Halloweenin irstaimmat asut

Se on taas se aika vuodesta, kun amerikkalaiskotien edustalle ilmestyvät kurpitsat, luurangot ja hautakivet, puihin kieputetaan hämähäkinseittejä, kaupasta haetaan säkeittäin karkkia ovelta ovelle kiertäville lapsille jaettavaksi ja koko perhe puetaan aina koirasta ja lemmikkimarsusta lähtien söpöihin Halloween-asuihin.

Näin viattoman kuuloisesta lasten juhlasta kuvittelin Halloweenissa olevan kyse, kun vielä asuin Suomessa. Kun sitten Yhdysvaltoihin muuton jälkeen tupsahti postiluukusta se ensimmäinen asukuvasto, heräsi vahva epäilys siitä, että taitaa Halloween olla sittenkin myös aikuisten keskuudessa hauskanpidon aikaa. Epäilykseni osoittautui oikeaksi, kun nelisen vuotta sitten vietin miniloman Santa Monicassa Halloweenin aikaan. Siellä kävelykadun hämärässä minä nielaisin pari kertaa tyhjää ja räpyttelin epäuskoisena silmiäni. Onko täällä jotkin fetissi-bileet vai mistä nämä kaikki puolialastomat naiset oikein tulevat?

Tuli pienoisena yllätyksenä, että tämän kovasti konservatiivisen kansakunnan naisväestö, joka ei uskalla muiden nähden edes vaihtaa vaatteita kuntosalin pukuhuoneessa, unohtaa täysin estonsa kerran vuodessa. Halloween onkin mitä loistavin tekosyy kiskaista ylleen verkkosukat sekä lyhyt nahkahame ja tuntea itsensä seksin ylijumalatareksi, joskin myyntipakkauksessa asulle on ilmoitettu hienostuneemmaksi nimeksiSoturiprinsessa. Olitpa sitten Tuhkimo, poliisi tai koalakarhu, on täysin hyväksyttyä kuljeskella ympäri kaupunkia takapuoli vilkkuen tai kaula-aukko haaroväliin asti avoinna.

Halloween-asuja myyvät tahot ovatkin oivaltaneet puolialastoman naisen mentävän markkinaraon asusteita suunnitellessaan. Itsensä esittelystä innostuville naisille on kuvastoissa tarjolla toinen toistaan rohkeampia ja paljastavampia asusteita, jollaisia on yleensä totuttu näkemään lähinnä erotiikkavälineistöä tarjoavien liikkeiden valikoimissa. Kuvastot, jotka kaikkina muina vuodenaikoina saapuvat koteihin huomiota herättämättömissä, umpinaisissa kuorissa piilossa lasten katseilta, tulvivat nyt postiluukuista avoimesti koko perheen selattavaksi kaikkine lääkärileikki- ja kumiasuineen.

”Siis mä oon NIIN syyllinen. Haluisitsä pistää mut rautoihin ja esitellä sun asetta?”

”Kas hei, Kapteeni Koukku. Mulla ois pari ideaa mihin me voitas kokeilla tota sun koukkuas. Ja hei, se ei sitten liity taulujen ripustamiseen.”

”Graauuh, mä oon naarasleijona. Yritä kesyttää mut, mutta varo, mä saatan raapia syviä naarmuja sun selkään.”

”Moi, mä oon nörtti. Oon aina ollu tosi hyvä biologiassa. Erityisesti ihmisbiologiassa. Niinku lisääntymisessä.”

”Siis virallisestihan mä oon viemässä näitä pikkuleipiä ja maitokannua mun isoäidille. Mut kyllä näistä kannuista riittää varmasti sullekin.”

”Mä en koskaan tajunnu alkuperäistä Robin Hoodia, ku se anto vaan köyhille. Mä annan kyllä kaikille.”

”Hei, olen urologiselle osastolle palkattu uusi hoitajatar, että ota vaan ihan reippaasti ne housut pois. Onko teillä ollut minkälaisia oireita? Paineentunnetta? Puristusta?”

”Puhtaus on erikoisalaani. Olisiko herra pikaisen imuroinnin tarpeessa?”

 

Mutta onneksi tässäkin irstaudenlajissa vallitsee tasa-arvo. On niitä fantasia-asuja nimittäin suunniteltu miehillekin. Kyllä tällaisissa tamineissa kulkevissa miehissä vaativimmankin naisen silmä lepää:

 

Tasan ei käy onnenlahjat ei.

