Kuten tarkkasilmäisimmät Facebookista, Instagramista ja Liituraitahupparista varmasti huomasivatkin, heräsin tänä aamuna Kalifornian sijaan Vancouverista, Kanadasta. Kellonviisarin notkahtaessa aamuhämärässä kello seitsemään, ryhdyin pikkuhiljaa valmistautumaan hotelliaamiaiselle ja matkamme viralliseen osuuteen. Jopa juoksumatto hotellin salilla saisi odottaa suosiolla huomiseen, sillä tänään en ottaisi pienintäkään riskiä siitä, ettemme ehtisi sovittuun aikaan USA:n konsulaattiin viisumihaastatteluun.

Koska kello kymmenen haastatteluun oli vielä reilusti aikaa kaikesta tukan kihartamisesta, pukeutumisesta ja meikkaamisesta huolimatta, päätimme kävellä vajaan parin kilometrin matkan konsulaatille reippailumielessä.  Kauniin, ruskan värittämän kaupunkimaiseman taltiointi matkan varrella sai minut unohtamaan hetkeksi levottomuuteni, jota tunsin joka kerta viisumihaastatteluun mentäessä. Vaikka tämä haastattelu olisi itselleni järjestyksessään jo kolmas ja prosessi muutenkin tuttu, sai hermostuneisuus vatsani muljahtamaan ikävästi heti konsulaatin edustalle saavuttuamme. Tunnelma konsulaattivierailulla on aina sama; kuin yrittäisi puhua itseään alaikäisenä baariin tai mihin tahansa muualle minne sinua ei haluta.

Jokainen Yhdysvaltoihin pitkäaikaisemman oleskeluluvan hakenut tietää, ettei hanke kokonaisuudessaan ole se kaikkein yksinkertaisin ja pienenkin mutkan tullessa matkaan prosessista tulee nopeasti painajaismainen. Hypätään nyt kuitenkin kaiken sen paperinpyörittelyn, todistusaineiston keräilyn, lausuntojen antamisen, byrokratiaviidakon, anelun ja viikkoja kestävän odottelun ja epätietoisuuden yli vaiheeseen, jossa perusteet viisumin saamiselle on vihdoin hyväksytty ja jäljellä on enää viimeinen rypistys tuon maagisen tarralapun passiin saamiseksi, viisumihaastattelu. Haastattelua varten varataan aika mistä tahansa ulkomailla olevasta Yhdysvaltojen konsulaatista, kerätään lisää papereita kasaan, täytetään kaavakkeita internetissä, toivotaan, että kaikki haastattelussa pyydetty materiaali olisi varmasti mukana ja suunnataan nöyrästi oikealla kellonlyömällä konsulaatin ovella kiemurtelevan jonon hännille odottamaan omaa vuoroa.

Siinä konsulaatin edessä mieleeni tuli yhtäkkiä, että voisin kirjoittaa aiheesta blogiini, joten kaivoin kännykän laukustani ja nappasin kuvan konsulaatin edustasta sen enempää asiaa pohtimatta. En ehtinyt Onnenpäivää sanoa, kun jo turvamies ryntäsi luokseni tiedustelemaan mitä kuvasin ja miksi, vaati nähdä kuvan ja seurasi tiukasti, että painan kuvan kohdalla delete-nappulaa. Kiitin kovaäänisesti mielessäni typeryyttäni ja olisin kai vajonnut häpeästä maan alle, ellei siinä perhanan haastattelussa olisi pitänyt olla reilun puolen tunnin kuluttua. Menipä taas niin kuin Strömsössä, ajattelin tietämättä, että tämä olisi vasta alkusoittoa alavireiselle aamulle.

Jonotettuamme ensin papereita tarkastavan turvamiehen puheille ulkosalla, kertoi hän papereiden olevan kunnossa, mutta totesi samaan hengenvetoon, että rouva ei kyllä voi ottaa tuota laukkua mukaansa. Olin ottanut mukaani astetta suuremman laukun, sillä tarkoituksemme oli haastattelun jälkeen käydä pyörähtämässä kaupungilla ja halusin järjestelmäkameran mukaan maisemien tallentamista varten. Tiesin kyllä, ettei konsulaattiin saisi ottaa mukaansa kuin lompakon ja asiakirjat, mutta edellisellä kerralla Tallinnan konsulaatissa käydessäni olin saanut jättää laukkuni säilöön vierailun ajaksi. Virkailija kuitenkin ilmoitti, että laukkuni oli heidän säilöönsä liian suuri ja minun pitäisi hankkiutua siitä eroon ennen sisälle siirtymistä. Käännyin, laskin hitaasti kymmeneen, nielin kiukkuni, kurkkasin kelloa, nappasin mieheltä hotellihuoneen avaimen ja lähdin nopein askelin kohti vajaan kahden kilometrin päässä olevaa hotelliamme. Matka ei ollut kovin pitkä, mutta oliko liikennevaloja tulomatkalla muka näin paljon…?

