Kukaan ei ymmärrä suomalaista kuten toinen suomalainen. Käsittääkseen oikein suomalaisissa piilevän hiljaisen surumielisyyden, suoraselkäisyyden ja tahdon tehdä asioita itse, täytyy olla suomalainen. Piste. Mitä enemmän yritän olla maassa maan tavalla, sitä enemmän nautin hetkistä, jolloin saan pyyhkiä otsastani maahanmuuttajan leiman ja heittäytyä umpi-suomalaiseksi. Siksi hakeudun maailman toisella laidallakin tämän tästä kaltaisteni, kylmän pohjolan kasvattien seuraan.

Viime viikonloppuna kokoonnuimme viettämään Suomi-Kerhon pikkujouluja Los Angelesiin. Koska olen seudulla uusi, en tuntenut entuudestaan kuin muutaman ihmisen, joihin olin tutustunut pari päivää aikaisemmin itsenäisyyspäivän juhlissa. Kiitos uuden ystäväni, kymmenisen minuuttia myöhemmin kaikki kyllä tunsivat minut, kun taas minä itse sekoan nimissä vieläkin.

Suomalaiset pikkujoulut kyllä tunnistaa.

Tällä kertaa niitä vietettiin North Hollywoodissa.

Pikkujoulut olivat… no, juuri sellaiset kuin suomalaiset pikkujoulut yleensä ovat. Pöytä notkollaan jouluruokaa, nauravia ihmisiä, baaritiski ja sen ääressä ne, jotka juovat aina hieman liikaa. Ja mikä tärkeintä, ilman täytti maalaisjärjen lisäksi taukoamaton, pääosin suomenkielinen puheensorina. Eikä se ollut mitään smalltalkia, vaan bigtalkia – täyttä asiaa alusta loppuun. Ja se tunne, kun juttelet uuden ihmisen kanssa ja tajuat, että olette asuneet toisistanne vain kivenheiton päässä toisella puolella maapalloa, olette kotoisin samasta pitäjästä tai käyneet samaa koulua. Tällaisia iloisia yhteensattumia tapahtuu tällä mantereella aika harvoin.

Ja joojoo, minä tiedän, että siellä lukijapuolella on varmasti niitä takki auki maailmalle lähteneitä nuoria (ja miksei vanhempiakin), jotka ajattelevat, että Suomesta pois päästyään eivät varmasti hengaile enää yhdenkään suomalaisen kanssa. Normaali, ohimenevä reaktio, sanoisin. On normaalia, että maailmalle lähtiessään haluaa olla tekemisissä paikallisten kanssa, oppia uudesta kulttuurista ja uusista ihmisistä. Sitä vartenhan maailmalle lähdetään. Niin minäkin teen, mutta siltikään en oikeasti usko, että kukaan muu voisi ymmärtää minua kuten toinen suomalainen. Se pakkanen, syksynlehtien päällystämä hiekkatie, kuulas kevätaurinko, puusaunan tuoksu, kevään ensimmäiset hiirenkorvat, Kannelmäen ostari, puolikuollut kyläkauppa ja Saarioisten maksalaatikko täytyy itse kokea, jotta voi todella ymmärtää.