 

Kuvat: www.partycity.com

Silikonirintaviha

Kuuntelin tässä hotellielämän viihdykkeeksi netistä viime perjantaisen Maria Jungnerin keskusteltuohjelman, joka tällä kertaa käsitteli kauneusleikkauksia ja erityisesti sitä, ovatko puhtaasti esteettisistä syistä tehtävät leikkaukset yleensäkään hyväksyttäviä ja ovatko itseään korjauttaneet naiset luoneet kauneusihanteen, jollaista ei ole saavutettavissa luonnollisin menetelmin. Aihehan on lähellä myös omaa sydäntäni, ihan muutaman senttimetrin etäisyydellä jos tarkkoja ollaan, sillä minä olen yksi niistä esteettisistä syistä kirurgin veitsen alla rintojani korjauttaneista naisista, joiden henkilökohtaista ratkaisua Maria melko ikävinkin sanankääntein ohjelmassaan käsitteli.

Hei älä solvaa, ota tästä donitsi.

Tarinan rintojeni takana olen kertonut blogissani avoimesti jo aikaisemminkin, koska halusin lopettaa aiheen ympärillä tuolloin velloneen spekuloinnin ja arvailun. Ja tuo kirjoitukseni toimi, sillä aiheesta ei blogissa ole sen koomin tarvinnut keskustella ja saatiinpa siinä sivussa muutamien lukijoiden osalta oiottua aiheeseen liittyviä väärinkäsityksiä ja ennakkoluulojakin. Mutta koska blogi-maailman ulkopuolella, ja erityisesti Suomessa, silikonirintaviha elää edelleen vahvana, nostan rinnukset pöydälle uudelleen.

Ohjelmassaan Maria tiedusteli vierailtaan miksi kauneusleikkaukset, ja erityisesti rintojensuurennusleikkaukset, aiheuttavat suomalaisissa niin voimakkaita reaktioita. Samaa pohdin itsekin, kun viime kesänä raitiovaunussa istuessani kaksi nuorempaa naista osoitteli minua ja ystävääni sormella ja solvasi rintavarustuksiamme koko kymmenminuuttisen matkan ajan ja kun seuraavana päivänä kadulla keski-ikäisistä miehistä ja naisista koostuva seurue taivasteli kovaan ääneen ”järkyttävän näköisiä muovejani”.  Ymmärrätte varmaan, että Marian ilmaisu ”voimakas reaktio” kuulostaa korvissani hieman laimeahkolta. Sanoisin, että kyse on ennemminkin silkasta vihamielisyydestä, jollaiseen en ole törmännyt missään muualla maailmassa, ikinä.

Tähän kysymykseen Maria tarjoili kai huomaamattaan vastauksen ihan itse toteamalla, että hän yhdistää rintaleikkaukset Big Brother -maailmaan, jossa kuljeskellaan naurettavan isojen tekorintojen kanssa. Maria onkin malliesimerkki ihmisestä, jonka tietämys aiheesta perustuu roskalehtien ja tosi-tv-sarjojen tarjoamaan rinnakkaistodellisuuteen. Näiden ihmisten pienessä maailmassa sekä rinta- että muita kauneusleikkauksia tehdään vain ja ainoastaan julkisuudennälkäisille henkilöille, olipa kyseessä sitten vaikka tavallinen kotiäiti. Ja koska silikonirinnat ovat yhtä kuin julkkis, on ihan hyväksyttävää kommentoida kovaan ääneen jokaista keskiverto suomalaisrintaa suurempaa rintavarustusta mukanaan kantavaa naista. Hieman maalaisjärkeä käyttämällä voisi kuitenkin helposti laskeskella, ettei pienen maamme kauneuskirurgiaan erikoistuneet klinikat pysyisi millään pystyssä pelkkien julkisuustyrkkyjen voimin. Suurin osa operaation läpikäyneistä on siis meitä tavallisia ihmisiä, tavallisista perheistä ja tavallisista työpaikoista. Ihmisiä, joista et koskaan kuule lehdissä tai televisiossa.

