Eilen, lomakuvia selatessani, palasin ajatuksissani takaisin Neitsytsaarten aurinkoon, lämpimien snorklausvesien äärelle. Vaikka lämmintä on meillä Kaliforniassakin, on tuo kaukainen Yhdysvaltojen siirtomaa monessakin mielessä emomaahansa verrattuna ihan omanlaisensa maailma.
Yhdysvaltain Neitsytsaaret koostuvat kymmenien pienten saarien lisäksi kolmesta pääsaaresta: St. Croixista,St. Thomasista ja St. Johnista. Näistä matkailuystävällisimpiä ovat St. Thomas ja sen vieressä, vain 20 minuutin lossimatkan päässä oleva St. John. Käytännössä siis toiselle saarelle matkatessaan voi helposti tutustua molempiin saariin, jotka lähietäisyydestä huolimatta ovat hyvin erilaisia.
St. Thomas, Sapphire Beach.
Itse vietimme viikon St. Thomasin saarella, jolla sijaitsee myös pääkaupunki Charlotta Amalie, risteilyalusten satama sekä päälentokenttä. Loma-asuntomme sijaitsi parinkymmenen minuutin taksimatkan päästä keskustasta, Red Hookin satamakaupungin lähettyvillä. Sijainniltaan Red Hook on ihanteellinen; pieni keskusta tarjoaa Neitsytsaarten mittapuulla vilkkaan yöelämän, runsaasti hyviä ravintoloita ja mikä parasta – lauttayhteyden St. Johnin saarelle. Majapaikkamme ikkunasta avautui näkymä merelle ja Sapphire Beachille, jolla pääsin heti ensimmäisenä päivänä hakemaan tuntumaa snorklaamiseen, vaikkei lähirantamme koralliriutat lopulta kovin kummoisia elämyksiä tarjonneetkaan.
Vasemmalla Magens Bay vuorelta kuvattuna, oikealla sateinen Coki Beach.
Magens Bay ja Udder Delight -jäätelöbaari.
Tästä päästäänkin asiaan, lomamme päätarkoitukseen, snorklaamiseen. Neitsytsaaret nimittäin tarjoavat tuon lajin harrastamiseen montakin unelmakohdetta, joskin suurin osa näkemisen arvoisista koralliriutoista sijaitseekin St. Johnin saarella. Oikeastaan ainoa varpaiden kastelun arvoinen koralliriutta St. Thomasin saarella löytyi pieneltä Coki Beachilta, jonne suuntasimme eräänä sateisena päivänä. Kauniin riutan tunnelmaa tosin latisti vieressä ollut merieläinpuisto ja rannalle pesiytyneet aurinkotuolien, sukellusvehkeiden ja muun krääsän kaupustelijat. Paetessani rannan hässäkkää pinnan alle, huomasin kalojen käytöksessä jotain omituista. Niin pienet kuin suuretkin kalat pyörivät kirjaimellisesti räpylöissäni. Syy käytökseen selvisi pian – rannalla myytiin turisteille kalanruokaa, jota viereinen sukeltelija nyt innoissaan kaloille heitteli. Pääsimme siis tutustumaan eväkkäisiin ihan kosketusetäisyydeltä, mutta koralliriutan hohto kärsi pienen kolauksen.
Snorklauksen toivossa vierailimme myös maksullisella Magens Baylla, joka on valittu yhdeksi maailman kauneimmista rannoista, mutta joka snorklauksen kannalta osoittautui onnettomaksi vitivalkoisine hiekkapohjineen. Vietimme rannalla kuitenkin mukavan aamupäivän aurinkoa ottaen ja lähdimme alta pois, kun ranta alkoi täyttyä ihmisistä. Matkalla vierailimme paikallisella mittapuulla kuuluisassa Udder Delight -jäätelöbaarissa, jonka erikoisuuksiin kuuluivat alkoholilla viritetyt pirtelöt. Ja jösses, tuon pirtelön perässä oli pakko ajaa saaren toiselle puolelle vielä toisenkin kerran.
Lauttamatkalla St. Johnin saarelle, satama ja yksi saaren monista hiekkarannoista.
