mielipiteet

Mikä siinä oman takamuksensa kuvaamisessa oikein viehättää?

/ A. K. Nikkinen / 21 kommenttia

Aina viime viikkoihin saakka on oman takalistonsa kuvaaminen, eli belfieiden otto, ollut minulle ilmiönä tuttu lähinnä Instagramista ja iltapäivälehdistä. Sitten salillemme purjehti uusi nuori nainen, joka asettui ensitöikseen sivuttain peilin eteen, siirsi toista jalkaansa hieman taaksepäin, notkisti selkäänsä ja työnsi pyrstönsä niin taakse, että itse Iines Ankkakin olisi jäänyt kakkoseksi. Kun asento viimein näytti tarpeeksi epämukavalta, kaivoi hän puhelimen sporttiliiviensä uumenista, veti vatsaansa sisään, lakkasi hengittämästä, yritti näyttää pusukalalta ja tallensi koko komeuden kännykällään. Että räpsistä vaan.

Todistettuani ensi kertaa nykymeininkiä omalla junttisalillamme, minut valtasi suuri hämmennys. En edes osannut päättää mikä tilanteessa lopulta hämmensi kaikkein eniten. Sekö, kun nainen suoritti toimensa täysin nolostelematta, aivan kuin oman takapuolensa kuvaaminen olisi maailman luonnollisin asia? Vai hämmennyinkö enemmän omaa myötähäpeän sekaista suhtautumistani tilanteeseen, minusta kun oman perseensä taltiointi ennen, jälkeen ja sarjojen välissä oli paitsi turhaa, myös noloa?

Tavallaan ymmärrän ilmiön silloin, kun takamuksensa kuvaaja eli belfisti, on fitness-kisaaja ja hänellä on rahaa kiinni housun takamuksessa keikkuvassa sponsorilogossa. Mutta kun kuvia räpsivät myös ne tavan tallaajat Lidlin trikoissa, on kyse väistämättäkin ainoastaan berberin, ei logojen tai sponsorivaatteiden taltioinnista.

Mutta mikä ihme saa ihmisen pyllistelemään peilin kautta omassa kädessä olevalle kameralle? Ja miksi juuri se oma hanuri koetaan niin tärkeäksi ja mullistavaksi, että se halutaan ladata kaiken kansan nähtäville Instagramiin kuudesti viikossa?

Vähemmän tuomitseva puoli minussa haluaisi uskoa, että kyse on omien treenitulosten esittelystä ja kanssatreenaajien motivoinnista. Kuitenkin se luonnottomaan kuvausasentoon vääntäytyminen kertoo jo karua kieltä siitä, ettei se takalisto ehkä olekaan niin muovaantunut kuin annetaan ymmärtää. Kun ahterin harkittuun asemointiin lisätään vielä todellisen koostumuksen peittävät trikoot, jää tavis tytön pakaroiden todellinen tila lähinnä mielikuvituksen varaan. Mitä sillä kuvalla silloin oikeasti halutaan viestiä? Reippautta? Kovaa työtä? Tahdonvoimaa? Tyttöenergiaa? Ihan vaan muistutuksena tähän väliin, että puhumme edelleen perseen kuvasta, ei maastavedosta, kyykkäämisestä, leuanvedosta tai muustakaan todellisesta voimasta.

Se enemmän tuomitseva puoli minussa onkin jyrkästi sitä mieltä, että salilla peilin kautta räpsäisty kuva istumalihaksista otetaan sydämien, kehujen ja huomion toivossa huolimatta siitä mitä motivaatio-hashtageja siihen yritetään liittää.

Ja nyt seuraa uutinen kaikille belfisteille; voin kertoa, etteivät kunnioitus, motivaatio ja ihannointi ole niitä ensimmäisiä asioita, jotka tulevat mieleeni nähdessäni kameralla peilin kautta peppuaan tavoittelevan naisen. Mutta häntäänsä jahtaava ajokoira on.

Myönnän, että suhtaudun asiaan kukkahattu syvällä päässä, sillä olenhan sen aikakauden kasvatti, jolloin vieraita peppuja saattoi nähdä lähinnä pornoleffoissa, miestenlehdissä ja vastarannalla. Ehkä olen vanhanaikainen, rajoittunut, ja ehkä se olenkin minä jonka ajatusmaailma on kieroutunut, mutta tuo yletön takamuskuvien latailu sosiaaliseen mediaan tuntuu väkisinkin seksistiseltä.

