Jää hyvästi, Kalifornia

Se alkaa nyt olla varmaa, mitä on ounasteltu tapahtuvaksi jo pidemmän aikaa. Viimeisetkin oljenkorret ovat lokakuun edetessä kuivuneet kasaan, jokainen kivenmurikka pikkukiviä myöten käännetty tuloksetta ympäri ja näin ollen vuotemme USA:ssa vaikuttaisivat tulleen tällä erää tiensä päähän.

Ajattelin kirjoittaa siitä miten pahalta nyt tuntuu, miten itkettää ja harmittaa kun tulevaisuus ei toteutunutkaan sellaisena kuin siitä haaveilin, mutta todellisuudessa tunteiden kirjo ei olekaan ihan näin yksipuolinen.

Koska meillä on ollut jo jonkin aikaa mahdollisuus totutella ajatukseen, että Kalifornian elämäntyyli oli nyt tässä, ei tämä viimeinen naula arkkuun tuntunutkaan enää niin pahalta kuin pelkäsin. Itse asiassa, jos työnnän päällimmäisenä vellovan pettymyksen-, pelon- ja paniikinsekaisen tunnemössön syrjään ja kurkkaan hieman syvemmälle sisimpääni, löytyy sieltä helpotuksen tunne. Kuusi vuotta USA:ssa eivät nimittäin ole olleet aivan helppoja, puhumattakaan nyt edellisestä neljästä kuukaudesta. Stressi ja pelko oleskelulupien järjestymisestä on hakannut takaraivossamme taukoamatta ja vaikka olemmekin yrittäneet olla asiaa aktiivisesti ajattelematta ja nauttineet elämästä, on se estänyt kaiken konkreettisen tulevaisuuden suunnittelun ja aloilleen asettumisen. Nyt sitä stressiä ei enää ole. Sen tilalla on ehkä kymmenisen uutta ongelmaa, mutta ainakaan meitä ei lähitulevaisuudessa potkita yhdestäkään maasta ulos.

Helpotuksen kaverina on myös sellainen pieni ja varovainen innostuksenpoikanen jossain syvällä sisimmässä, se sellainen, jonka olemassaoloa lähes häpeilen. Tuntuu väärältä ja syntiseltä olla innostunut keskellä kaaosta, etenkään kun emme tiedä minkälainen syöksykierre meillä on edessämme, mutta jokin tässä uudessa ja tuntemattomassa alussa silti jollain tasolla viehättää. Sillä mistä sitä lopulta tietää, vaikka pohjakosketuksen sijaan edessä olisikin jotain entistä ehompaa, kivempaa ja jännempää? Ja valehtelisin jos väittäisin, etteikö valtaosa innostuksestani johtuisi jo pelkästään siitä, että voinen lähitulevaisuudessa ottaa takaisin sitä aikaa perheeni kanssa, jonka olen Kaliforniassa asuessani menettänyt.

Että tuota, täällä ollaan nyt totaalisen kauhuissaan, vähän suruissaan ja kovasti pettyneitä, mutta samalla jopa yllättävän toiveikkaita ja tulevaisuudesta hölmösti innostuneita.

Pelkotiloja

Joku viisas sanoi minulle muinoin, että älä pelkää elämää vaan anna sen viedä, se kyllä kantaa. Ja voi jessus, kuinka tiukasti olenkaan noihin sanoihin viime aikoina takertunut! Olen jankannut itselleni aina kyllästymiseen saakka, että kävi miten kävi, kaikki kyllä järjestyy.

Todellisuudessa itsensä rauhoittelu ei auta paljoakaan. Kun pelottaa niin pelottaa.

Vasta viime aikoina olen uskaltautunut ajattelemaan sitä vaihtoehtoa, ettei mies välttämättä työllistykään uudelleen täällä Yhdysvalloissa. Että me ihan oikeasti saatamme joutua muuttamaan Kaliforniasta pois, kun oleskelulupa lakkaa olemasta. Että me ihan tosissamme palaamme ehkä Suomeen. Ja että kaiken lisäksi toinen meistä olisi siellä työtön.

Olen yrittänyt ajatella positiivisesti, että Suomeen olisi kiva palata, saisi olla taas perheen ja ystävien kanssa, puhua omalla äidinkielellä, pyöriä vanhoissa ympyröissä ja lähteä aamulla töihin niin kuin normaalit ihmiset. Ja jos nyt johonkin, niin sinne haluaisin perustaa sen oikean kodin, hankkia koiran ja farmariauton, pystyttää takapihalle kasvihuoneen ja elää suomalaista unelmaa.

