Juuri, kun tunsin itseni väsyneeksi kävellessäni aamulla salille, kuulin, kuinka kaksi äitiä vaihtoi iloisesti kuulumisia tien toisella puolella samalla, kun juoksuaskel kantoi heitä rivakasti eteenpäin. Tie kääntyi mutkan takaa jyrkkään nousuun, mutta askel ei hidastunut. Ei, vaikka toisella oli vaunuissaan taapero-ikäinen tytär ja toisella korkeintaan puolivuotiaat kaksoset. Jos minulla olisi ollut hattu tai edes lippalakki, olisi tämä ollut täydellinen hetki nostaa sitä.
Jos on mäkisten maastojen juokseminen itsessäänkin raskasta, en voi edes kuvitella millaista se on vankkureiden kanssa, etenkin jos kyydissä tapittaa muksuja kaksin kappalein. Itse nimittäin kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät voi juostessaan kantaa kädessä edes vesipulloa.
Pienten lasten urheiluun tuoma vaikeuskerroin ei kuitenkaan rajoitu vain vaunujen ja pikkuihmisten tuomaan lisäpainoon. Vaikka lajina olisi jokin sellainen, jossa juniorin voi jättää lapsiparkkiin tai toisen vanhemman hoiviin, on pienten lasten vanhemmilla silti usein takanaan kuukausitolkulla huonosti nukuttuja öitä, vaipparallia ja varmasti se imetyskin imee mehut, sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti. Jos minua väsyttää, en pysty. Jos minulla on paha energiavaje, en pysty. Ja sitä paitsi ovathan vauvat melko suloisia, joten miten niitä edes pystyy jättämään liikuntatuokion ajaksi? Näin lapsettomana ihmisenä on todettava, että tekosyyt liikkumattomuudelle ovat aika vähissä.
Miten te aktiiviset vanhemmat sen oikein teette? Saako sieltä synnytyslaitokselta mukaan supervoimia vauvan lisäksi? Ja te lapsettomat siellä, jotka olette aikeissa jättää treenit välistä, koska ei tänään oikein jaksa, hopi hopi!
Loppuun vielä kuntoiluvideo, jossa vastuksena toimii vauva.
(kuva täältä)
Onnenpäivä 