On pelottavaa, kuinka häpeilemättä naiset peffojaan julkisilla paikoilla kuvailevat ja kuinka normaalia belfieihin törmääminen päivittäisessä internet-surffailussa oikein on. Ja ennen kuin joku ehtii sanomaan, että kyllä niin naisella kuin miehelläkin on modernissa maailmassa oikeus ladata peräsimensä kuva internettiin näin halutessaan, niin toki on. Mutta tarvitseeko ihan kaikkea tehdä vain, koska minulla on oikeus?

On paljon mahdollista, että olen vain lähestyvän keski-iän sumentama, vanhoillinen ja muutenkin täysin hakoteillä belfieiden todellisista tarkoitusperistä. Ja ettei belfieillä oikeasti ole mitään tekemistä kehujen, tykkäysten, treffipyyntöjen, seuraajien ja lukijoiden kalastelun eikä etenkään seksistisen keikistelyn kanssa ja että olen vain kateellinen, kun oma perseeni muistuttaa persikan sijaan kuutiota.

Että hei sinä belfisti siellä, valaise minua. Auta minua ymmärtämään paremmin tuota salimme uutta naisihmistä. 

 

ps. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Montako takapuolen synonyymia löydät tekstistä?

Vahvasti #rantakunnossa

/ A. K. Nikkinen / 23 kommenttia

Osa teistä on varmaan jo törmännytkin sosiaalisessa mediassa käynnissä olevaan #rantakunnossa -kampanjaan. Huuma-yhteisö sekä Syömishäiriöliiton Etelä-Suomen alueyhdistys Etelän-SYLI ry haluavat kampanjallaan muistuttaa näin kesän kynnyksellä, että meistä jokainen on rantakunnossa sellaisena kuin on, ilman laihduttamista, Photoshoppausta, kireitä vatsalihaksia tai tekorusketusta. Sen kun otat ja sukellat simmareihin, olet oma iloinen itsesi ja suuntaat lähimmälle rannalle. Halusin itsekin ottaa osaa tähän ajatuksia herättävään kampanjaan ja tuoda esille sali-/fitness-harrastajan näkökulman tähän ulkonäköpaineiden sävyttämään nykymeininkiin.

#Rantakunnossa, vaikka lämpötila on +16 ja ihan just alkaa satamaan vettä.

En niinkään koe ulkonäköpaineita itseni vuoksi, mutta toisinaan ulkoa tulevat vaikutteet meinaavat iskeä läpi jopa meikäläisen paksusta nahasta. Blogit, Pinterest ja Instagram ovat täynnä esimerkkejä siitä, miltä oikean sali-/fitness-harrastajan tulisi näyttää. Tiukkaa lihaa, verisuonia, kauniisti erottuvat lihassyyt, kapea vyötärö, tiukka peppu ja sen päälle täysi tällinki ja tarkasti aseteltu tukkalaite. Kun itse vilkaisen salin peiliin, voin kertoa, että näky on todella kaukana Better Bodiesin mallimisuista ja seuraaviin fitness-kisoihin dieettaavista Instagram-pimuista.

Otetaas kuva tuolla uima-altaassa…

No hyi hitto, kun on kylmää! Vesirajaa syvemmälle en sit mene.

Treenaan tavallisen ihmisen mittapuulla melkoisen paljon ja vaikka olenkin saanut pudotettua kyydistä osan polvivamman mukanaan tuomista liikakiloista, kannan silti kehossani rasvaa ja selluliittia. Itse olen kehooni tyytyväinen jo tällaisena (vaikka aionkin vielä tehdä pientä hienosäätöä siellä sun täällä), mutta olen hyvin tietoinen siitä, etten yleisen käsityksen mukaan näytä siltä kuin oikean fitness-harrastajan tulisi näyttää. Ei riitä, että olen voimakas ja asialleni omistautunut. Ei riitä mitä on ja miltä tuntuu, kun pitäisi vielä näyttääkin oikeanlaiselta.

Yritä nyt sit ottaa sellanen kuva missä näyttää, että Kaliforniassa olis lämmin…

…ja että täällä jääkylmässä altaassa ois jotenki mukavaa.