Ja nyt, olkaapa tarkkana. Minäpä kerron sen oleellisimman eron tavallisen kuolevaisen ja julkisuudenhakuisen henkilön kauneusleikkauksen välillä. Me tavikset emme korjauta tai ehosta itseämme teitä muita varten. Me emme suurenna, kohota tai pienennä rintojamme ympäristön paineiden vuoksi emmekä siksi, että joku muu sanelisi miltä meidän tulisi näyttää. Me teemme sen itsemme vuoksi, jotta miellyttäisimme ennen kaikkea itseämme. Olemme siis kadulla kulkiessamme yhtä kiinnostuneita kuulemaan vieraiden ihmisten mielipiteen rinnoistamme, kuin arvostelija kuulemaan kommentteja luomurinnoistaan tai pidentämättömästä peniksestään. Tämän vuoksi en ollut uskoa korviani, kun Maria ohjelmassaan kertoi silikonirintojen näyttävän ihan hirveiltä. Kiitos tästä kohteliaisuudesta, Maria, valuit juuri samaan kastiin niiden perääni huudelleiden ihmisten kanssa. Laitakaupungin sijaan sinä vain tulit huudelleeksi radiossa.

Edellisen kommentin huomioon ottaen tuntui absurdilta, että Maria vielä ohjelman lopussa ihmetteli, miksi ihmiset suhtautuvat kauneusleikkauksiinsa häpeillen ja peitellen. Kun vajaat neljä vuotta sitten hankin rintani, pukeuduin ensimmäiset vuodet aina Suomessa käydessäni peittäviin ja löysiin vaatteisiin. Syy piilotteluun olivat juuri nämä Suomessa pesivät Mariat, joiden tuomitsevilta katseilta halusin välttyä. Aikani asiaa kypsyteltyä päätin kuitenkin tulla rintoineni ulos kaapista ja antaa kasvot kaikille niille ihan tavallisille ihmisille, jotka ovat päätyneet syystä tai toisesta kanssani samaan henkilökohtaiseen ratkaisuun. Jos joku huutelee perääni kadulla, minä en varmaankaan ole se, joka on itselleen häpeäksi.

Iltalehden kyselyyn vastanneista huimat 79 % kertoo, ettei ymmärrä naisia, jotka ottavat silikonirinnat. Enkä minä ymmärryksen tai yleisen hyväksynnän perään huudakaan. Sen sijaan toivoisin hienotunteisuutta ja maalaisjärkeä, sitä ettei ihmistä tuomittaisi yhden henkilökohtaisen valinnan vuoksi ja että nainen saisi kulkea rauhassa se sama kesätoppi päällä kuin luomusisarensakin ilman, että tämän perään huudellaan solvauksia tai nimitellään huoraksi ja bimboksi internetissä.

Maria esitti ohjelmassaan vielä huolensa siitä, kuinka opettaisi kaksi tytärtään hyväksymään itsensä sellaisena kuin ovat. Suurin ongelma tässä maailmassa ei varmastikaan ole se, etteikö jokainen osaisi tuijottaa ja arvostaa sitä omaa napaansa. Sen sijaan suurempi ongelma on se, ettei omaa napaa pidemmälle suostuta näkemään. Sitä naapurin napaakin kun pitäisi arvostaa, oli se sitten leikelty tai ei.

Kanadan matkan virallinen osuus: viisumihaastattelu

Kuten tarkkasilmäisimmät Facebookista, Instagramista ja Liituraitahupparista varmasti huomasivatkin, heräsin tänä aamuna Kalifornian sijaan Vancouverista, Kanadasta. Kellonviisarin notkahtaessa aamuhämärässä kello seitsemään, ryhdyin pikkuhiljaa valmistautumaan hotelliaamiaiselle ja matkamme viralliseen osuuteen. Jopa juoksumatto hotellin salilla saisi odottaa suosiolla huomiseen, sillä tänään en ottaisi pienintäkään riskiä siitä, ettemme ehtisi sovittuun aikaan USA:n konsulaattiin viisumihaastatteluun.

Koska kello kymmenen haastatteluun oli vielä reilusti aikaa kaikesta tukan kihartamisesta, pukeutumisesta ja meikkaamisesta huolimatta, päätimme kävellä vajaan parin kilometrin matkan konsulaatille reippailumielessä.  Kauniin, ruskan värittämän kaupunkimaiseman taltiointi matkan varrella sai minut unohtamaan hetkeksi levottomuuteni, jota tunsin joka kerta viisumihaastatteluun mentäessä. Vaikka tämä haastattelu olisi itselleni järjestyksessään jo kolmas ja prosessi muutenkin tuttu, sai hermostuneisuus vatsani muljahtamaan ikävästi heti konsulaatin edustalle saavuttuamme. Tunnelma konsulaattivierailulla on aina sama; kuin yrittäisi puhua itseään alaikäisenä baariin tai mihin tahansa muualle minne sinua ei haluta.

