypillinen. Stressiä puretaan puolustuskyvyttömän jälkikäsvun niskaan, alaisten niskaan, miehen niskaan tai vaikka puhelinmyyjän, jos ei muuta sopivaa uhria lähistöltä löydy. Tärkeintä ei ole maalitaulu vaan patoutumien purkaminen, päteminen, oikeassa oleminen sekä niskan päälle kiipeäminen. On lienee sanomattakin selvää, ettei toimintapa ole erityisen kypsä eikä taatusti edistä onnellista parisuhdetta, hyvää työilmapiiriä, parempaa elämää eikä etenkään poista sitä todellista pahan olon aiheuttajaa.

Omalla kohdallani tähän toimintatapaan tulee nyt muutos. Minä en nimittäin aio olla se, josta myöhemmin puhutaan nalkuttavana ex-ämmänä.

Askel kohti kypsempää tapaa toimia on ottaa aluksi askel taaksepäin. Ennen nalkutuksen aloittamista tulisi pysähtyä ja miettiä hetki mikä asia nyt oikeasti risoo. Harvoin ne ovat ne farkut tuolinsyrjällä tai pöydälle jääneet leivänmurut. Kun todellinen syy ja syyllinen pahalle ololle selviää, kurkkaa kristallipalloon. Ei muuten tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja tietääkseen, ettei tunnelma ainakaan kohoa nalkuttamalla viattomalle ihmiselle asiasta, joka ei oikeastaan liity varsinaiseen ongelmaan millään tavalla. Tämän jälkeen voikin sitten jokainen puntaroida hetken mielessään, että tuleeko niistä leivänmuruista, kenkien epäjärjestyksestä tai pöydälle unohtuneista likaisista astioista nalkuttamalla ja ilmiriidan aiheuttamalla itselle parempi olo. Kun vastaus on kieltävä, ollaankin valmiita tekemään asiat toisin.

Ensi kerralla, kun hermoni ovat riekaleina töiden, blogin, painonhallinnan, tyhjyyttä ammottavan jääkaapin tai vallitsevien sääolojen vuoksi, en nalkuta tilanteeseen syyttömälle miehelle, joka sattui riisumaan pöksynsä feng shuini vastaisesti tuolinsyrjälle. Sen sijaan kysyn josko voitaisiin vaikka halailla hetki, kunnes verenpaineeni ja stressitasoni laskee. Samaa suosittelen muillekin. Sen sijaan, että räjähdät minuutin myöhässä olevalle alaiselle, tarjoa hänelle pullakahvit tai auta lastasi kotiläksyissä sen sijaan, että nalkuttaisit hänelle keskelle eteistä jätetyistä kengistä. Helpottiko?

Mitä Amerikka tekee ihmiselle

Olin kai kymmenen, kun ryhdyin iltapäiväkaakaon sijaan juomaan iltapäiväkahvit. Paria ensimmäistä vuotta lukuunottamatta join kahvini aina mustana, ilman sokeria. Ja olihan se pirusti katu-uskottavampaakin synkälle teinille, jolle ainoa olemassa oleva väri oli musta. Mustaa sen kahvin olla pitää, mieluiten sellaista, että siinä melkein lusikkakin pysyy pystyssä. Tässä mitään maitoa tarvita, vähän vaan vapisuttaa, ajattelin, kun päätimme kaverin kanssa opintoretkellä juoda kilpaa viiden litran kahvitermarin tyhjäksi.

Sitten jokunen vuosi myöhemmin alkoi työelämä. Mainostoimistomaailma palaveripullineen vaati mustaa kahvia useita kertoja päivässä. Ja jos ei oma sisäinen hype riittänyt, niin mustan kahvin virtaaminen sisuskaluissa kyllä paikkasi asian. Musta kahvi oli helppo ja ajaton valinta. Minua ei liikauttanut maidon loppuminen toimiston jääkaapista eikä minulle tarvinnut ojennella kermakkoa palavereissa. Mustana vaan, kunnes keksitään jotain tummempaa.

No ei sitten keksitty tummempaa, mutta muutettiin Yhdysvaltoihin. Kahvin ostaminen ei ollut koskaan aikaisemmin ollut niin hankalaa. Ruokakaupassa oli tarjolla hyllymetreittäin kahveja ympäri maailman, kymmenissä eri makukombinaatioissa, vaaleana, keskitummana ja tummana paahtona. Ai jaaha, sitä on muutakin kuin Presidenttiä, ajattelin etikettejä tutkiessani.

Niin ostin ensimmäiset makukahvini. Oli suklaanmakuisia, pähkinäisiä, erilaisia leivosmakuja, vaniljaa, kanelia ja mitä nyt ikinä kahvi-insinööri oli keksinytkään kahviporojen sekaan tunkea. Starbucksin ja kotona keitettyjen makukahvien jälkeen ensimmäiset Presidenttikahvit Suomessa käydessä olivat melkoinen kulttuurishokki. Herttileijaa mitä myrkkyä, tuumailin ja lantrasin kahviani kermalla ensimmäistä kertaa sitten lapsuusvuosien.

Ja niin johti yksi asia toiseen. Jouduttuani makukahvien turmiolliselle tielle ja hemmoteltuani itseäni satunnaisesti Starbucksin miljoonan kalorin kahveilla, ostin ensimmäisen valmiskermavaahto-purnukan. Niin, kyllähän aamukahvin päällä pitää kermavaahtoa olla, siis sen lisäksi, että kahvi itsessäänkin maistuu jo korvapuustilta. Tässä vaiheessa oli luisuttu jo aika kauas perisuomalaisesta kahvikulttuurista ja tämä oli vasta alkua.

Jokunen kuukausi sitten vakio-ruokakauppamme muisti meitä vinolla pinolla personoituja alennuskuponkeja. Tällä kertaa ansa oli viritetty ilmaisen kahvi creamerin muodossa enkä tietenkään jättänyt tarttumatta minulle tarjottuun ilmaisnäytteeseen. Ei muuta kuin pullo kainaloon seuraavalla kauppakäynnillä ja testaamaan miltä kahvi maistuu sekä kermavaahdon että vaniljanmakuisen creamerin kanssa. Oih ja voih ja nam! Kuinka olen voinut juoda kahvini ilman tätä kaikki nämä vuodet?

Että tässä sitä nyt ollaan. Aamukahvilla, joka maistuu omenamehudonitsilta jonka sekaan on lorautettu creameria ja päälle pursotettu kermavaahtoa.

Minusta on tullut kermaperse.