Niiden kaikkien motivaatio-kuvien ja fitness-mallien selfieitten edessä sitä alkaa helposti uskoa siihen, ettei näytä tarpeeksi urheilulliselta ja että sen vuoksi olisi jotenkin epäuskottava ja lajissaan huono. Sitä kuvittelee olevansa uskottava ja hyvä vasta, kun omistaa sixpäkin, rasvaprosentti putoaa alle viidentoista ja kun ruokavalio koostuu pelkästä proteiinijauhosta, parsakaalista ja kanasta. Väärin. Katsokaapa tämän jutun kuvitusta. Kuvissa komeilee ihan oikea ja aktiivinen saliharrastaja, joka myös rohkenee käyttää Instagramissa hashtagia #fitness. Rasvaprosenttini ei ole lähelläkään viittätoista ja söin juuri lounaaksi kananrinnan sijaan rapukakkuja, mutta hitto vie, olen vahva, treenaan tunnollisesti, olen asialleni omistautunut ja mikä tärkeintä, minä tunnen olevani kunnossa ja voimakas.

Ei hitto, ku ihmiset tietäis miten kylmä mulla oikeesti on. Hei elä nyt niitä kuvia ota…!

Vaikka fitness on suurelta osin ulkonäkökeskeinen harrastus, on elämässä kuitenkin sitä täydellistä perseenkaarta tärkeämpää hyvä meininki. Se mitä minä tässä koitan itselleni ja muille lajiharrastajille sanoa on kai, ettei kannata ryhtyä arvostamaan itseään ja saavutuksiaan vasta siellä superkireässä huippukunnossa. Me kun olemme lopulta ihan samoja, yhtä arvokkaita ja kovasti työtä tekeviä superihmisiä myös siinä matkalla.

Lihakset tulevat ja menevät, samoin läski, mutta rantakunto on ikuista.

Kun minulta yritettiin ostaa kadulla seksiä

/ A. K. Nikkinen / 18 kommenttia

Muutama viikko sitten Piilaaksoon tehdyllä reissulla tapahtui hämmentäviä asioita. Vietimme pari ensimmäistä päivää Los Gatosin pikkukaupungissa, yhdellä Piilaakson arvokkaimmista alueista. Miehen hoidellessa bisneksiään ympäri laaksoa, jäin itse hotellille tekemään omia töitäni. Kun sitten koitti lounasaika, kiskaisin tukan epäamerikkalaisesti nutturalle, vetäisin nopeasti jotain ihmisten ilmoille sopivaa päälleni ja suuntasin jalkaisin vajaan vartin kävelymatkan päässä olevaan kahvilaan. Viitisen minuuttia myöhemmin muistin, millaista Bay Arealla yksinäisenä naisena kävely taas olikaan; autojen tööttäilyä, huutelua ja vislauksia. Olin ottanut kameran mukaan, jotta voisin blogia varten kuvata tuota kaunista keskustaa, mutta yht’äkkiä ei tehnytkään mieli pyöriä kaduilla yhtään pidempään kuin oli aivan pakko.

Kahvilasta takaisin hotellille kävellessä tapahtuikin sitten jotain, mikä jätti jonkin sortin loven johonkin sieluni sopukoihin. Liikennevalojen vaihtumista odotellessani näin vastapuolella parkkipaikalta tielle pyrkivän auton, jonka kuski viittilöi minulle vimmatusti. Liikennemelun vuoksi en kuullut mitä hän yritti minulle huutaa, joten hän jäi odottelemaan risteykseen, jotta pääsisin tien yli hänen puolelleen. Niin vaihtuivat valot, ylitin tien ja jäin jumiin seuraaviin liikennevaloihin. Nyt mies pääsi ajamaan rinnalleni ja aloitti auton ikkunasta haastelun valojen vaihtumista odotellessa. Keskustelu alkoi perinteisestä ulkonäön kehumisesta, siirtyi kyydin tarjoamiseen ja lopulta varsin suorasanaiseen ehdotukseen seksistä maksua vastaan. Tarjouksesta kieltäydyttyäni tyyppi seuraili minua vielä tovin autollaan melkein hotellille saakka.

Yllätyksenä ei tule se, että näistä huutelijoista jokainen oli latino. Tapahtumat selittyvätkin siis osittain kulttuurieroilla ja latinoiden tapa osoittaa huomiota nyt vaan on suomalaisittain melko ahdistavaa. Mutta tässä nyt ei enää ollut kyse pelkistä kulttuurieroista. Vaikka en olekaan erityisen herkkänahkainen ja messutyttöillessäni olen varmasti kuullut kaiken mahdollisen ja mahdottoman, niin tuo arvostetulla alueella, keskellä kirkasta päivää sattunut välikohtaus sai minussa aikaan vahvan turvattomuudentunteen. Itse asiassa yllätyin hieman itsekin, kuinka loukatuksi ja halvennetuksi itseni tunsin.

