luonto

Surettaa

/ A. K. Nikkinen / 4 kommenttia

Olen seuraillut kameroineni muutamaa lähipelloilla aikaansa viettävää kurkipariskuntaa jo useamman viikon ajan. Olen katsellut niiden verkkaista kävelyä pellon halki, kiihkeää tanssia, juhlallisia piruetteja ja kuunnellut kuinka niiden äänet halkovat hämärtyvää iltaa.

270416_1270416_5

Muutama päivä sitten lintubongausreissulta palatessani, näin harmaan möykyn pellolla, jolla vielä edellisenä päivänä valmistautui kurkipariskunta soidinmenoihin.

270416_4

Tiesin jo, mikä sähkölinjan alla oleva möykky olisi, mutta halusin olla varma. Kiiruhdin halki sänkipellon kohdatakseni surullisen näyn. Vuosikausien Etelä-Afrikan ja Pohjois-Pohjanmaan väliset muuttolennot päättyivät tänne, Nivalan syrjäisen pellon ylittävään sähkölinjaan.

270416_6

Tuon kauniin luontokappaleen elinikäisen parisuhteen katkeaminen juuri ennen pesintää kirpaisi syvältä.

270416_3270416_2

Surettaa.

 

 

Joutsenlaulua

/ A. K. Nikkinen / 12 kommenttia

Juttuni ovat olleet melko vähissä viime päivinä, sillä ärhäkkä flunssa on vetänyt järjenjuoksuni vielä tavallistakin hitaammalle. Jotain hyvää sairastelusta on kuitenkin seurannut, sillä pakollisen treenitauon vuoksi minulla on ollut muutamaa sängynpohjalla vietettyä päivää lukuunottamatta enemmän aikaa kuvata lintuja.

120416_1120416_2120416_3

Joutsenet saapuivat tänne Nivalaan jo muutama viikko sitten ja olen siitä lähtien käynyt niitä kuvaamassa lähipelloilla lähes päivittäin. Kuvia alkaa tässä vaiheessa olla kai satoja, mutta onnistuneita otoksia vain muutamia. En ole erityisen harjaantunut kuvaaja ja kameran säätöjäkin teen enemmän perstuntumalta kuin oppikirjojen mukaan, mutta kun tarpeeksi monta kertaa yrittää, niin löytyy sieltä sekundan seasta joskus priimaakin. Harmillista kyllä, mikään yrittäminen tai tahdonvoima ei paikkaa reissussa hajonnutta pidempää putkea, joten etäisyys kohteeseen perustuu pitkälti viitseliäisyyteeni ryömiä kuraojissa ja pusikoissa.

120416_5120416_4120416_6

Olenko muuten ainoa, jonka mielestä joutsenissa on jotain maagista? Mitä enemmän niitä seuraan, sitä lumoavampia ne ovat. Kuinka ne palaavatkin aina pesimään samalle paikalle ja vielä vuosien yhdessäolon jälkeenkin kaulailevat elämänkumppaninsa kanssa kuin nuoripari.

Siitäpä voisi ottaa mallia itse kukin.

120416_7120416_9120416_8

 

 

Metsässä

/ A. K. Nikkinen / 6 kommenttia

Olen viettänyt nyt reilun viikon toisessa tukikohdassani Nivalassa. Vaikkei Äänekoskikaan mikään metropoli ole, olen täällä synnyinseuduillani vieläkin syvemmällä maaseudulla ja lähempänä luontoa. Heti tontin rajojen ulkopuolelta alkaa kuin toinen maailma, metsä, johon astuessaan unohtaa kaiken mitä on ollut tai on tuleva.

020416_5

Olen viime aikoina ollut hivenen kireä ja stressaantunut. Mielen päällä on paljon, on epävarmuutta, jännitystä ja väsymystäkin. Ja vaikka kuinka yritän nauttia hetkestä, siitä mitä on tässä ja nyt, karkaavat ajatukseni helposti kiertämään takaisin kehää vaikeiden asioiden ympärille.

Siksi kiskoin tänään saappaat jalkaani ja suuntasin koiran kanssa metsään hermolevolle.

020416_3

020416_2

Varjoissa lunta on vielä polviin saakka, mutta siellä täällä lumen alta on jo paljastunut pehmeä sammalpeitto. Päivä päivältä linnut tuntuvat laulavan kirkkaammin, äänet lisääntyvät ja viimeisetkin lumipeitteet hupenevat. Koira hyppii mättäältä toiselle, on etsivinään kesän ensimerkkejä.