Mutta kun ne ihanatkaan ajatukset eivät kokonaan peitä pelkoa. Sen lisäksi, että pelkään mieheni mahdollisesti pitkääkin työttömyyttä ja siitä seuraavaa taloudellista ahdinkoa, pelkään itseäni.

Pelkään, että neljäntenäkymmenentenätoisena pakkasaamuna ajatukseni ajautuvat vanhan kotipihan palmupuun alle, lämpöön ja aurinkoon, ja jumiutuvat sinne. Pelkään, että palaan muistoissani uudelleen ja uudelleen vuorille horisontissa, kaikkeen mihin Kaliforniassa rakastuin ja kaikkeen minkä menetin.

Pelottaa, että kuuden vuoden muistot nakertavat sisimpäni kyyniseksi ja katkeraksi. Pelottaa, etten koskaan lakkaa vertaamasta nykyisyyttä menneisyyteen.

Eniten kuitenkin pelottaa, ettei ulkosuomalaisesta saa enää suomalaista.

Ei auta kuin räpiköidä ja toivoa, että ne siivet jossain vaiheessa ottavat tuulta alleen ja alkavat kantaa. Että kävi miten kävi, oppisin ajan mittaan näkemään menneisyyden rikkautena, en menetyksenä.

 

Hyvä palaa kyllä takaisin

En voi sanoa, etteikö elämä olosuhteisiin nähden olisi varsin hyvällä mallilla. Kun elämässä menee yhtäaikaa sekä työ, koti että oleskelulupa maahan, johon olet vuosikausia elämäsi rakentanut, voisi tilanne olla huomattavasti katastrofaalisempi kuin se tällä hetkellä on.

Kiitos tiiviin ulkosuomalaisyhteisömme täällä Kaliforniassa, näiden mahtavien kanssasuomalaisten ja ystävien, järjestyi paitsi säilytyspaikka tavaroillemme, myös katto pään päälle meille itsellemme siksi aikaa, kunnes päätämme mihin suuntaan lähdemme.

Liekö koskaan voin tarpeeksi korostaa sitä, kuinka tärkeää muiden ulkosuomalaisten tuki ja apu maailmalla asuessa voikaan olla. Vaikkei avuntarve aina niin radikaalia olekaan kuin se on itsellemme viimeisten viikkojen aikana ollut, voi toisen suomalaisen apu olla toisinaan tarpeen pienemmissäkin asioissa. On tilanteita, jotka vain toinen suomalainen voi ymmärtää, vasta maahan muuttaneen voi olla helpompi ystävystyä ensin suomalaisten kuin paikallisten kanssa, lapsi saattaa tarvita omaa äidinkieltään puhuvaa lapsenvahtia ja milloin mikäkin pikkuasia vaatii hoitamista eikä oma kielitaito vaan riitä.

Kun itse muutimme Kaliforniaan vajaat kuusi vuotta sitten, olivat muiden suomalaisten neuvot kullankalliita. Opin pian missä kaupassa kannattaa käydä, mistä hankitaan taloon sähköt, kaasu ja vesi, kuinka päästä elämän alkuun ilman luottopisteitä, mitä riisiä käytetään riisipuuroon, missä on maan parasta jäätelöä, miten ruisleipää leivotaan, kuinka ravintolassa tipataan ja paikalliset suomalaisethan ne minut lopulta opettivat autoakin ajamaan. Ilman heitä en tänä päivänäkään tietäisi kuinka Vegasissa vedetään kännit puoli-ilmaiseksi.

Uskon karmaan, siihen että kiertoon laitettu hyvä palaa takaisin siinä missä pahakin. Olen yrittänyt itse auttaa muita ulkosuomalaisia aina kun se on ollut mahdollista, tarjota kattoa pään päälle ja jakaa matkan varrella oppimiani kokemuksia ja niksejä eteenpäin sekä tietysti sitä ruisleivänjuurta. Ehkä se hyvyys on nyt tulossa takaisinpäin, tiedä häntä. Olo on kuitenkin myrskynsilmässäkin sellainen, että jotain olen elämässäni tainnut tehdä oikein.

Auttakaa ihmiset toisianne, opastakaa ja tukekaa, niin Suomessa kuin etenkin täällä maailmalla. Vaikkei se sama ihminen koskaan pystyisi maksamaan kiitollisuudenvelkaansa takaisin juuri sinulle, löytää hyvä kyllä takaisin lähettäjänsä luokse jotain toista kautta.

