Olin kai kymmenen, kun ryhdyin iltapäiväkaakaon sijaan juomaan iltapäiväkahvit. Paria ensimmäistä vuotta lukuunottamatta join kahvini aina mustana, ilman sokeria. Ja olihan se pirusti katu-uskottavampaakin synkälle teinille, jolle ainoa olemassa oleva väri oli musta. Mustaa sen kahvin olla pitää, mieluiten sellaista, että siinä melkein lusikkakin pysyy pystyssä. Tässä mitään maitoa tarvita, vähän vaan vapisuttaa, ajattelin, kun päätimme kaverin kanssa opintoretkellä juoda kilpaa viiden litran kahvitermarin tyhjäksi.

Sitten jokunen vuosi myöhemmin alkoi työelämä. Mainostoimistomaailma palaveripullineen vaati mustaa kahvia useita kertoja päivässä. Ja jos ei oma sisäinen hype riittänyt, niin mustan kahvin virtaaminen sisuskaluissa kyllä paikkasi asian. Musta kahvi oli helppo ja ajaton valinta. Minua ei liikauttanut maidon loppuminen toimiston jääkaapista eikä minulle tarvinnut ojennella kermakkoa palavereissa. Mustana vaan, kunnes keksitään jotain tummempaa.

No ei sitten keksitty tummempaa, mutta muutettiin Yhdysvaltoihin. Kahvin ostaminen ei ollut koskaan aikaisemmin ollut niin hankalaa. Ruokakaupassa oli tarjolla hyllymetreittäin kahveja ympäri maailman, kymmenissä eri makukombinaatioissa, vaaleana, keskitummana ja tummana paahtona. Ai jaaha, sitä on muutakin kuin Presidenttiä, ajattelin etikettejä tutkiessani.

Niin ostin ensimmäiset makukahvini. Oli suklaanmakuisia, pähkinäisiä, erilaisia leivosmakuja, vaniljaa, kanelia ja mitä nyt ikinä kahvi-insinööri oli keksinytkään kahviporojen sekaan tunkea. Starbucksin ja kotona keitettyjen makukahvien jälkeen ensimmäiset Presidenttikahvit Suomessa käydessä olivat melkoinen kulttuurishokki. Herttileijaa mitä myrkkyä, tuumailin ja lantrasin kahviani kermalla ensimmäistä kertaa sitten lapsuusvuosien.

Ja niin johti yksi asia toiseen. Jouduttuani makukahvien turmiolliselle tielle ja hemmoteltuani itseäni satunnaisesti Starbucksin miljoonan kalorin kahveilla, ostin ensimmäisen valmiskermavaahto-purnukan. Niin, kyllähän aamukahvin päällä pitää kermavaahtoa olla, siis sen lisäksi, että kahvi itsessäänkin maistuu jo korvapuustilta. Tässä vaiheessa oli luisuttu jo aika kauas perisuomalaisesta kahvikulttuurista ja tämä oli vasta alkua.

Jokunen kuukausi sitten vakio-ruokakauppamme muisti meitä vinolla pinolla personoituja alennuskuponkeja. Tällä kertaa ansa oli viritetty ilmaisen kahvi creamerin muodossa enkä tietenkään jättänyt tarttumatta minulle tarjottuun ilmaisnäytteeseen. Ei muuta kuin pullo kainaloon seuraavalla kauppakäynnillä ja testaamaan miltä kahvi maistuu sekä kermavaahdon että vaniljanmakuisen creamerin kanssa. Oih ja voih ja nam! Kuinka olen voinut juoda kahvini ilman tätä kaikki nämä vuodet?

Että tässä sitä nyt ollaan. Aamukahvilla, joka maistuu omenamehudonitsilta jonka sekaan on lorautettu creameria ja päälle pursotettu kermavaahtoa.

Minusta on tullut kermaperse.