Muut snorklausreissumme teimme St. Johniin, vieruskaveriaan huomattavasti luonnontilaisemmalle saarelle. Valtaosa saaresta on luonnonpuistoa ja tämä näkyy myös rannoissa, joista osa on säästynyt kaupalliselta hapatukselta. Ehdottomasti loman parhaaksi snorklauskohteeksi nousi pieni Watermelon Bay, jolta lähetin blogiini myös videopostikortin. Tämä hieman hankalasti saavutettavissa oleva ranta vaati noin vartin taksimatkan ja saman verran kävelyä, mutta oli kaiken vaivan arvoinen ja karsi mukavasti muita turisteja. Pienen uiskentelun päässä rannalta sijaitsi koralliriutta täynnä merenalaista elämää ja ihan rannan tuntumassa saattoi nähdä merikilpikonnia lipumassa hitaasti virran mukana. Tällä reissulla myös opin sen, että snorklatessa on parempi sutia armotta selkään ja takapuoleen vähintään viidenkympin suojakerrointa tai pukea paita päälle.
Toinen, ei ihan samalle tasolle yltävä snorklauspaikkamme St. Johnin saarella oli Cinnamon Bay. Päivä, jolloin rannalla olimme, oli raivostuttavan tuulinen ja pesin tuulen lennättämää hiekkaa tukastani ja korvistani vielä kotonakin. Meressä ei lentävästä hiekasta tarvinut huolehtia, mutta aallokko oli hitusen kovempi kuin normaalisti. Koska olen arkajalka, vietin aallokossa (jota ei kuulemma voi edes aallokoksi kutsua) ehkä vain puolisen tuntia. Watermelon Bayn jälkeen Cinnamon Bayn riutta ei ihan samalla tavalla vakuuttanut, mutta tarjosi sekin silmänruokaa ihan mukavasti. Lähes mailin mittainen ranta oli huomattavan suosittu, muttei kuitenkaan ruuhkainen. Mainitsemieni rantojen lisäksi St. Johnin saarella on useita muitakin, enemmän tai vähemmän hyviä snorklausrantoja (joihin voi tutustua täällä).
Pääkaupunki Charlotte Amalie.
Pääkaupunki Charlotte Amalien katukuvassa näkyi vieläkin vaikutteita Tanskan siirtomaa-ajoilta ja tanskankieliset kadunnimet jaksoivat hymyilyttää kerta toisensa jälkeen. Muutoin kaupungin hiljaisuus sesonkiajan ulkopuolella yllätti. Kun eräänä iltana suuntasimme aikamme kuluksi kaupungille, vaikutti koko kaupunki nukkuvan. Kaupat olivat sulkeneet ovensa viideltä, samoin ravintolat. Kaikista kaupungin kymmenistä ravintoloista avoinna oli vain kaksi. Tarjoilijalta asiaa tiedusteltuamme selvisi, että koko kaupunki on ajastettu toimimaan samassa aikataulussa saarelle pysähtyvien loistoristeilijöiden kanssa. Tämän vuoksi esimerkiksi osa kaupoista ja ravintoloista ei avaa oviaan laisinkaan niinä päivinä, kun satama on tyhjä. Kiitimme onneamme, että olimme valinneet majapaikan Red Hookin liepeiltä, jonka yöelämä ei risteilijöiden aikatauluista välittänyt. Kuolemanhiljaisuuden vuoksi emme pakollisten nähtävyyksien katselun lisäksi juuri aikaamme pääkaupungissa viettäneet.
Ruokaa ja juomaa pitkin matkaa.
Selvää on, että saaret elävät turismista. Kun satamaan saapuu useampi risteilyalus kerrallaan, täyttyvät pienen kaupungin kadut elämästä ja saaren poikki mutkitteleville kapeille teille syntyy ruuhkia, kun risteilyturistit pyrkivät kauniille hiekkarannoille lomapäivän viettoon. Kauniiden rantojen lisäksi turisteja houkuttelevat myös Neitsytsaarten ostosmahdollisuudet. Kaikista Karibian saarista Yhdysvaltain Neitsytsaaret tarjoavat lienee halvimmat hinnat, sillä hintoihin ei lisätä alvia. Charlotte Amalie onkin täynnä pieniä koruliikkeitä ja sataman läheisyydestä löytyvät kaikki luxusmerkkiliikkeet.
