Kun aloitin blogini kirjoittamisen kolmisen kuukautta sitten, en oikein tiennyt mitä kirjoittamiseltani odottaa tai mihin suuntaan blogini ylipäätään lähtisi elämään. Takaraivossani oli kuitenkin pieni ajatus siitä, että blogin nimi Onnenpäivä enteilisi iloisia kirjoituksia arjen pienistä onnenhetkistä. No, tuon ajatuksen taisin kuopata heti ensimmäisen kirjoituksen tehtyäni ja ryhdyin kirjoittamaan sitä, mitä nyt kyseisenä päivänä sattuu näppäimistön kautta näytölle ilmestymään. Ja kuka olisi edes jaksanut lukea pelkkää hehkutusta päivästä toiseen?

Myönnetään, että olen hieman kateellinen niille, joiden blogeilla on jokin oikea teema. Ihailen sitä sinnikkyyttä, mitä tarvitaan pysyäkseen valitsemallaan polulla kirjoituksesta ja kuukaudesta toiseen. On ruokablogeja, muotiblogeja, matkablogeja, ihmissuhdeblogeja, kuvablogeja, laihdutusblogeja ja sitten yksi Onnenpäivä-blogi, joka vaeltelee aiheesta toiseen, ilman päätä tai häntää. Loppujen lopuksi blogini on kuin minä itse. Ei minullakaan ole punaista lankaa, jota seuraisin. Ei tavoitteita eikä suunnitelmia. Sen sijaan, että kulkisin ennalta suunniteltua polkua, tarvon umpimetsässä mättäisiin kompastellen ja pysähdyn tämän tästä miettimään missä helvetissä oikein olen ja kuinka olen tänne joutunut.

Tästä blogiani riivaavasta aiheiden sekamelskasta huolimatta, huomasin tänään, että blogini sivupalkissa on jo 50 virallista lukijaa. Viisikymmentä! Lilyn etusivullakin olen päätynyt toimituksen tykkäämäksi ja Facebookissakin tykkääjiä on jo seitsemänkymmentäviisi. Ja mikä vielä uskomattomampaa, pelkästään tänään minulla oli lukijoita melkein seitsemänsataa. Olisipa hauska tietää, että kuka tätä oikein lukee ja ennen kaikkea miksi. Minä kun aluksi kuvittelin, että juttujani lukisi vain äiti. Ja ehkä pomo.

Joka tapauksessa, minun mittakaavassani varsin suuresta kiinnostuneisuudesta liikuttuneena, haluan kiittää jokaista lukijaani. Olen sen verran epätaiteilijamainen luonteeltani, etten lukematta jääviä tekstejä jaksaisi kovinkaan kauan kirjoittaa ja siksi on turha selitellä, että kirjoittaisin vain itselleni. Mutta jokainen lukijani ja jokaikinen kommentti inspiroi minua eteenpäin tässä verbaalisessa viidakossa. Siis kiitos teille, lukijat. Ilman teitä minä en tätä kirjoittaisi.

Seuraavassa kirjoituksessani lupaan kirjoittaa taas enemmän asiaa satunnaisesti arvotun aiheen vierestä. Aiheita kun on kertynyt  ruutuvihkooni jo joitakin kymmeniä, ihan vain pahan päivän varalle. Eikä sitä pahaa päivää ole vielä tullut, pelkkiä Onnenpäiviä vain.