Vajaa parikymmentä minuuttia myöhemmin viskasin laukun nopeasti hotellihuoneen sängylle ja vilkaisin yöpöydällä olevaa kelloradiota. Jumaliste, kaksitoista vaille kymmenen! Laukusta eroon päästyäni juoksin aina korttelinmitan, kunnes pysähdyin odottamaan liikennevalojen vaihtumista. En uskaltanut ottaa riskiä, että myöhästyessä sovitusta ajasta, emme välttämättä pääsisi haastatteluun laisinkaan. Kiitin mielessäni aamuista valintaani laittaa jalkaani tasapohjaiset saappaat, kun kiihdytin juoksuaskelta kohti viimeistä suoraa ennen konsulaatin pääsisäänkäyntiä. Kello oli minuutin yli kymmenen, kun seisoimme miehen kanssa uudelleen papereita tarkistavan virkailijan edessä.

Virkailijasta eroon päästyämme, astuimme seuraavan virkailijan eteen, joka tarkasti mieheni lompakon kai minkä lie taskupommin varalta. Hän vilkaisi minua säälivästi ja tunsin kuinka hiki vyöryi yltäni valtoimenaan. Vaikka ulkona oli viileä, hikoilin yllättävästä intervallitreenistäni vielä hyvän tovin siirryttyämme jatkoksi jonoon, jossa odotimme rakennukseen sisälle pääsyä. No, tulipahan tehtyä sitten kuitenkin sen aamujumppa.

Viiden syystuulen viilentämän minuutin jälkeen pääsimme sisätiloihin ja jonoon numero kolme. Tällä kertaa jonotimme turvatarkastukseen, joka noudatteli samaa kaavaa kuin lentokentällä. Kaikki irtaimisto, jonka omalla kohdallani totesin kuivasti tarkoittavan enää vyötä ja takkia, läpivalaistiin ja pääsimme ensimmäiseen odotustilaan kuljettuamme metallinpaljastimen läpi. Näytettyämme paperit uudelleen ja saatuamme vastapalveluksena vuoronumeron, istahdimme ehkä puoleksi tunniksi odottamaan vuoroamme sormenjälkien taltiointiin. Esiteltyämme paperit jälleen kerran ja jätettyämme sormenjäljet viranomaisten käyttöön, siirryimme takaisin tuoleillemme odottamaan lupaa siirtyä kerrosta alemmaksi, jossa haastattelutilat sijaitsevat. Kului reilu vartti ja meidät ohjattiin hissillä haastattelutiloihin, jossa paperimme tarkistettiin neljännen kerran. Istuimme väsyneinä jonottamaan kuudennen ja viimeisen kerran.

Haastattelu itsessään oli edelliskertaa tarkempi ja minua hermostutti, vaikka kymmenet ilmaan heitetyt kysymykset eivät itseeni kohdistuneetkaan. Kaikki meni kuitenkin oppikirjojen mukaisesti, meitä ei epäilty minkäänlaisesta epämääräisestä toiminnasta ja sain hillittyä itseni kertomasta huumeiden salakuljetukseen tai pimeän työn tekemiseen liittyviä vitsejä. Aikansa tietokonetta naputeltuaan virkailija kertoi, että passimme viisumeineen olisivat noudettavissa kahden virkapäivän kuluttua ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Ulos päästyämme ilmoitin miehelleni välittömästä tarpeesta saada joko viiniä tai suklaata nyt heti.

Nyt, kun matkan virallinen osuus on vihdoin saatu hoidettua pois päiväjärjestyksestä, voimme rauhallisin mielin nauttia tästä kovasti mukavanoloisesta suurkaupungista, sen syksystä ja raikkaasta tuulesta ainakin ensi viikon puoleenväliin saakka. Koska sattuneesta syystä en tänään saanut teille muutamaa aamulla napattua kännykkäkuvaa lukuunottamatta muita kuvia, palataan Kanadan maisemiin uudelleen vähän tuonnempana. Nyt alan kuitenkin syömään sitä suklaata, että jaksan huomenna treffata juoksumaton. Kivaa viikonloppua kaikille!