Vasta kotiin palattuani tajusin, että itse ostin jääkaappimagneetin lisäksi saarelta ainoastaan paikallistaCruzan-rommia, joka halvimmillaan maksoi naurettavat 6,5 dollaria litralta. Rommia kuluikin viikon aikana melkoinen määrä erilaisten drinkkien muodossa, kookospähkinän sisästä nautittuna, jäätelöannoksissa, sellaisenaan ja ruoka-annoksiin piilotettuna. Ruoka saarella oli pääasiassa hyvää ja kalavoittoista, joskin hinnat olivat hieman yllättäen samaa tasoa kuin Yhdysvalloissa muutenkin. Näin ollen oma ruokavalioni koostui viikon ajan lähinnä kalasta ja snorklausreissuille mukaan pakatuista eväsleivistä.
Hurrikaanit ja aika ovat jättäneet jälkensä sinne tänne.
Mitään paratiisisaaren tunnelmaa on Yhdysvaltain Neitsytsaarilta turha odottaa. Itse asiassa saaren hurrikaanien riepottelema, ränsistynyt yleisilme pääsi hieman yllättämäänkin aluksi. Lohkeilevaan maaliin, kuoppaisiin ja kapeisiin teihin ja romahtamaisillaan oleviin hökkeleihin tottui kuitenkin nopeasti ja pian kameran muistikortti täyttyikin autenttisten maisemien tallentamisesta. Yleistunnelma saarella oli sanalla sanoen rento. Joutilaita ihmisiä nojaili seiniin siellä täällä, rommia kului ja selvää oli, että elämäntapahippien, surffareiden ja muiden vedessä läträäjien suosimalla saarella nautittiin muutakin kuin rommia. Rennosta hälläväliä-meiningistä kertoi omaa kieltään myös rantabaarin baarimikko, joka työvuoronsa aikana tukevassa humalassa ollessaan kertoi viettäneensä saarella jo vuosia pakoillessaan Yhdysvalloissa odottavaa vankeustuomiota.
Liikkuminen saarella oli jokseenkin vaivatonta ja edullista, kunhan rohkeni käyttämään paikallista dollar ride -safaritaksia. Nämä lyhyiltä matkoilta taalan ja pidemmiltä matkoilta kaksi taalaa veloittavat taksit ajoivat samaa ympyrää saaren halki koko päivän, kunnes illan tullen heittivät taksivalon katolle ja muuttuivat normaalihintaiseksi taksiksi. Tästä huolimatta oman auton vuokraaminen pariksi päiväksi kannatti. Omalla autolla liikkuessa saaren jokainen kolkka tuli paremmin tutuksi, vierailimme kaukaisemmilla rannoilla, kävimme saaren korkeimman vuoren laella, ajelimme mailitolkulla mutkateitä ja eksyimme lähiöön karnevaalien sekoittamassa kaupungissa (tulin kuvanneeksi eksymisreissulta pienen videopätkän, jota pääset katsomaantäältä). Autoilun jätin suosiolla miehelleni, sillä tiet olivat hyvin kapeita, mutkaisia, huonokuntoisia ja ylämäet niin jyrkkiä, ettet nähnyt vastaantulijoita. Tämän lisäksi paikallinen ajokulttuuri oli melkoisen huoletonta ja liikenne vasemmanpuoleinen.
Suosittelisinko Yhdysvaltain Neitsytsaaria sitten lomakohteeksi? Yhdysvalloista tai lähimaista – mikä ettei, Suomesta asti – siinä ja tuossa. Jos paratiisisaaren lomatunnelmaa hakee, kannattaa ehkä suunnata johonkin muualle tai ainakin St. Thomasin sijaan St. Johnin saarelle, joka tarjoaa erinomaiset puitteet vedessä läträämiselle ja jonka pienen keskustan yleisilme on hitusen siistimpi. Suomesta Neitsytsaarille asti matkatessa pitäisi aikaa varata vähintään pari viikkoa ja kaksi viikkoa näillä saarilla saattaisi olla hieman liikaa. Toisaalta jos ei pikkurahan puutetta ole, niin saarelta pääsee joko lautalla tai saarten välillä lentävillä pienkoneilla näppärästi Brittiläisille Neitsytsaarille tai vaikkapa Puerto Ricoon. Yhdysvalloista käsin matka-ajaksi riittää hyvin viikko ja tuon ajan saarilla viihtyy hyvinkin helposti rannalla köllötellen, vedessä läträten ja rommia juoden.
Cinnamon Bay, St. John.
Onnenpäivä 