Kuvat: Morgan pass trail, Mammoth Lakes, Kalifornia

Mixed feelings, eli miksatut fiilikset

Kuluneet pari viikkoa ovat olleet melkoista tunteiden vuoristorataa. Tiedättehän, aivan kuten vuoristoradoissa, se ensimmäinen syöksy tuntuu pahimmalta, sen jälkeen vatsa tasoittuu, pää tottuu ja loput silmukat sujuvat hetkittäin melkein innostuen ja sitten taas kauhusta turvakaaria puristaen. Kun vaunu vihdoin pysähtyy, et ole aivan varma oliko ajo jännittävä vai vain ja ainoastaan kamala.

***

Lyhyt tarina lyhyesti. Miehen työpaikasta riippuvainen oleskelulupa lakkasi olemasta, kun työ lakkasi olemasta. Näin ollen työn mukana ei mennytkään vain työ ja toimeentulo. Meni oikeus olla tässä maassa, koti, ystävät ja se lähikauppa, jonka myyjä huolestuu jos olen pari viikkoa poissa. Meni sali, lenkkipolut, pyöräilyreitit ja ne takapihalle vasta istutetut hedelmäpuutkin. Ihan noin vain. Yhdessä hetkessä, musteena irtisanomisilmoituksessa. Pum. Lentolippunne, olkaa hyvät.

Ensimmäisistä hetkistä en muista paljoakaan. Päässä sumeni, pyörrytti. Ei tämä varmasti oikeasti edes tapahdu. Mutta mies katsoo vakavasti takaisin kirjekuori kädessään, tarttuu olkapäähän ja on pakko uskoa. Seuraavana päivänä perumme muuton uuteen kotiin, jo pakatut muuttolaatikot on revitty auki, lajiteltu tavarat pidettäviin, myytäviin ja kierrätykseen laitettaviin. Iltapäivällä joku noutaa ensimmäiset myydyt huonekalut. Otetaan yhteyttä rahtifirmaan, paljonko maksaa muutto Suomeen. Soitetaan äidille, soitetaan isälle. Tytär miehineen on tervetullut takaisin kotiin, viivy niin pitkään kuin tarvitsee.

Tunnustelen miltä tuntuu. Väsyttää, mutta uni pakenee aina aamuyöstä. Vatsassa tuntuu outo möykky. Alun viha ja pettymys ovat vaihtuneet suruksi, mutta enemmän kuin itseni, minua surettaa mieheni ja jopa äitini vuoksi, joka oli ostanut lentoliput luokseni marraskuulle. Itseäni en oikein osaa edes ajatella. Tuntuu, että kaikki tapahtuu jollekin muulle. Pakkaan, puran, järjestän pihakirppistä, katson kun talo tyhjenee huonekalu kerrallaan.

Olemmehan me Suomeen paluusta jutelleet, tänä vuonna ehkä enemmän kuin ikinä ennen. Olen kaivannut sukulaisia ja perhettä, työpaikkaanikin. Mutta kuitenkin olemme päättäneet jäädä, ainakin toistaiseksi, nyt kun Suomessa talous- ja työllisyystilannekin on mitä on. Nyt yritän pakottaa itseni ajattelemaan, että ehkä koko juttu on kohtalon järjestämä, että ehkä oli tarkoituskin että joku muu tekee puolestamme sen päätöksen, johon emme itse kyenneet. Ehkä meidän on aikakin palata juurillemme. Hetken ajatus tuntuu melkein hyvältä, kunnes muistan, että mieheni lisäksi Suomessa on tuhansia ja taas tuhansia saman alan työttömiä.

Silloin tällöin leikittelen ajatuksella, että ehkä tämä onkin uuden seikkailun alku. Ehkä seuraava työ löytyy Aasiasta! Ehkä Australiasta! Ehkä käymme Suomesta hakemassa vauhtia ja taas mennään! Koko maailma on avoinna, kaikki on mahdollista! EU-maistakin voisimme valita minkä vain! Tai ehkä lennämmekin Balille ja elämme tulevat vuodet säästöillä! Enää emme edes yritettäisi asettua aloillemme ja rakentaa kotia, ei siitä kuitenkaan tällä luonteella mitään tulisi. Helpompi vaan, kun ei ole kotia missään.

Seuraavassa hetkessä into on poissa. En halua koko maailmaa enkä uutta seikkailua. Makaan sängyllä, tuijotan kattoa ja kuulen kuinka hengityksenikin kaikuu tyhjässä huoneessa. Haluan pysyä täällä. Lähes kuuden vuoden jälkeen on alkanut vihdoin tuntua siltä, että olen kotiutunut, englanti on alkanut sujua ja olen saanut ihan oikeita ystäviä. Ei tämä voi olla ohi, ei vielä. Tämä on minun kotini.

