Pää on tyhjä. Ääni on hävinnyt jonnekin. Ajatus ei kulje. Nekin muutamat epämääräiset aatokset, jotka ovat pääni sisällä muotoutuneet konkreettiseksi tekemiseksi, ovat olleet lähinnä hyvin yksinkertaisia, perus elintoimintoihin liittyviä käskyjä. Päivän suurimmat ajatukset ovatkin olleet: ”ihan hirvee nälkä”, ”ihan karsee jano”, ”vitsi, että väsyttää” ja ”saisinko vain möllöttää tässä ja katsella kuinka elämä valuu sormieni välistä?”
Vietämme tänään virallista krapulapäivää. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikä tahansa alkoholinkäytöstä johtuva olotila, vaan sosiaalinen krapula.
Useiden päivien valmistautuminen huipentui lopulta eilen konsulaatin järjestämään itsenäisyyspäivän vastaanottoon. Asetelma oli kannaltani täydellinen. Vajaasta tuhannesta vieraasta tunsin ainoastaan kaksi ihmistä mieheni lisäksi. Kaltaiselleni yltiösosiaaliselle ihmiselle tuo konsulin virka-asunnon pihalle pystytetty juhlateltta muistuttikin lähinnä kultakaivosta – täynnä uusia ihmisiä ja tekisin parhaani, että ehtisin tutustua heistä mahdollisimman moneen. Ja minähän tutustuin. Kiersin pöydästä toiseen, seurueesta toiseen, jäin suustani kiinni, kättelin ja halasin. Oltiin valokuvissa, jonotettiin vessaan, maisteltiin karjalanpiirakoita ja sullouduttiin samaan taksiin. Mentiin jatkoille ja jatkojen jatkoille, lisää uusia kasvoja, lisää uusia nimiä. Tapasin valtavan paljon mielenkiintoisia ihmisiä niin persooniltaan, ammatillisesti, taiteellisesti kuin taustoiltaankin. Vähitellen puhelimeni muistiin kertyi pitkä lista ihmisistä, jotka lupasin etsiä käsiini myöhemmin. Onnistunut reissu siis kaiken kaikkiaan.
Olo on nyt tyhjä. Olen eilisen aikana antanut itsestäni valtavan paljon ja saanut vähintään saman verran takaisin. Olen aina ollut hirvittävän huono pitämään keskustelua pinnallisella tasolla. Sen sijaan uppoudun keskusteluun suurella antaumuksella kaulaani myöten, mikäli toinen osapuoli sen vain sallii tapahtua. Minulla on ehkä toisinaan ärsyttäväkin tapa viedä keskustelu tasolle, jolla paljastuvat kummankin osapuolen todelliset luonteenpiirteet. Omia luonteenpiirteitäni en juuri häpeile, mutta toiselle voi joskus olla kiusallista huomata tulleensa ”paljastetuksi”. Rakastan myös perusteluja ja sitä, kuinka joku kysyy niin vaikeita, että on lähes mahdotonta vastata pysähtymättä pohtimaan asiaa perusteellisemmin. Ja sen samaisen pallon heittäminen kysyjälle takaisin on vähintäänkin yhtä nautinnollista. Tämä keskustelutapa kätkee kuitenkin sisäänsä yhden varjopuolen – aina joskus joku neropatti nimittäin keksii käyttää saamaansa informaatiota minua vastaan.
No, tässä sitä nyt ollaan, yltiösosiaalisuutta seuraavassa sosiaalisessa krapulatilassa. Voisin vaikka vannoa, etten ole vuosiin ollut niin epäsosiaalinen kuin olen ollut tänään. Tästä syystä olenkin viettänyt päiväni täällä ruudun takana piilossa, Facebookissa kaveripyyntöjä uusille tuttavuuksilleni klikkaillen. Tuo vihreä online-pallukka nimeni edessä olkoon tänään se kaikki sosiaalisuus joka minusta irtoaa.