Jokainen Yhdysvaltoihin pitkäaikaisemman oleskeluluvan hakenut tietää, ettei hanke kokonaisuudessaan ole se kaikkein yksinkertaisin ja pienenkin mutkan tullessa matkaan prosessista tulee nopeasti painajaismainen. Hypätään nyt kuitenkin kaiken sen paperinpyörittelyn, todistusaineiston keräilyn, lausuntojen antamisen, byrokratiaviidakon, anelun ja viikkoja kestävän odottelun ja epätietoisuuden yli vaiheeseen, jossa perusteet viisumin saamiselle on vihdoin hyväksytty ja jäljellä on enää viimeinen rypistys tuon maagisen tarralapun passiin saamiseksi, viisumihaastattelu. Haastattelua varten varataan aika mistä tahansa ulkomailla olevasta Yhdysvaltojen konsulaatista, kerätään lisää papereita kasaan, täytetään kaavakkeita internetissä, toivotaan, että kaikki haastattelussa pyydetty materiaali olisi varmasti mukana ja suunnataan nöyrästi oikealla kellonlyömällä konsulaatin ovella kiemurtelevan jonon hännille odottamaan omaa vuoroa.

Siinä konsulaatin edessä mieleeni tuli yhtäkkiä, että voisin kirjoittaa aiheesta blogiini, joten kaivoin kännykän laukustani ja nappasin kuvan konsulaatin edustasta sen enempää asiaa pohtimatta. En ehtinyt Onnenpäivää sanoa, kun jo turvamies ryntäsi luokseni tiedustelemaan mitä kuvasin ja miksi, vaati nähdä kuvan ja seurasi tiukasti, että painan kuvan kohdalla delete-nappulaa. Kiitin kovaäänisesti mielessäni typeryyttäni ja olisin kai vajonnut häpeästä maan alle, ellei siinä perhanan haastattelussa olisi pitänyt olla reilun puolen tunnin kuluttua. Menipä taas niin kuin Strömsössä, ajattelin tietämättä, että tämä olisi vasta alkusoittoa alavireiselle aamulle.

Jonotettuamme ensin papereita tarkastavan turvamiehen puheille ulkosalla, kertoi hän papereiden olevan kunnossa, mutta totesi samaan hengenvetoon, että rouva ei kyllä voi ottaa tuota laukkua mukaansa. Olin ottanut mukaani astetta suuremman laukun, sillä tarkoituksemme oli haastattelun jälkeen käydä pyörähtämässä kaupungilla ja halusin järjestelmäkameran mukaan maisemien tallentamista varten. Tiesin kyllä, ettei konsulaattiin saisi ottaa mukaansa kuin lompakon ja asiakirjat, mutta edellisellä kerralla Tallinnan konsulaatissa käydessäni olin saanut jättää laukkuni säilöön vierailun ajaksi. Virkailija kuitenkin ilmoitti, että laukkuni oli heidän säilöönsä liian suuri ja minun pitäisi hankkiutua siitä eroon ennen sisälle siirtymistä. Käännyin, laskin hitaasti kymmeneen, nielin kiukkuni, kurkkasin kelloa, nappasin mieheltä hotellihuoneen avaimen ja lähdin nopein askelin kohti vajaan kahden kilometrin päässä olevaa hotelliamme. Matka ei ollut kovin pitkä, mutta oliko liikennevaloja tulomatkalla muka näin paljon…?

Vajaa parikymmentä minuuttia myöhemmin viskasin laukun nopeasti hotellihuoneen sängylle ja vilkaisin yöpöydällä olevaa kelloradiota. Jumaliste, kaksitoista vaille kymmenen! Laukusta eroon päästyäni juoksin aina korttelinmitan, kunnes pysähdyin odottamaan liikennevalojen vaihtumista. En uskaltanut ottaa riskiä, että myöhästyessä sovitusta ajasta, emme välttämättä pääsisi haastatteluun laisinkaan. Kiitin mielessäni aamuista valintaani laittaa jalkaani tasapohjaiset saappaat, kun kiihdytin juoksuaskelta kohti viimeistä suoraa ennen konsulaatin pääsisäänkäyntiä. Kello oli minuutin yli kymmenen, kun seisoimme miehen kanssa uudelleen papereita tarkistavan virkailijan edessä.