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä ohkaisemmaksi käyvät mahdollisuudet Yhdysvaltoihin jäämiselle. Toisina päivinä jaksan uskoa kovastikin siihen, että uusi työ löytyisi nopeasti ja oleskelulupa saisi jatkoa. Ja sitten seuraavana päivänä tuijotan väsyneenä muuttolaatikoita ja olisin valmis lähtemään tästä paskamaasta vaikka samantien.

Kävi miten kävi, jossain vaiheessa tämäkin vuoristorata on ohi, tavalla tai toisella. Mutta se on varma, että kestää hetken ennen kuin maa alkaa taas tuntua tukevalta jalkojen alla.

Kuvat: Bodie, entisaikojen hulppea kaivoskaupunki, nykyinen aavekaupunki Kaliforniassa.

Keväästä ja suomikoti-ikävästä

Syvä huokaus.

Se on taas se aika vuodesta, kun ikävä kotimaahan pulpahtelee pintaan tämän tästä ja kostuttaa siinä sivussa vähän silmäkulmiakin. Facebook on alkanut pikkuhiljaa täyttyä kavereiden jo melko kesäisistäkin kuvista, joita katsellessa näen talven horroksesta heräilevää luontoa sekä ihmisiä, joilla on silmissään aivan uudenlaista elämäniloa.

Kevät on aina ollut lempivuodenaikani. Vaikka sää saattaa vielä pitkään olla melkein mitä tahansa, on kevään ensimmäisissä lämpimissä auringonsäteissä aivan oma taikansa. Voisin katsella loputtomasti ensimmäisten lämpimien tuulenhenkäysten rytmissä huojuvia, elämänsä alkutaipaleella olevia koivunlehtiä, ihastella kaikkialle ilmestyviä, luontoäidin luomia kukka-asetelmia ja seurata katseellani korkealla liitäviä muuttolintuja aina niin kauan, kunnes niskani alkaa särkeä.

Olen kokenut suomalaisen kevään viimeksi kuusi vuotta sitten ja voi olla, että aika on kullannut osan muistoista, etenkin ne sellaiset, joita värittävät kellariin nousseet tulvavedet ja kesken työmatkan yllättävä räntäsade. Mutta silti, kaipaan sitä niin paljon, että sattuu. Toki kesää ja rantakelejä odotellaan kovasti täälläkin, mutta talven ja kesän väliin jäävä kevätaika ei ole lainkaan yhtä dramaattinen kuin Suomessa. Kevät saapuu täällä aina ikään kuin varkain ja lopulta on melko mahdotonta sanoa mihin talvi päättyi, mistä kevät alkoi ja joko se on ohi.

Myöskään ihmisistä ei täällä huomaa vuodenajan vaihtumista kuten Suomessa. Kun kevätauringon herättämää suomalaista voisi hyvin verrata ensi kertaa kevätlaitumille pääsevään lehmään, jää täkäläisissä ihmisissä se yht’äkkinen, suupieliä kohottava virtapiikki uupumaan. Tämä tietysti johtuu siitä, etteivät Kalifornian ihmiset ole koskaan talvihorrokseen vaipuneetkaan, mutta tavallaan se on juuri se juttu, mikä meistä pohjoisen ihmisistä tekee niin mielenkiintoisia. Se dramatiikka ja luonne, joka kulkee samassa syklissä luonnon kanssa. Sitä muutosta kaipaan nyt vähän itsessänikin.

Suomikoti-ikävääni ei ainakaan helpota se, että olen tehnyt alustavan päätöksen jättää tänä vuonna käymättä Suomessa. On helppoa sanoa, että tule käymään niin ikävä helpottaa, mutta tosiasia on se, että Suomi on täältä käsin katsottuna kaukomatkakohde eikä sinne lähteminen ole kovin yksinkertainen asia, niin ajallisesti kuin rahallisestikaan. Joten, ellei tässä nyt yllättäen ilmesty sponsoria matkaunelmiani kustantamaan tai tapahdu jotain muuta ihmettä, on tämän vuoden matkakassa jo taidettu hassata toisaalle ja edessä on ensimmäinen vuosi, jolloin en käy Suomessa laisinkaan.

Että nauttikaa te siellä siitä keväästä ja eloon heräämisen tunteesta. Minä koitan täällä Kaliforniassa päästä yli ikävästäni syömällä suomalaista suklaata. Josta muuten tulikin juuri mieleeni kesän uutuusjäätelöt, joita en nyt pääse maistelemaan. Voi rutto.

Kuvituksena räpsyjä Suomesta viime kesänä.