Kuitenkin se kaikkein hämmentävin asia tapahtui vasta välikohtauksen jälkeen, pääni sisällä. Välittömästi auton kaasutettua tiehensä soimasin itseäni siitä, kun pitikin lähteä kävelemään tänne kadulle ja pistää vielä mekko päälle. Välittömästi tämän ajateltuani säpsähdin itsekin.

Siis mitä helvettiä mä just ajattelin? 

Sen sijaan, että olisin kironnut mielessäni alimpaan helvettiin tuon naisia kadulla ahdistelevan idioottiapinan, soimasinkin itseäni siitä, kun laitoin mekon päälle. Okei, kyllä minä myöhemmin kirosin sen idioottiapinankin suohon, mutta vasta kun olin kironnut sinne itsenikin.

Tässä vielä se mekko. Vaikka sillä ei oikeasti pitäisi ollakaan merkitystä, koen siltikin tarvetta todistella, ettei se ollut mitenkään rivo.

Näinkö uutisoinnit vaatetuksen vaikutuksesta lieventävänä asianhaarana seksuaalirikoksiin meihin naisiin oikein vaikuttaa alitajuntaisesti? Ikään kuin jostain ylempää sanottaisiin, että katsohan ensin peiliin, josko kuitenkin vika olisi sinussa, kun joku käy ahdistelemaan kadulla/baarissa/puistossa tai vaikka omassa kodissa.

Tai ehkä se olen minä itse, joka haluaa ajatella, että voisi itse vaikuttaa edes vähän asioiden kulkuun jottei usko ihmiskuntaan menisi aivan tyystin. Että se kai tässä onkin kaikkein hämmentävintä ja surullisinta, että nykymaailmassa olonsa turvalliseksi tunteakseen on pakko kokea, että voi itse vaikuttaa aivan kaikkeen, kun näin ei kuitenkaan voi olla. Ei se ollut minun tai mekkoni syytä.

Poliittisesti urponkin kannattaa äänestää

/ A. K. Nikkinen / 4 kommenttia

Jokin aika sitten blogimaailmassa käytiin melko vilkastakin keskustelua eduskuntavaaleissa äänestämisen tiimoilta. Toiset olivat vahvasti äänestämistä vastaan, kun taas toiset vahvasti äänestämisen puolesta. Erityisesti nuoret aikuiset tuntuivat samaistuvan sinne ei-äänestävien riveihin vedoten tietämättömyyteen, kiinnostuksen uupumiseen sekä siihen, ettei mikään kuitenkaan muutu tai he eivät edes halua asioiden muuttuvan, sillä kaikki on just perfect. Juu, juu ja juu. Jotain samankaltaista se minäkin sanoin 15 vuotta sitten.

Vaikka perheessäni on aina oltu poliittisesti aktiivisia, en itse aikoinaan yhteiskuntaopin tunneilla valtion rakenteita ja poliittista järjestelmää käsitellessämme pysynyt edes hereillä, saati, että olisin aiheesta ottanut opikseni. Kun sitten täysi-ikäisyyden saavutettuani edessä olivat ne ensimmäiset vaalit, päätin etten koskaan äänestäisi, sillä en ymmärtänyt politiikasta paljoakaan, maailma työelämän juuri auettua näytti täydelliseltä sellaisenaan ja taisipa silloin äänestyspäivänä olla jotain parempaakin tekemistä, kuten pillunralli ympäri Tikkurilaa.

No, noihin aikoihin tuli päätettyä monia muitakin asioita, kuten etten koskaan ajaisi autoa, menisi naimisiin tai muuttaisi pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Näin viisitoista vuotta myöhemmin voisin sanoa, että teiniaikaisten päätösten pitävyys on vuosien aikana kärsinyt hienoisen inflaation, näin myös sen äänestämisen kohdalla. En edelleenkään ole aiheesta erityisen kiinnostunut ja ymmärrykseni yleisesti niin politiikasta kuin puolueistakin on hyvin pintapuolista. Olen kuitenkin ymmärtänyt, ettei äänestämiseen tarvita syvällistä ymmärrystä politiikan koukeroista. Kaikki mitä äänestämiseen tarvitaan, on mielipide.

