Jos haluaisin tavoitella blogillani mediaseksikkyyttä, kertoisin nyt siitä, kuinka lauantai-illan päätteeksi kävin salilla. Kertoisin yksityiskohtaisesti tekemäni liikkeet sekä sarjojen toistomäärät ja nappaisin vielä pukuhuoneen peilin kautta muutaman puolialastoman pullistelukuvan itsestäni. Mutta koska maailma tarvitsee epäsuosittuja luusereita, aion nyt salijuttujen sijaan kertoa teille yksityiskohtaisesti kuinka kävin aikaisemmin päivällä epäseksikkäästi maantiepyöräilemässä.

Jokainen oikea treenipostaus alkaa kertomuksella siitä mitä ennen treenejä on syöty, joten kerrottakoon, että tankkasin syömällä jogurttia, mysliä ja mustikoita, join kolme kuppia kahvia kermavaahdolla höystettynä ja viimeistelin aamupalani rivillisellä Fazerin sinistä. Tämän jälkeen täytin juomarepun Poweradella, vedin epäseksikkäät pyöräilyhousut jalkaani ja valmistauduin sotkemaan munamankelillani vuorille, pois trendikkäiden ihmisten silmistä.

Epätrendikäs treeniympäristö ja luonnonvalo, joka ei pärjää lähimainkaan kuntosalin
verisuonet ja selluliitit paljastavalle tunnelmavalaistukselle.

Koska varmasti kiviäkin kiinnostaa treenijakoni, avaan sitä hieman. Viikko-ohjelmaani kuuluu tällä hetkellä kolme juoksuharjoitusta yhdistettynä kuntopyöräilyyn, pari aamucardiota salilla, yksi pidempi juoksulenkki, neljästä viiteen salitreeniä sekä kaksi maantiepyöräilyä. Ja koska elämme lauantaita, on suuri osa edellä mainituista treeneistä luonnollisesti jo takanapäin. Tämän vuoksi jalkani eivät ehkä olleet ihan viimeisen päälle virittäytyneet tämän päiväiseen pyöräilyyn, etenkään kun edellisestä jalkapuntista oli kulunut noin 18 tuntia. Näistä erinomaisista lähtökohdista lähdin tänään kohti viikon toista pyörälenkkiä.

Lenkin pituus: 40,5 km
Aika: 1 h 40 min
Matalin piste: 250 m
Korkein piste: 439 m
Fiilis: Molemmat ääripäät

Tämä vakiolenkkini alkaa salakavalalla ja loivalla nousulla kohti horisontissa häämöttäviä kukkuloita. Lenkki ei ole äärimmäisen haastava, mutta ei myöskään mitään huviajeluainesta. Tänään ensimmäiset kilometrit loivaa ylämäkeä taittuivat odotuksiini nähden loistavasti. Umpitukkoisista jaloista hävisi jäykkyys yllättävän nopeasti, tai sitten jalositani vaan katosi tunto. Alkulämmittelyn jälkeen, ylämäen jyrketessä kohti ensimmäistä kukkulaa, painelin ylämäkeen sinnikkäästi suuremmalla eturattaalla ja jopa ihan reipasta tahtia. Saavutettuani huipun ilman suurempia vaikeuksia, haistatin mielessäni pitkät välipäiville. Onhan tämä treenaaminen niin paljon hauskempaa kuin sohvalla makoilu.

En nyt laita tähän kuvaa epäseksikkäistä pakaroistani vaikka treenipostauksissa niin kuuluisikin tehdä,
mutta voinette kuvitella ne tuohon satulalle ihan itsekin.

Tuollaisen mäen päältä on alamäkikin pitkä. Laskettelin alamäkeen niin kovaa kuin pyörä kulki ja rullailin kevyesti mukana vaikkei se menoon juuri vaikuttanutkaan. Lopulta tie muuttui tasamaastoksi ja yritin sinnikkäästi pysyä muutaman edelläni polkevan ehkä-hieman-ammattimaisemman (ja aika kivareitisen)miespyöräilijän perässä. Siinä peesaillessani (ja katsellessani) minä unohdin jalkojeni väsymyksen, eilisen jalkapuntin, juoksulenkit, pyörälenkit ja sen, että edellinen välipäivä oli joskus heinäkuun alkupuolella. Ja niin painelin ohi siitä pisteestä, josta alunperin oli tarkoitukseni kääntyä takaisin palauttavalta lenkiltäni. Jos nyt vähän vielä…

Kymmenisen minuuttia myöhemmin minä sitten vihdoin tajusin kääntyä kohti kotia. Ensimmäinen polkaisu vastakkaiseen suuntaan ja reidet tuntuivat täyttyvän sementistä. No, onneksi oli vain 20 kilometriä matkaa kotiin ja siitä suuri osa ylämäkeä. Loivemmat ylämäkiosuudet sujuivat vielä ihan pyöräilyvauhtia, mutta reisien tunto oli palautunut ja tunsin vähän turhankin tarkasti jokaisen lihassyyn taistelun maitohappoja vastaan. Yritin keskittää polkemisen milloin etureidelle, milloin takareidelle ja milloin pohkeelle, mutta yksikään lihaksista ei tuntunut enää yhteistyöhaluiselta. Ei siis auttanut muu kuin polkea tahdonvoimalla. Ylämäen jyrketessä pudotin eturattaan suosiolla pienemmälle ja heitin silmään kevyimmän mahdollisen vaihteen. Olisin varmasti vaikka kävellyt nopeammin ylös kuin kykenin polkemaan. Ihmettelin ääneen kuinka ylipäätään pysyin pystyssä niin hitaassa vauhdissa. Sivusilmällä näin, kuinka myyrä juoksi pientareella ohitseni.

Epätrendikäs kuntoiluväline – ja vielä kippurasarvilla! Niin 80-lukua!

Onneksi jokaista ylämäkeä seuraa alamäki, ja niin tätäkin. Alkoi pitkä lasku kohti kotia ja reiteni saivat rauhassa levätä – ja jäykistyä lisää. Kun sitten käsillä oli enää ne viimeiset loivat ylämäet ennen kotipihaa, jalkani toimivat enää millä lie taikavoimilla, sillä lihaksissa ei ainakaan ollut ketään kotona. Suussa maistui veri ja kotipihaan päästyäni olin kirjaimellisesti oksentaa. Mutta silti, eihän maantiepyöräily ole yhtään niin raskasta, haastavaa, trendikästä ja vartaloa muovaavaa kuin salitreenaaminen. Siksi suuntasinkin vielä myöhemmin illalla salille tekemään selvää hauiksistani, jotta voisin hyvällä omallatunnolla pitää välipäivän huomenna. Tämä pyöräily nyt on vaan tällaista pilipalihommaa.