Virkailijasta eroon päästyämme, astuimme seuraavan virkailijan eteen, joka tarkasti mieheni lompakon kai minkä lie taskupommin varalta. Hän vilkaisi minua säälivästi ja tunsin kuinka hiki vyöryi yltäni valtoimenaan. Vaikka ulkona oli viileä, hikoilin yllättävästä intervallitreenistäni vielä hyvän tovin siirryttyämme jatkoksi jonoon, jossa odotimme rakennukseen sisälle pääsyä. No, tulipahan tehtyä sitten kuitenkin sen aamujumppa.

Viiden syystuulen viilentämän minuutin jälkeen pääsimme sisätiloihin ja jonoon numero kolme. Tällä kertaa jonotimme turvatarkastukseen, joka noudatteli samaa kaavaa kuin lentokentällä. Kaikki irtaimisto, jonka omalla kohdallani totesin kuivasti tarkoittavan enää vyötä ja takkia, läpivalaistiin ja pääsimme ensimmäiseen odotustilaan kuljettuamme metallinpaljastimen läpi. Näytettyämme paperit uudelleen ja saatuamme vastapalveluksena vuoronumeron, istahdimme ehkä puoleksi tunniksi odottamaan vuoroamme sormenjälkien taltiointiin. Esiteltyämme paperit jälleen kerran ja jätettyämme sormenjäljet viranomaisten käyttöön, siirryimme takaisin tuoleillemme odottamaan lupaa siirtyä kerrosta alemmaksi, jossa haastattelutilat sijaitsevat. Kului reilu vartti ja meidät ohjattiin hissillä haastattelutiloihin, jossa paperimme tarkistettiin neljännen kerran. Istuimme väsyneinä jonottamaan kuudennen ja viimeisen kerran.

Haastattelu itsessään oli edelliskertaa tarkempi ja minua hermostutti, vaikka kymmenet ilmaan heitetyt kysymykset eivät itseeni kohdistuneetkaan. Kaikki meni kuitenkin oppikirjojen mukaisesti, meitä ei epäilty minkäänlaisesta epämääräisestä toiminnasta ja sain hillittyä itseni kertomasta huumeiden salakuljetukseen tai pimeän työn tekemiseen liittyviä vitsejä. Aikansa tietokonetta naputeltuaan virkailija kertoi, että passimme viisumeineen olisivat noudettavissa kahden virkapäivän kuluttua ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Ulos päästyämme ilmoitin miehelleni välittömästä tarpeesta saada joko viiniä tai suklaata nyt heti.

Nyt, kun matkan virallinen osuus on vihdoin saatu hoidettua pois päiväjärjestyksestä, voimme rauhallisin mielin nauttia tästä kovasti mukavanoloisesta suurkaupungista, sen syksystä ja raikkaasta tuulesta ainakin ensi viikon puoleenväliin saakka. Koska sattuneesta syystä en tänään saanut teille muutamaa aamulla napattua kännykkäkuvaa lukuunottamatta muita kuvia, palataan Kanadan maisemiin uudelleen vähän tuonnempana. Nyt alan kuitenkin syömään sitä suklaata, että jaksan huomenna treffata juoksumaton. Kivaa viikonloppua kaikille!

Kun lähdin ostamaan uusia treenihousuja

Tiedättehän kuinka usein käy, kun lähtee ostamaan jotain tietynlaista vaatetta tai tavaraa? No, sitä haluttua juttua nyt ei varmasti löydy, mutta sen sijaan ostoskoriin päätyy jotain ihan muuta. Itselleni ainakin ilmiö on kovastikin tuttu. Mutta se on kyllä sanottava, että ensimmäistä kertaa minä treenivaatteita ostamaan lähdettyäni palaan kotiin seepran kanssa.

Eikö olekin hieno! Tuo kuosiltaan ajaton, kiistatta savannin muotitietoisin nelijalkainen, sopii täydellisesti vaaleanpunaisen työhuoneeni pöydänkulmalle laiduntamaan.

Parempi tietysti näin päin. Niitä treenihousuja tulee nimittäin varmasti vastaan vielä kymmeniä, mutta ajatella jos olisin varta vasten yrittänyt löytää seepran! Sitä ei takuulla olisi koskaan löytynyt.