020416_4

020416_6

Aikani vaelleltuani istun hetkeksi kivelle, suljen silmäni ja kuuntelen. Ensin hiljaisuutta, kunnes korvani tottuvat ja äänet ympärilläni alkavat lisääntyä. Tuolla melko lähellä huhuilee kyyhkynen, kauempana teeret valmistautuvat kukerrellen soitimelle. Tuuli humisee, sulamisvesi virtaa jossain hiljaa. Takanani rasahtaa, vanha puu narisee tuulelle antautuessaan. Kuin trumpetti kajahtaisi halki taivaan, kun joutsenpari kaartaa ylitseni.

020416_7

En ole enää aikoihin ajatellut, en ainakaan mitään sellaista, jota en kuule tai tunne kasvoillani. En oikeastaan edes muista olevani olemassa.

 

Kevättalvea ja toivoa ilmassa

/ A. K. Nikkinen / 3 kommenttia

En varmasti ollut ainoa, joka huomasi tänään kevättä olevan ilmassa ihan erityisen paljon? Aurinko paistoi lämpimämmin, räystäistä tippui vesi, linnut lauloivat ja tuli akuutti tarve kaivaa esille viimeksi Kaliforniassa käytössä olleet aurinkolasit. Varsinaisesta keväästä en kuitenkaan suostu vielä puhumaan, eletäänhän vasta maaliskuuta, mutta kevättalven tuntua oli tänään jo kovasti ilmassa.

Vaikka vietinkin tänään viikon ensimmäistä ja viimeistä välipäivää, pakotti outo valoilmiö taivaalla aktivoitumaan sen verran, että otin kameran ja suuntasin äidin kanssa metsään pienelle kuvausreippailulle.

120316_4

Tunnelma metsässä oli täysin eri kuin muutama kuukausi sitten, jolloin pakkasta oli kolmisenkymmentä astetta. Silloin metsässä vallitsi hiljaisuus ja kuulas sininen valo, kun taas tänään metsä oli täynnä elämää; linnunlaulua, hangelle jälkensä jättäneitä metsäneläimiä ja auringon esiin tuomia värejä.

 

Tästä alkaa pikkuhiljaa se aika, jota kaipasin kuusi vuotta. Kevät. Pieniä puroja. Hupenevia hankia. Lumen alta paljastuvaa asfalttia, turpoavia silmuja ja hiljalleen syntyvää vihreyttä.

Uutta elämää. Uusia mahdollisuuksia ja toivoa.

 

Pakkaspäivä Äänekoskella

/ A. K. Nikkinen / 10 kommenttia

Eilen pakkasmittari näytti odotetusti -28 astetta ja lämpötila sen kun laski päivän edetessä aina tuonne 30 miinusasteen huitteille. Siinä kun puolet talon väestä ilmoitti heti aamutuimaan pysyvänsä visusti sohvalla villasukat jalassa, halusin itse lähteä ulos kokeilemaan miltä se kova pakkanen taas tuntuikaan.

Varttitunnin huolellisen pukeutumisen jälkeen nappasin mukaani sekä kameran, jolla pakkasen jäähdyttämän luonnon saisi taltioitua, että äidin, joka pitelisi tumppujani silloin, kun itse häärin kameran kanssa sormenpäät sinisinä.

070116_21

070116_15

070116_14

Edellisen kerran olen tainnut kokea paukkupakkasia seitsemän vuotta sitten. En muistanutkaan, kuinka hiljaisessa metsässä voi kuulla puiden paukahtelevan, kuinka jäätynyt järvi murahtelee railojen syntyessä, kuinka auringonvalo näyttää kuin sulalta kullalta valuen pitkin puiden runkoa, kuinka kauniita jääkukkia jäätyneessä metsäojassa kukkiikaan ja miten lumi narskahtelee äänekkäästi jalkojen alla, vaikka yrittäisi kulkea kuinka hiljaa ja varoen. Johtuiko sitten narinasta vai pakkasesta, mutta yhtäkään metsäneläintä, en edes lintua, nähnyt kuvausreissuni aikana.

070116_17

Reilua kahta tuntia ja kahta tyhjentynyttä akkua myöhemmin olin viimein minäkin valmis sohvalle viltin alle. Hassua, että vaikka ulkona on lähes 30 astetta pakkasta, en siltikään olisi missään muualla mieluummin juuri nyt. En edes Kaliforniassa.

 

ps. pieniä kuvia voi klikkailla suuremmaksi!