Kalifornian aurinko nousi tänä aamuna kirkkaana ja tulvi sisään verhojen välistä herättäen minut heti seitsemän jälkeen. Mikä täydellinen aamu maastopyörälenkille! Edellisestä pyörälenkistä oli jo vierähtänyt tovi, tarkemmin sanottuna puolisen vuotta. Vielä viime kesänä pyöräilin paljon, useita kertoja viikossa, niin maastossa kuin kadullakin. Sitten eräänä aikaisena aamuna, hyvin samankaltaisena kuin tänään, minä kaaduin. Ei siinä pahasti käynyt, mutta innostukseni koki vähintään yhtä kovan kolauksen, kuin olkapäänikin. Ehkä tänään tapahtuneesta oli kulunut tarpeeksi aikaa, sillä jostain syystä aamulla herätessäni minä tunsin tuon vanhan innostuksen uudelleen, kiipesin pyöräni päälle, poljin sydämeni kyllyydestä ja lopulta 2,5 tuntia ja 1500 kaloria myöhemmin, oli liekki pyöräilyyn syttynyt uudelleen. Että minä olen kaivannut näitä ylämäkiä, rasituksesta hakkaavaa pulssiani, kivikkoisia polkuja ja luontoa ympärilläni.

Maastopyöräilyssä on se hyvä puoli, että voi nähdä spinning-salin takaseinää pidemmälle – aina Tyynellemerelle saakka

Tarkoituksemme oli käydä vain leppoisalla sunnuntai-aamulenkillä. Ensimmäisen ylämäen selätettyämme suuntasimme kohti seuraavaa ylämäkeä ja sitä seuraavaa, kunnes lopulta tulimme kohtaan, jossa asfalttitieltä erkani kohti vuorta kiemurteleva traili. Koska lenkkiä oli takana vasta vajaa tunti, päätimme käydä kurkistamassa minkälaisia pyöräilymaastoja etelä-Kalifornian karrelle palaneilla kukkuloilla oli tarjottavanaan. Ylöspäin suuntaava polku oli suurimmaksi osaksi varsin helposti ajettavaa, joten keskittymiskykyä riitti myös maisemien ihailuun. Korkealta näki kauas, aina Tyynellemerelle saakka.

Kukkulanvalloituksen käännyttyä alamäkeen, minä muistin, kuinka raskasta alamäen ajaminen vähänkään haastavammassa maastossa on. En voi kehuskella, että tuon vuorelle kiipeämisen jälkeen voimia olisi ollut liikaa jäljellä, joten takakenossa seisaaltaan pitkän, mutkaisen ja loputtomalta tuntuvan alamäen ajaminen alkoi tosissaan tuntua reisien lisäksi myös käsivarsissa. Lopulta minun oli tunnustettava raukkamaisuuteni ja talutettava pyöräni kädet väsymyksestä vapisten niistä muutamista kohdista, joissa kivikko kävi ajotaidoilleni liian haastavaksi. Viime kesäinen kaatuminen on jättänyt jälkensä, muutenkin kuin arpina käsivarteen ja olkapäähän.

Maastopyöräilyn huono puoli on, että joskus voi sattua hupsis.

Kuva viime kesäisen kaatumisen haavereista.

Vaikka selvisinkin vuorelta alas ilman haavereita, ei kommelluksilta tälläkään kertaa vältytty. Traililta pois selvittyämme, laskimme alaspäin suuntaavaa tietä hyvän matkaa, tuuli korvissa suhisten. Koska suuntavaistoni on jotakuinkin samaa luokkaa kuin aidanseipäällä, tajusimme mäen alas päästyämme lähteneemme tietä väärään suuntaan. Kaksikymmentä hikistä minuuttia myöhemmin, olimme kiivenneet takaisin kohtaan, josta olimme ajaneet harhaan.

Ja nyt, pakollisen hehkutuksen paikka: etelä-Kalifornian talvi on mahtava! Edes pohjoisempana asuessamme en voinut tammikuussa lähteä aamu-kahdeksalta maastopyöräilemään pelkässä t-paidassa. Täällä kelit ulkona harrastamiselle ovat loistavat ympäri vuoden, kunhan muistaa aina ulos lähtiessään käyttää hetken aurinkorasvan levitykselle.

Lopuksi vielä nippelitietoa tämän päivän ajolenkistä:

Kesto: 2 h 35 min

Tasaista: 37 min

Ehkä tällä maastopyöräilyllä se painokin alkaisi putoamaan. Ja toisaalta voisin kuvitella, että tällä kiipeämisellä voi reisiinkin tulla voimaa lisää. Kävi miten kävi, tätä on saatava lisää!