Oltuani työläinen ja yrittäjä, maanviljelijän ja sairaanhoitajan tytär, maalainen, kaupunkilainen, asuntovelallinen, uusioperheellinen ja nykyisin ulkosuomalainen, olen ehtinyt muodostaa melko montakin mielipidettä ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen toiminnasta. Vaikken varsinaisesti politiikasta mitään ymmärräkään, on minulla mielipide melko moniin lehtiotsikoista tuttuihin uutisiin milloin virkamiesintoilun seurauksena syntyneistä rajoituksista ja säädöksistä, verojen kiristämisestä, palveluiden lakkauttamisesta, rahan syytämisestä ulkomaille ja niin edelleen. Hoksaattekos? Nämä ovat juuri niitä poliittisia ja yhteiskunnallisia mielipiteitä asioista, joista minun ei pitäinyt olla tippaakaan kiinnostunut. Kun asioista on puolivahingossa päässyt syntymään mielipide kaikesta teiniangstista huolimatta, voi näitä mielipiteitä apuna käyttäen käydä sohimassa esimerkiksi Helsingin Sanomien vaalikonetta sopivan ehdokkaan löytämiseksi.

Miksi äänestäminen sitten on niin tärkeää, kun tuntuu, että samat jäärät siellä eduskunnassa kuitenkin istuvat vuodesta toiseen eikä mikään muutu? Sen lisäksi, että tällä ansaitaan oikeus valittaa ja kitistä asioista jatkossakin, pidän etenkin meidän politiikan syvemmistä syövereistä tietämättömien ääniä aivan erityisen tärkeinä. Meidän mielipiteemme ja ehdokasvalintamme eivät välttämättä perustu sille, mikä paperilla näyttää kaikkein kannattavimmalta ja järkevimmältä, vaan enemmänkin inhimillisyydelle, sille mikä tuntuu oikealta. Kun emme äänestä pelkästään tutun nimen tai puolueen perusteella, saattaa vaalikone osua siihen ensimmäistä kertaa ehdolla olevaan ehdokkaaseen. Kun politiikan kokeneimmat konkarit – juuri ne, jotka tulevat valituksi yhä uudelleen ja uudelleen, ovat oppineet ajattelemaan lähinnä kannattavuuden ja numeroiden kautta, on tuoreen ehdokkaan näkemys asioihin todennäköisesti vähemmän paatunut ja enemmän ihmisläheinen. Koska totuus löytyy yleensä sieltä eriävien mielipiteiden puolivälistä, vastaa tuo puoliväli enemmän todellisuutta, kun päätöksentekijöiden riveissä on ääripäitä.

Moni nuori ”uraohjus” tuntuu ajattelevan, että on silkkaa ajan ja energian haaskausta äänestää, kun omat asiat ovat hyvin juuri näin. Äärimmäisen itsekeskeisenäkin ihmisenä kannattaa kuitenkin äänestää, vaikka sitten sen puolesta, että asiat pysyisivät jatkossakin mallillaan. Kuitenkin todellisuudessa, jos ottaa sen pään esiin sieltä ruumiinaukosta ja nostaa katseensa omasta navasta ja palkkakuitista, voi nähdä, että ympärillä kyllä riittää korjattavaa ja että se omakin ruusuntuoksuinen elämä voi vielä muuttua. Me kaikki nimittäin istumme siinä samassa kelkassa, niin ylämäessä kuin alamäessäkin. Ne eturiviin joutuneet vaan ottavat iskut vastaan hieman aiemmin. Ja usko pois, kun isku on tarpeeksi kova, saavat osansa ne takarivin ilakoitsijatkin.

Että jos nyt, kun niitä päätöksentekijöitä ollaan valitsemassa, ajattelit itse olla äänestämättä, mietipä uudelleen. Jos minä poliittisesti urpona ulkosuomalaisena, jota ei henkilökohtaisesti paljoakaan kosketa päätökset alkoholimainonnan kiristämisestä tai Kreikan tukipaketeista, koen siitä huolimatta tärkeäksi antaa ääneni ja vaikuttaa, en oikeasti keksi yhtäkään järkevää syytä sille, miksi sinä jättäisit äänioikeutesi käyttämättä.

Ennakkoäänestys on käynnissä nyt! Kurkkaa äänestyspaikkasi kotimaassa täältä. Ulkomaiden asukit voivat etsiä lähimmän äänestyspaikan täältä.