 

ps. Näettekö tuon murtuman poloisen seepran jalassa? Sen vuoksi paperimassasta tehdyllä kaverilla oli hintaa vaivaiset viisi taalaa.

Elämää jääkaapin ovessa

Olen niitä ihmisiä, joiden muutoin niin järjestyksessä olevan keittiön yhdessä kaapinovessa vallitsee hallittu kaaos. Tuo ovi kuuluu tietenkin kodin sydämelle, jääkaapille. Magneetteja, muistilappuja, postikortteja ja runoja. Asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Sanoja, jotka saavat minut nauramaan.

Kukaan ei enää nykypäivänä lähetä postikortteja lomamatkalta, paitsi ystäväni joka kävi Rodoksella.
Tässä digitaalisessa ajassa tuo oli niin hieno temppu, että haluan pitää kortin jääkaapin ovessa muistutuksena siitä, ettei Facebookin kuvapäivitykset ikinä korvaa aitoa oikeaa postikorttia. Niitä kun ei voi kiinnittää edes jääkaapin oveen.

Ajatelma, jonka voisi nopeasti kuvitella viittaavan treenaamiseeni. Tuo sama viisaus kuitenkin päätee elämässä muutenkin. Jos ei koskaan uskalla ottaa sivuaskelta mukavuusalueen ulkopuolelle tuntemattomaan, ei ikinä löydä mitään uutta.
Yläpuolella olevan magneetin mies kävi hakemassa Australiasta sillä aikaa, kun olin Suomessa.

Toivon, etten koskaan löydä itseäni tilanteesta, jossa tuntisin huonoa omaatuntoa syömisistäni. Tämä Suomesta löytämäni postikortti rohkaisee vierailemaan jääkaapilla hyvillä mielin, vaikka vähän useamminkin.

Taisi olla ensimmäinen lomamatkani Suomeen, kun ostin itselleni tämän magneetin matkamuistoksi. Se oli kaikin puolin aika liikuttava hetki.

Asuttuamme kaksi vuotta pohjoisempana San Josessa, pelkäsin edessä olevaa muuttoa etelä-Kaliforniaan, koska tuttavani pohjoisessa olivat syöttäneet minulle mielikuvia hirviömäisistä liikenneruuhkista sekä pinnallisista ja inhottavista ihmisistä. Ilmeisesti sovin erinomaisesti tänne inhottavien ja pinnallisten ihmisten landiaan liikenneruuhkiin istumaan, sillä pari kuukautta muuton jälkeen sykki sydämeni Orange Countylle ja eteläiselle Kalifornialle enemmän kuin San Joselle koko kahden vuoden aikana.

Tämä Tommy Tabermannin runo tuli kauniin sydämenmuotoisen maljakon mukana, jonka mieheni toi minulle vuosia sitten käytyään ruokaostoksilla. Sen lisäksi, että runo on kaunis, muistuttaa se minua tuosta harvinaislaatuisesta hetkestä, jolloin mieheni heittäytyi romantikoksi. Myöhemmin hän selitteli ostostaan alennusmyynnillä, mutta itse haluan uskoa, että kyseessä todella oli hetkellinen romantiikankäryinen mielenhäiriö.

Munaa pitää saada. Joka päivä. Olenko muuten ainoa, jonka mielestä tuo tyttö muistuttaa vähän Pumpui-blogin Lottaa?

Itse leivottu ruisleipä on paitsi hyvää, myös todellinen energiapommi! Laskelma on osoitus rakkaudesta hiilihydraatteja kohtaan.

Kun elämä potki päähän jokunen vuosi sitten, lähetti ystäväni minulle Suomesta ison paketin täynnä saaristolaisleipää, jälkiuunileipää, suklaata ja salmiakkia. Saatteena oli tämä kortti, jonka sanoma näin jälkikäteen on saanut silloiset vaikeudet näyttämään ahdistuksen ja murheen sijaan uudelta alulta.

***

Lopulta ei ole niin väliä onko koti maalaisromanttinen, moderni, vuokrakaksio kerrostalossa, pitsihuvila Nurmeksessa, rantatalo Tyynenmeren rannassa tai kimppakämppä opiskelijakylässä, siitä huolimatta jääkaapin ovi on juuri se, mihin tärkeät asiat, elämänviisaudet ja muistot usein löytävät tiensä.

Mitä sinulla on jääkaapin ovessa?